Miksi toiset ei saa ystäviä?

Tutustun helposti ihmisiin koska olen sosiaalinen ja moni pitää minua hauskana. Mulla on siis muutama ystävä mutta sellaista bestistä ei oikein ole. Lukiosta on jäänyt muutama kaveri joita näen muutaman vuoden välein koska asumme kaikki kaukana toisistamme ja sitten on muutama opiskelu ja työkaveri. Olen todella valikoiva siitä kenet päästän lähelleni, muutaman ystävyys suhteen olen katkaissut kun luottamus on mennyt. En itse asiassa kaipaa uusiin ihmisiin tutustumista koska joutuu vaan pettymään. Itse olen lojaali ja luotettava ystävä joten vaadin samaa ystäviltä. Naiset on jotenkin lapsellisia kun eivät halua päästää ”ulkopuolisia” omaan ystäväpiiriinsä. Miehet ovat erilaisia, jos joku mies esim. tuo uille tuntemattoman kaverinsa ystäväpiiriin on se kaikkien mielestä ok ja miehet ottavat tämän avosylin vastaan. Naiset sen sijaan ihmettelevät että miksi ”toi tuli tänne kun ei tunneta”.

Minulla on huonoja kokemuksia ”ystävistä”. Olen usein ollut se, jota vastaan hyvät ystävät ovat lopulta kääntyneet, alkaneet haukkua muille kavereille, syömään selän takana, kuittailemaan rumasti jne. Myös tätä, että kauttani moni on pyrkinyt käenpoikasen tavoin työntämään minut ulos omista porukoistani ja tulemaan ikään kuin tilalleni. Joskus se on onnistunut, joskus ei. Minua on yritetty tunkea lokeroon ja moni ystävä on alkanut määritellä miten ”olen sellainen ja tällainen” ja usein hämmästyn, kun nuo väitteet eivät ole pitäneet paikkansa. Vastaavasti nämä ystävät eivät ole nähneet itsessään niitä asioita, joita asettavat minuun. Olen usein projisoinnit kohde. Olen varmaan liian luottavainen ja ajattelen, että ystävyys on sallivaa, ei rajoittavaa. Vielä aikuisenakin olen törmännyt siihen, että minulle alkaa ystävä kertoa mistä minä pidän tai millainen en saisi olla. Nämä voivat olla triviaaleja asioita, kuten ”sinä tykkäät nallekarhuista” ja minä siihen hämmästyneenä, että ”en tykkää vaan pupujusseista” johon toinen inttää ja kertoo muille että ”kyllä se oikeasti tykkää nallekarhuista, se on sanonut niin” vaikka koskaan ei oltaisi aiheesta puhuttu. Esimerkki on fiktiivinen, mutta itse siis väsyn tällaisiin ihmisiin, joita on kohdalleni osunut useampi.

Lisäksi olen huomannut, että osa ihmisistä käyttää minua välineenä bondata toisen kanssa. M8nut pyydetään mukaan jonnekin ja koko ajan asetelma on sellainen, jossa minä olen ikään kuin vastustaja, jolle osoitetaan miten läheisiä kaksi muut ovat. En osaa tätä kuvailla, mutta ehkä joku on kokenut saman. Kutsutaan siis porukkaan, jossa koko ajan kaksi kihertää yhteisiä juttuja ja korostavat eroja minuun ehkä jopa toinen kuittailee ilkeästi. Tilanteet ovat jotenkin typeriä. Teineillä on paljon tällaista, mutta että vielä keski-ikäisenäkin niin se on vaan outoa.

Kun löytäisinkin ystävän, joka ei alkaisi käyttää minua sosiaalisena pelinappulana. Onko tällaisia edes olemassa? Tutustun kyllä helposti ihmisiin, mutta en vaan jaksa enää näitä lapsellisia ”ystävyyksiä”, joissa on koko ajan joku valtapeli menossa.

Mulla on tuttu, jolla on nolla ystävää. Minä yritin ystävyyttä hänen kanssaan, mutta ei siitä mitään tullut.

Hän pitää itseään empaattisena, välittävänä, kaikkien kanssa toimeen tulevana, kilttinä. Mistään näistä ominaisuuksista ei kuitenkaan ole minkäänlaisia todisteita. Ja minusta hän on itsekäs, hyväksikäyttävä, juro valehtelija.

Sanoisin että hänellä on hyvin epärealistinen kuva itsestään.

