Uskomaton tunnustuspuuska

Sairastuin masennukseen ja kerroin sitten töissä, ja lähimmille sukulaisille ja sellaisille joiden halusin tietävän. No, joka ikinen jolle olen kertonut on avautunut minulle omista ongelmistaan. Oma masennus tuntuu niin vähäpätöiselle sen kaiken rinnalla, et tuntuu etä ei ole edes oikeutta olla masentunut. (Ok, on, ja olen päässyt jo tästä yli.)

Rintasyöpää, perheväkivaltaa, ja lapsien pahoja kehityshäiriöitä jotka ei ihan heti näy päälle päin, isoja leikkauksia, alkoholiongelmaa, ja insestiä ja itsemurhayritysten tunnustamisia.

Hyi kamalaa! Mut mikä ihme saa ihmiset tunnustamaan tämmöiset asiat heti kun kuulevat toisen kärsivän masennuksesta? Vaikka ovat hautoneet niitä kenties vuosikaupallakin, ja sit just kaverin masennuksen tunnustamisesta saavat voiman tehdä asioille jotakin? Tosin hyvähän se on, että saavat vihdoin asioille apua, mut minä oon se paskalaari johon kaikki on syydetty. Ainakin omat ongelmat on saaneet todellakin järjellisiä ja järjettömiä vertailukohteita.