Mä lopetin puhumisen miehelleni. Lopullisesti.

Meillä on kaksi pientä lasta ja olen äitiyslomalla. Olen edelleen toipumassa rankasta synnytyksestä ja vauva valvottaa joka yö. Valvon vauvan kanssa yksin ja äijä nukkuu toisen lapsen kanssa toisessa huoneessa. Siis NUKKUU.



Nyt tuo helkkarin ääliö alkoi valittaa kun minä hieman väärällä äänenpainolla huomautin hänelle kenkien jättämisestä rattaiden tielle. Hänelle ei kuulemma niin ilkeästi sanota. Ja oikein korotti ääntään. Sanoin ettei huutaisi ettei vauva herää. HÄNELLÄ on kuulemma oikeus huutaa ja hän huutaa silloin kun haluaa. Herätköön vauva.



HÄN on kuulemma väsynyt, minä en kuulemma huomioi häntä ja hänen väsymystään ja stressaantumistaan ollenkaan. Väsymystä??? Äijä nukkuu taukoamatta joka yö noin 9 tuntia. Minä alle puolet siitä. Ja senkin pätkissä. Ja hän valittaa väsymyksestä.



Kun synnytys käynnistyi, tuo samainen ääliöaviomies alkoi kiukutella minulle, että sanoin hänelle väärällä äänenpainolla jostakin. Voitteko kuvitella????? Vastasin että olen menossa synnyttämään ja en tosiaan jaksa miettiä että millä äänenpainolla pyydän jotakin asiaa. Tämä siis esimerkkinä, eli on aina täysi tollo.



Mulla meni hermot koko miehen kanssa ja kysyin että eikö hän tosiaan tajua mitä olen tässä kokenut? Vaikea raskaus, vaikea synnytys, tolkuton univelka ja hormonit sekaisin. Ja hän valittaa äänenpainoista. Äijä käski minun olla hiljaa, että enkö voisi joskus pysyä hiljaa ja ajatella hänen tunteitaan.



Nyt sitten riitti. Heitin lehdet lattialle ja lähdin ulos, hoitakoon kodin ja lapset, minä häivyn. No en tosiaankaan voi lapsia jättää, joten palasin tunnin päästä takaisin. Ja ilmoitin että en aio sitten enää puhua yhtään mitään. Enkä aio myöskään noin ajattelevan miehen kanssa asua ja elää.



Nyt sitten opettelen elämään saman katon alla puhumatta mitään tuolle kusipäälle.



Tämän lauantain perheidyllin ajattelin kanssanne jakaa.