Sen mukaisesti hän on hyvin ristiriitainen. Ja niissä ristiriidoissa on hyvin raskasta elää mukana. Väsyin siihen totaalisesti.

Vaikea oikeasti sanoa. Olen vähän sellainen ettei helposti tule ystäviä. Tulen kyllä toimeen ihmisten kanssa ja monet minusta varmasti tykkäävät, mutta en osaa sitä taitoa millä tehdä ystäviä. Olen omassa seurassa viihtyvä, enkä ”tarvitse” ystävää esim, jos menen ostoksille tai lenkille. Toiset ihmiset taas haluavat niihin asioihin seuraa ja hakevat sitä. Ehkä se on se. Ei tule pyydettyä ketään minnekään ja varmasti moni aistii sen ”itsenäisyyden”, eivätkä edes yritä päästä lähemmäs. :)

Vierailija kirjoitti:

Minulla on huonoja kokemuksia ”ystävistä”. Olen usein ollut se, jota vastaan hyvät ystävät ovat lopulta kääntyneet, alkaneet haukkua muille kavereille, syömään selän takana, kuittailemaan rumasti jne. Myös tätä, että kauttani moni on pyrkinyt käenpoikasen tavoin työntämään minut ulos omista porukoistani ja tulemaan ikään kuin tilalleni. Joskus se on onnistunut, joskus ei. Minua on yritetty tunkea lokeroon ja moni ystävä on alkanut määritellä miten ”olen sellainen ja tällainen” ja usein hämmästyn, kun nuo väitteet eivät ole pitäneet paikkansa. Vastaavasti nämä ystävät eivät ole nähneet itsessään niitä asioita, joita asettavat minuun. Olen usein projisoinnit kohde. Olen varmaan liian luottavainen ja ajattelen, että ystävyys on sallivaa, ei rajoittavaa. Vielä aikuisenakin olen törmännyt siihen, että minulle alkaa ystävä kertoa mistä minä pidän tai millainen en saisi olla. Nämä voivat olla triviaaleja asioita, kuten ”sinä tykkäät nallekarhuista” ja minä siihen hämmästyneenä, että ”en tykkää vaan pupujusseista” johon toinen inttää ja kertoo muille että ”kyllä se oikeasti tykkää nallekarhuista, se on sanonut niin” vaikka koskaan ei oltaisi aiheesta puhuttu. Esimerkki on fiktiivinen, mutta itse siis väsyn tällaisiin ihmisiin, joita on kohdalleni osunut useampi.

Lisäksi olen huomannut, että osa ihmisistä käyttää minua välineenä bondata toisen kanssa. M8nut pyydetään mukaan jonnekin ja koko ajan asetelma on sellainen, jossa minä olen ikään kuin vastustaja, jolle osoitetaan miten läheisiä kaksi muut ovat. En osaa tätä kuvailla, mutta ehkä joku on kokenut saman. Kutsutaan siis porukkaan, jossa koko ajan kaksi kihertää yhteisiä juttuja ja korostavat eroja minuun ehkä jopa toinen kuittailee ilkeästi. Tilanteet ovat jotenkin typeriä. Teineillä on paljon tällaista, mutta että vielä keski-ikäisenäkin niin se on vaan outoa.

Kun löytäisinkin ystävän, joka ei alkaisi käyttää minua sosiaalisena pelinappulana. Onko tällaisia edes olemassa? Tutustun kyllä helposti ihmisiin, mutta en vaan jaksa enää näitä lapsellisia ”ystävyyksiä”, joissa on koko ajan joku valtapeli menossa.

Hyvä puheenvuoro. Itse en enää 45-vuotiaana jaksaisi olla puolustuskannalla kun minua yritetään määritellä tyyliin sä olet niin hiljainen, et niin piittaa sisustuksesta, kun lapsuutesi oli sellainen. Eikö ystävyyden pitäisi olla kannustusta ja hyväksyntää? Olen selvinnyt elämästä täysin ok ja olen mielestäni täysin ok tyyppi. Mutta joskus tosiaan porukoihin tarvitaan se mukamas musta lammas että muut voisivat kokea olevansa parempia.

