Miksi toiset ei saa ystäviä?

Vierailija kirjoitti:

Ne kaikki muut vain ovat niin tyhmiä ja keskinkertaisia. Luonto on tarkoittanut että samanmieliset hengailevat keskenään. Ei se ole häpeä että ei koskaan saa ystäviä ja kaikki karttavat kuin ruttoa. Siitä kannattaa olla ylpeä, koska se tarkoittaa että olet spesiaali. Ja ei, tätä ei pidä tulkita niin että "sinulla on vain kusta päässä ja olet ikävä ihminen." Yhteiskunnassa vain on tehokkaasti saatu yksinäiset ihmiset ehdollistettua siihen että heidän pitäisi aina hakemalla hakea jotain vikaa itsestään.

Mä olen myös näitä kenellä ei ystäviä ole eikä ol.e koskaan ollut, olen kai spesiaali ollut koko ,ikäni. En kuitenkaan enää hae itsestäni vikoja kuten tein huonon itseluottamuksen omaavana. Kotikasvatuksen tulosta olin aina  se huonompi ja tyhmempi meistä kahdesta sisaruksesta, vain mm koulumenestys teki sisarestani sen paremman ihmisen, minulla on synnynnäisesti vähän erilaiset arvot.  Takana on kuitekin kaki avioliittoa, molemmat puolisot kuolleet, toisen kanssa kesti liitto tämän kuolemaan asti, muita ihmissuhteita ei ollut aviopuolison lisäksi. Yritän nyt ainakin olla vetämättä mitään roolia, vaan olla se mikä olen , näinkään ei aina ollut kun luulin etten kelpaa omana itsenäni,näin oli kun olin työelämässä vielä. Putosin tyhjän päälle kun puoliso kuoli, sain vaikean masennuksen, mitä kärsin edelleen ja luultavasti lopppuikäni, lääkket on mitä syön.  Noita mielenterveysongelmia en häpeä enkä ole koskaan hävennyt,  Poisitiivinen asia on se, etten odota tältä elämältä enää mitää'n, ei ainakaan putoa kauas puusta. sitten  i

Vierailija kirjoitti:

Tässä kysyttiin minkälaisia ovat ihmiset, jotka ovat jääneet ilman ystävää. Minulle tulee mieleen yksi nainen, joka kuului kanssani erääseen yhteisöön vuosia sitten. Siitä yhteisöstä monet jatkoivat yhteydenpitoa, mutta tämä nainen jäi jotenkin ulkopuolelle. Minä ja tämä nainen olemme pitäneet jonkin verran yhteyttä, mutta omalta puoleltani yhteydenpito on alkanut hiipumaan.

Yksi keskeisimmistä syistä on se, että nainen ei anna itsestään mitään. Aina jutellaan jotain tylsiä työjuttuja, ja jos itse kerron jotain henkilökohtaisempaa, niin nainen kuittaa sen nopeasti ja sitten taas palataan niihin työjuttuihin. Koen, että meillä ei ole mitään yhteyttä, koska juuri henkilökohtaisempien asioiden jakaminen on ainakin itselleni se, mitä kautta rakennan yhteyttä toiseen ihmiseen. Yhteyden rakentumisen kannalta olennaista se, että jos jaan jotain henkilökohtaista, toinen kysyy lisää, osoittaa empaattisuutta ja esittää uusia näkökulmia. Lisäksi hän myös itse jakaa itsestään muitakin tietoja kuin lempivärin tms. pinnallista.

Omat parhaat kaverini ovat niitä, joiden kanssa puolin ja toisin jaetaan henkilökohtaisia, joskus kipeitäkin asioita. Nämä kaverit todella kuuntelevat ja näkevät vaivaa esittääkseen uusia näkökulmia pohtimiini kysymyksiin ja joskus nostavat mut suosta. Sama tietysti toisinpäin. Ja sitten nauramme sekä ongelmillemme että hauskoille sattumuksille. Hyvä ystävyys ainakin omalla kohdallani perustuu luottamukseen ja vastavuoroisuuteen ja keskustelu näiden ystävien kanssa usein kääntyy ihmisenä kasvamisen kysymyksiin. En jaksa jutella työasioista vapaa-ajalla. LinkedInissä niistä voivat keskustella ne ketkä haluavat.

Tuosta vain tulee mieleen, että ehkä hän ei ollutkaan ystävää vailla eikä haluakaan sen lähempää kontaktia yhteisön jäsenten kanssa. Sehän on ihan sallittua.

