onko vauvasta haaveilu itsekästä?

olen autamatta vauvakuumeen valloissa ja tarkoitus olisi aivan lähitulevaisuudessa lähettää ensimmäinen hakemus haikaralle. minua vaivaa kuitenkin toisinaan aina tunne, josta haluaisin päästä tavalla tai toisella eroon tai ainakin sinuiksi tunteen kanssa. tämä ei ole mikään päällimmäinen tunne omassa vauvakuumeessa, mutta nostaa aina toisinaan päätään. koen välillä nimittäin biologisesta lapsesta haaveilun liian itsekkäänä. onko minulla oikeus siihen vaikka maailmassa olisi kuinka paljon lapsia ja vauvoja joilla ei ole perhettä ja joille voisin perheen tarjota? adoptio on meille ihan varteen otettava vaihtoehto. tällä hetkellä olemme kuitenkin suhteellisen varattomia ja luulenpa ettei varallisuutemme riittäisi läpäisemään adoptiovaatiumuksia. en oikein tiedä mistä tämä tällainen tunne kumpuaa. onko muilla ollut vastaavan laista? olisin myös kiinnostunut kuulemaan kuinka isojen perheiden vanhemmat perustelevat lapsien määrän. en todellakaan halua tätä udella sillä mielellä, että minusta on itsekästä perustaa suurperhe. sisaruksethan ovat rikkaus. koen lähinnä, että tämä oma toisinaan vaivaava tunne on jollain tapaa ehkä " vääristynyt" ja haluaisin sen oikaistua. yritänkö kantaa koko maailman huolia harteillani vai mistä on kyse?? ehkä meille vielä tulevaisuudessa tulee värikäs perhe: jos olemme onnekkaita saamme biologisia lapsia ja vielä onnekkaampia jos saamme heidän lisäkseen myös adoptiolapsia!:)