Noiden piilodissaajien lisäksi yksi ketjussakin mainittu puistattava tyyppi on vaatija. Muiden pitäisi ymmärtää kestitä ja kuskailla häntä aina kun hän haluaa vaikka hänen oma efforttinsa on aivan nolla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on huonoja kokemuksia ”ystävistä”. Olen usein ollut se, jota vastaan hyvät ystävät ovat lopulta kääntyneet, alkaneet haukkua muille kavereille, syömään selän takana, kuittailemaan rumasti jne. Myös tätä, että kauttani moni on pyrkinyt käenpoikasen tavoin työntämään minut ulos omista porukoistani ja tulemaan ikään kuin tilalleni. Joskus se on onnistunut, joskus ei. Minua on yritetty tunkea lokeroon ja moni ystävä on alkanut määritellä miten ”olen sellainen ja tällainen” ja usein hämmästyn, kun nuo väitteet eivät ole pitäneet paikkansa. Vastaavasti nämä ystävät eivät ole nähneet itsessään niitä asioita, joita asettavat minuun. Olen usein projisoinnit kohde. Olen varmaan liian luottavainen ja ajattelen, että ystävyys on sallivaa, ei rajoittavaa. Vielä aikuisenakin olen törmännyt siihen, että minulle alkaa ystävä kertoa mistä minä pidän tai millainen en saisi olla. Nämä voivat olla triviaaleja asioita, kuten ”sinä tykkäät nallekarhuista” ja minä siihen hämmästyneenä, että ”en tykkää vaan pupujusseista” johon toinen inttää ja kertoo muille että ”kyllä se oikeasti tykkää nallekarhuista, se on sanonut niin” vaikka koskaan ei oltaisi aiheesta puhuttu. Esimerkki on fiktiivinen, mutta itse siis väsyn tällaisiin ihmisiin, joita on kohdalleni osunut useampi.

Lisäksi olen huomannut, että osa ihmisistä käyttää minua välineenä bondata toisen kanssa. M8nut pyydetään mukaan jonnekin ja koko ajan asetelma on sellainen, jossa minä olen ikään kuin vastustaja, jolle osoitetaan miten läheisiä kaksi muut ovat. En osaa tätä kuvailla, mutta ehkä joku on kokenut saman. Kutsutaan siis porukkaan, jossa koko ajan kaksi kihertää yhteisiä juttuja ja korostavat eroja minuun ehkä jopa toinen kuittailee ilkeästi. Tilanteet ovat jotenkin typeriä. Teineillä on paljon tällaista, mutta että vielä keski-ikäisenäkin niin se on vaan outoa.

Kun löytäisinkin ystävän, joka ei alkaisi käyttää minua sosiaalisena pelinappulana. Onko tällaisia edes olemassa? Tutustun kyllä helposti ihmisiin, mutta en vaan jaksa enää näitä lapsellisia ”ystävyyksiä”, joissa on koko ajan joku valtapeli menossa.

Hyvä puheenvuoro. Itse en enää 45-vuotiaana jaksaisi olla puolustuskannalla kun minua yritetään määritellä tyyliin sä olet niin hiljainen, et niin piittaa sisustuksesta, kun lapsuutesi oli sellainen. Eikö ystävyyden pitäisi olla kannustusta ja hyväksyntää? Olen selvinnyt elämästä täysin ok ja olen mielestäni täysin ok tyyppi. Mutta joskus tosiaan porukoihin tarvitaan se mukamas musta lammas että muut voisivat kokea olevansa parempia.

Noiden piilodissaajien lisäksi yksi ketjussakin mainittu puistattava tyyppi on vaatija. Muiden pitäisi ymmärtää kestitä ja kuskailla häntä aina kun hän haluaa vaikka hänen oma efforttinsa on aivan nolla.

Täällä myös yksi määrittelijöihin ja projisoijiin ystävyyssuhteissa kyllästynyt. Olen huomannut, että jos antaa ystävyyssuhteissa toiselle tilaa eikä koko aikaa jauha itsestään, tulkitaan se usein niin, että silloin minulla ei ikään kuin ole omaa persoonallisuutta ja minuun voidaan vapaasti lätkäistä kaikki omat epävarmuudet ja ei-mairittelevat mielikuvat. Joidenkin kanssa pitäisi koko ajan olla aggressiivisesti itseään esiin tuova, jottei jäisi altavastaajaksi.

