Hermot menee, taaskaan ei päästy kauppaan kun 5v sanoo ettei tahdo

Itse muistan olleeni myös muksuna tosi kova pistämään hanttiin kävelemisen kanssa ja mutsilla meni välillä hermo ihan totaalisesti. Muistan myös syyn miksen halunnut kävellä, ja se oli se etten yksinkertaisesti jaksanut, jalat tuntui olevan ku lyijyä. Mahdollisesti mulla on ollut anemia tai joku muu puutostauti, sillä söin tosi huonosti ja kukaan ei puuttunu asiaan. Ainakin viime raskauden aikana mulla oli samanlainen olo, sellainen ettei jaksa edes seistä, silloin kun hemoglobiini oli alhaalla.



Onko muuten tullut mieleen, josko vaikka lapsi on vain niin väsynyt, ettei jaksaisi kävellä? Onko esim. päivät tarhassa? Omassa pojassa huomasin pienempänä sen, kuinka paljon vireystila vaikuttaa siihen niiden jaksamiseen ja reippauteen. Välillä voi lähteä 1,5 kilsan metsäkävelylle ilman mitään ongelmia ja joskus ei jakseta edes muutamaa rappua muka kiivetä, ihan sen mukaan kuinka raskas päivä on ollut ja MITEN ON SYÖTY. syöminen vaikuttaa pienillä lapsilla todella paljon.

Mulla taas oli ihan sama homma lapsena!! EN suostunut käveleen mihinkään,en edes kivoihin paikkoihin,enkä lyhyitä matkoja. Mun äiti piti mua sen suhteen kamalana kakarana ja neuvoa juostiin kysymässä sieltä&täältä... Muuten olin kuulema kiltti ja mukautuva lapsi.



Noh,syyt alkoi selviään kouluiässä kun jouduin käveleen kouluun ja osallistuun liikuntaan.

Mä en pystynyt. Siis just käveleen. Päivän päätteeksi kun piti kävellä kotiin ( n 600m) kaaduin polvilleni ja konttasin.



Tutkittiin lääkärissä niin mulla oli sekä ylikireät akillesjänteet,että sellainen vika vasemmassa jalassa,et se taittuu kävellessä todella pahasti sisäänpäin. Ja tän taittumisen huomas vaan kun kävelin noin yli 400 metrin matkan....

Minulla lapsuuden "nirsoilujen" takaa paljastui jo kouluiässä laktoosi-intoleranssi. En vain halunnut syödä ruokia, joista tiesin tulevan huono olo.



Toisaalta voi kyllä olla ihan vain niin, että lapsi pompottaa, koska tietää saavansa lopulta tahtonsa perille.



Meillä on esikoisella jonkinlainen lievä tarkkaavaisuushäiriö ja siitä syystä hänellä oli esim. kaikenlaiset siirtymät tosi vaikeita. Aamulla pukeminen kesti ikuisuuden ja sekä kyläilemään lähtö että sieltä kotiin lähtö olivat ihan yhtä vaikeita.



Kävimme lapsen ongelmien takia tutkimuksissa ja siinä yhteydessä keskustelimme toimintaterapeutin kanssa. Häneltä saimme muutaman vinkin, jotka auttoivat välittömästi.



Pahinta on ehdottomasti jatkuva jankuttaminen. Meillä esim. aamupukeminen, johon saattoi mennä puolikin tuntia, muuttui tosi ripeäksi, kun sovimme, että laitan munakellon soimaan kahden minuutin kuluttua ja jos lapsi oli siihen mennessä pukenut, hän sai tarran. En siis pyytänyt, en hoputtanut, en edes ollut vieressä vahtimassa. Myöskään palkitsemisesta ei tehty sen isompaa numeroa.



Samat rutiinit toistettiin monen muunkin asian kanssa. Teimme selkeän sopimuksen: 10 minuutin kuluttua lähdetään kauppaan (taas munakello), 15 minuutin kuluttua nukkumaan jne. Lopetin tietoisesti komentamisen ja nalkuttamisen, määräaikaan asti oli aikaa tehdä vapaaehtoisesti (ja sai tarran). Jos ei tehnyt, niin sen jälkeen napsahti seuraamus ilman selittelyjä.



Kun tarroja oli kertynyt sopiva määrä, sai lapsi toivomansa palkinnon.



Lapsikaan ei selkeästi nauttinut omasta kiukuttelustaan, putki oli vain jäänyt päälle. Kun saimme kierteen katkaistua, oli koko perhe onnellisempi!