Tätä ei kukaan halua sanoa ääneen, mutta se liittyy aina ulkonäköön. Mitä laihempi, sen kiinnostavampana ja fiksumpana ihmiset sua pitää. Mitä enemmän ylimäärästä painoa, sitä vähemmän kukaan sua enää ottaa tosissaan tai haluaa edes jutella sulle. Olen itse tämän läskinä kokenut ja muutenkin havainnut, että läskit on aina yksinäisiä ja laihoilla paljon kavereita.

N22

Ystävyys vaatii molemminpuolista ymmärrystä ja sopivaa samankaltaisuutta, aitoutta, inhimillisyyttä ja vastavuoroisuutta, monesti joku näistä jää uupumaan.

Tässä se on kiteytettynä! Itsellä vain pari ystävää mutta hekin kaukana. Aikuisena ystävän löytäminen on vaikeaa kun noiden osatekijöiden pitäisi toimia.

Kyllähän sitä löytää aina vaikka naapureita niitä näitä puhumaan, mutta ei sellaisen takia viitsi pidemmän päälle nähdä vaivaa ja tehdä tapaamisia jos mitään sen suurempaa yhteyttä tai kiinnostusta ei synny. Jos ollaan kauhean erilaisia, kumpikin saattaa miettiä salaa mielessään miksi toista ei kiinnosta vaikka ura, laittautuminen, ulkoilu,älylliset harrastukset tai mikä nyt ikinä.

Aitous on hyvä pointti myös, joskus ihmiset esittää hienompaa ja fiksumpaa kuin ovatkaan ja sitten heille saa olla vain ihailevana yleisönä. Yhdessäolo on jonkinlaista teatteria somea tms varten.

En tiedä mitä tarkalleen tuolla inhimillisyydellä tarkoitit mutta itselle siitä tulee mieleen se että ei aina ole niin vaativa ystävää kohtaan jos aina ei tapaamiset vaikka onnistu, voi sitten vaikka viestittää.

Olen huomannut että ihmiset jotka ovat ns tuuliviirejä, niin heillä kumma kyllä kavereita riittää.

Ystävystyminen on arpapeliä ja kun tarpeeksi saa nenilleen ei enää jaksa vaivautua.

Tuolla aikaisemmin kirjoitin projisointi ja määrittelykokemuksistani. Tuli lisäksi mieleen sellainen, että olen ollut jotenkin hämmästynyt näistä ihmisistä, jotka mielellään kutsuvat minua ystäväksi ja mainovat miten tärkeä ihminen heille olen. Käytännössä tämä ei näy mitenkään. Tapaamme harvakseltaan heidän aloitteestaan, mutta minun tapaamisesityksiin vastataan aina kielteisesti tai ei lainkaan. Sanomattakin selvää, etten itse pidä heitä ystävinä enkä enää esitä tapaamisia. Muiden kanssa he kyllä tapaavat. En ole mitenkään katkera tästä, mutta aidosti ihmettelen. Miten tällainen ihminen voi puhua minusta muille ja itselleni ”hyvänä ystävänä”. Itse en voi puhua vastaavaa. He ovat tuttaviani.

Osittain ystävyys on varmasti myös määrittelykysymys. Olen usein huomannut, että oma käsitykseni ystävästä ja ystävyydestä on erilainen kuin monilla muilla tutuilla. Ei mitenkään velvoittava ja piinallinen, vaan että oikeasti ihminen osoittaa ystävyyttään teoilla eikä vain sanahelinänä. Jos ei kiinnosta tavata kuin ohimennen samassa kaupungissa asuessa kuin kerran kahdessa tai viidessä vuodessa, niin en nyt enää puhuisi ystävyydestä.

Vierailija kirjoitti:

Ystävyys vaatii molemminpuolista ymmärrystä ja sopivaa samankaltaisuutta, aitoutta, inhimillisyyttä ja vastavuoroisuutta, monesti joku näistä jää uupumaan.

Tässä se on kiteytettynä! Itsellä vain pari ystävää mutta hekin kaukana. Aikuisena ystävän löytäminen on vaikeaa kun noiden osatekijöiden pitäisi toimia.

Kyllähän sitä löytää aina vaikka naapureita niitä näitä puhumaan, mutta ei sellaisen takia viitsi pidemmän päälle nähdä vaivaa ja tehdä tapaamisia jos mitään sen suurempaa yhteyttä tai kiinnostusta ei synny. Jos ollaan kauhean erilaisia, kumpikin saattaa miettiä salaa mielessään miksi toista ei kiinnosta vaikka ura, laittautuminen, ulkoilu,älylliset harrastukset tai mikä nyt ikinä.

Aitous on hyvä pointti myös, joskus ihmiset esittää hienompaa ja fiksumpaa kuin ovatkaan ja sitten heille saa olla vain ihailevana yleisönä. Yhdessäolo on jonkinlaista teatteria somea tms varten.