Kun tässä ketjussa on ollut puhetta siitä, että henkilökohtaisten asioiden jakaminen lähentää niin tarpeeksi monta kertaa kun on ns. ystävien taholta tullut roolitetuksi ja mielivaltaisesti määritellyksi, ei enää hirveästi huvita jakaa mitään itsestään. Miksi jakaisin, koska sitä ei aiemminkaan ole otettu tosissaan? Tällaiset kokemukset voivat siis vaikuttaa siihen, miksi jotkut ovat niin haluttomia avautumaan mistään henkilökohtaisemmasta ja laittamaan itseään likoon. Itse olen päässyt pahimman kyynisyyden yli mutta olen silti pidättyväinen uuteen ihmiseen tutustuessani. Jos hänessä on vähänkään keittiöpsykologin vikaa ja jos hän vaikuttaa ylikompensoivan omaa epävarmuuttaan yrittämällä saada niskalenkkiä toisista, jätän väliin.

Tykkään tehdä asioita yksin eikä minulla ole mitään tarvetta viestitellä tai selittää muille mitä teen tai olen tehnyt. Rankka lapsuus ja muut kokemukset vaikuttaa myös siihen etten voi oikein jutella satunnaisia niitä näitä elämästäni, tai keskustelu menee liian synkäksi ja henkilökohtaiseksi aivan liian nopeasti tutustumisen jälkeen. Elämässäni on tällä hetkellä yksi ihminen jolle voin oikeasti puhua rennosti omana itsenäni.

Tämä on kyllä mielenkiintoinen aihe ja itselleni tavallaan ajankohtainen, joten heittelen tähän muutamia huomioita omasta näkökulmastani.

Olen itse todella sosiaalinen ihminen ja olin nuorempana läheisriippuvainen. Välillä minusta tuntui, ettei minulla ole lainkaan ystäviä ja yksinäisyys iski jo parin päivän yksinolon jälkeen. Olin myös se tyyppi joka suuttui ihmisille kun eivät ottaneet minuun johonkin tiettyyn aikaan yhteyttä ja avauduin sitten tästä niille ketä satuin sitten tapaamaan.

Menetin jonkin verran ainakin tilapäisesti pitkäaikaisiakin ystävyyssuhteita tämän takia, koska olin äkkipikainen ja hermostuin usein jos ehdotuksiini tapaamisista/tekemisestä ei vastattu tai vastaus oli kieltävä vailla perusteluita.

Näin jälkikäteen ymmärrän varsin hyvin kuinka raskas tuollainen ihminen voi olla ja en yhtään ihmettele miksi silloiset ystävyyssuhteeni kärsivät oman toimintani ansiosta. Olin siis todellinen yliyrittäjä.

Nyt tosiaan muutaman vuoden kypsyneenä olen yrittänyt hillitä itseäni ja intoani uusien ystävien kanssa. Huomaan ystävieni olevan paljon vastaanottavaisempia nyt kun en enää suutu jokaisesta kieltävästä vastauksesta tai kuukaudenkaan hiljaiselosta.

Olen jotenkin oppinut ehkä paremmin hahmottamaan muiden ihmisten ajatusmaailmaa ja suhteuttamaan asioita heidän näkökulmastaan.

Tämä hillitympi lähestymistapa on toiminut todella hyvin, sillä viimeisen kolmen vuoden aikana olen saanut kolme uutta hyvää ystävää joiden kanssa olenkin nyt säännöllisesti tekemisissä milloin ikinä saadaankaan aikaa järjestettyä.

On tietysti asioita jotka aiheuttavat edelleen kiehumista oman pään sisällä, mutta pidän parhaani mukaan nämä mölyt mahassa. Pahimpana varmaan tässä langassa aiemminkin mainittu haluttomuus/kyvyttömyys pitää yhteyttä. Ei tietenkään niin, että pitäisi olla kaiken aikaa tekemissä, mutta ystävyyssyhteen yksipuolisuus ja ilman vastakaikua jääminen tappaa kiinnostuksen hyvin nopeasti. Yhden "ystäväni" kohdalla tilanne on juuri tämä. On todella fiksu ja pyrkii eteenpäin elämässä, keskustelut on tasavertaisia ja todella miellyttäviä tilanteita, mutta hän ei vain yksinkertaisesti pidä koskaan yhteyttä mitenkään. Ilmeisesti jonkinlainen ahdistuneisuushäiriö taustalla, eli on antanut selityksen tälle käyttätytymiselle, mutta vaikea kuvitella, että suhde syventyy kun tilanne näyttäytyy minulle siltä, ettei tätä henkilöä vain yksinkertaisesti kiinnosta pitää lainkaan yhteyttä.