En tiedä mitä tarkalleen tuolla inhimillisyydellä tarkoitit mutta itselle siitä tulee mieleen se että ei aina ole niin vaativa ystävää kohtaan jos aina ei tapaamiset vaikka onnistu, voi sitten vaikka viestittää.

Kyllä, inhimillisyydellä tarkoitin että hyväksytään toistemme epätäydellisyys, ja että on normaalia, että myös ystävät herättävät välillä myös negatiivisia tunteita. Mikään ei siihen kaadu, kun asioista voidaan myös puhua. Aika monet ovat konfliktien ja hankalien tilanteiden välttelijöitä, samalla saatetaan välttää niitä aitoja ihmissuhteitakin. Itse olen kokenut merkittäviä kokemuksia yhteydestä ja läheisyydestä, joka on seurannut siitä, että vaikeita tilanteita on voinut myös kohdata.

Minulla ei ole ystäviä. On ollut, mutta parempi yksin kuin paskan kaverin kanssa. Eräs ex-"ystävä" ei koskaan kysynyt mitä minulle kuuluu, ja jos satuin vaikka valittamaan päänsärkyä niin mitään sympatiaa ei tullut, vaan alkoi sellainen "kuule minulla on sitä ja tätä ja tuota että kellään muulla ei oikeastaan ole yhtään mitään"-puhe. Kaikki puheenaiheet kääntyi tähän "ystävään". Lopulta suuttui minulle kun kysyin lapseni(oli siis lapseni kummi) kouluunlähtösiunaukseen mukaan, en ollut älynnyt naamakirjasta lukea että on telonut jalkansa. Silloin katkesi kamelinselkä ja ei olla paljon törmäilty edes vahingossa.

Toinen "ystävä" pyysi kahville ja kun menin siellä olikin muita eikä hän halunnutkaan ottaa minua vastaan. Tuntui kyllä tosi pahalle, itkuhan siinä tuli.

Yksinäisyys on kamalaa. Minulla on 3 lasta joista yksi kehitysvammainen ja hänen tilansa on aina rajoittanut menemisiä.  Ei alakouluikäisetkään (eskari ja 2lk) helpota tilannetta. Mies on yrittäjä, aina menossa, häneenkään en tunne ystävyyttä juurikaan.

Töissä näen ihmisiä, ja joskus tuntuu että jonkun kanssa voisi ystävystyä mutta sitten ei hänestä kuulu mitään. Yksipuoleinen yhteydenpito on syvältä, ja siihen en enää ala.

Olisi kyllä tavattoman mielenkiintoista ja ihanaa tutustua sinuun.

Vierailija kirjoitti:

Olisi kyllä tavattoman mielenkiintoista ja ihanaa tutustua sinuun.

OHo tuli väärään kohtaan tässä ketjussa 🙈

Mä en saa ystäviä kun mulla on pienet Munat. Meilläpäin kaikki pyörii sukuelimien ympärillä. Pitää olla saunassa ja istua haarat levällään ja kertoa härskejä vitseja, sitten saa ystäviä. Meillä ei ole keskustelu kulttuuria, juodaan viinaa ja olutta, kellään on isoimmat kellit se on Kingin. Se jolla on Isot Munat sillä on kaunis vaimo ja rutkasti rahaa. Kuten meidän firman pomo, hänellä on firman isoimmat Munat, hän kusee saunassa pienimunaisten miesten päälle ja nauraa. Hän nussii firman naiset. Hän osaa kusta niin että kukaan ei saa kusta lentämään niin kauas. Kun pomo palkkaa uuden miehen hän haluaa nähdä tämän Munat, onko ne Isot. Pomo sanoo :"jos miehellä on Isot Munat hänellä on taito munissa" 

Mihin ne Allun viestit katosivat? 

Olen jotenkin tajunnut nyt lähes 50-vuotiaana olevani jonkin asteinen autisti. Olen tajunnut myös sen että ainoa lapsuudenystäväni oli samanlainen. Yhtään sellaista ystävää ei ole jolle pystyisin kertomaan asioistani oikeasti.

Niillä muilla on jo kaverit. Ei niitä kiinnosta.

Olen yksin.

Miksi puolet viesteistä on poistettu?

Yhteisten luonteenpiirteiden/heikkouksien äärellä bondaaminen on yksi reitti ystävyyden kehittymiseen kunhan ensimmäisissä jutteluhetkissä on myönteinen tunnelma ja myös huumoria.

Yksi ystävyyssuhteeni alkoi reilu 20 vuotta sitten siitä että juttelimme meitä molempia vaivaavasta sosiaalisten tilanteiden jännittämisestä ja esiintymiskammosta joka on haitannut opiskelua.