Varmaan jos tarkastelen asiaa niin päin, että minkälaisiin ihmisiin minä kiinnyn ja ystävystyn, niin ainoa yhdistävä tekijä lienee aitous ja ainakin jossain määrin samankaltainen arvomaailma. Kestäviä ystävyyssuhteita on tosiaan hankala luoda aikuisella iällä, mutta mahdotonta se ei ole. Elävän elämän sosiaalisista tilanteista niitä suhteita syntyy jos on syntyäkseen, eikä ystävyyttä kannata koskaan pakottaa koska silloin etäännyttää niitä potentiaalisia ihmisiä vain entisestään kauemmas.

.....

Olipa sekava kirjoitus :P

Miesten kanssa helpompi ystävystyä, mutta siinä on aina se, että ymmärtääkö vaimo vai luuleeko että "tuo yrittää vietellä mun miehen".

Usein myös vanhempien ihmisten kanssa helpompi olla kuin nuorempien.

Mistä tiedät, että tutullasi ei ole yhtään ystävää kuin mitä sinä muka olit olevinasi hänelle?

Tuttusi ei ehkä ole tietyistä syistä juuri sulle kertonut, että on löytänyt uuden hyvän ystävän, paremman kuin sinä, joka osaa hoitaa ystävyyssuhdettakin normaalilla tyylillä, johon sä et itse jostain syystä kyennyt.

Itse jätin kyydistäni yhden ystäväni, joka osoittautuikin lopulta täysin muuksi kuin mitä olin vuosien ajan hänen ajatelleen olleen.

Vierailija kirjoitti:

Tämä on kyllä mielenkiintoinen aihe ja itselleni tavallaan ajankohtainen, joten heittelen tähän muutamia huomioita omasta näkökulmastani.

Olen itse todella sosiaalinen ihminen ja olin nuorempana läheisriippuvainen. Välillä minusta tuntui, ettei minulla ole lainkaan ystäviä ja yksinäisyys iski jo parin päivän yksinolon jälkeen. Olin myös se tyyppi joka suuttui ihmisille kun eivät ottaneet minuun johonkin tiettyyn aikaan yhteyttä ja avauduin sitten tästä niille ketä satuin sitten tapaamaan.

Menetin jonkin verran ainakin tilapäisesti pitkäaikaisiakin ystävyyssuhteita tämän takia, koska olin äkkipikainen ja hermostuin usein jos ehdotuksiini tapaamisista/tekemisestä ei vastattu tai vastaus oli kieltävä vailla perusteluita.

Näin jälkikäteen ymmärrän varsin hyvin kuinka raskas tuollainen ihminen voi olla ja en yhtään ihmettele miksi silloiset ystävyyssuhteeni kärsivät oman toimintani ansiosta. Olin siis todellinen yliyrittäjä.

Nyt tosiaan muutaman vuoden kypsyneenä olen yrittänyt hillitä itseäni ja intoani uusien ystävien kanssa. Huomaan ystävieni olevan paljon vastaanottavaisempia nyt kun en enää suutu jokaisesta kieltävästä vastauksesta tai kuukaudenkaan hiljaiselosta.

Olen jotenkin oppinut ehkä paremmin hahmottamaan muiden ihmisten ajatusmaailmaa ja suhteuttamaan asioita heidän näkökulmastaan.

Tämä hillitympi lähestymistapa on toiminut todella hyvin, sillä viimeisen kolmen vuoden aikana olen saanut kolme uutta hyvää ystävää joiden kanssa olenkin nyt säännöllisesti tekemisissä milloin ikinä saadaankaan aikaa järjestettyä.

On tietysti asioita jotka aiheuttavat edelleen kiehumista oman pään sisällä, mutta pidän parhaani mukaan nämä mölyt mahassa. Pahimpana varmaan tässä langassa aiemminkin mainittu haluttomuus/kyvyttömyys pitää yhteyttä. Ei tietenkään niin, että pitäisi olla kaiken aikaa tekemissä, mutta ystävyyssyhteen yksipuolisuus ja ilman vastakaikua jääminen tappaa kiinnostuksen hyvin nopeasti. Yhden "ystäväni" kohdalla tilanne on juuri tämä. On todella fiksu ja pyrkii eteenpäin elämässä, keskustelut on tasavertaisia ja todella miellyttäviä tilanteita, mutta hän ei vain yksinkertaisesti pidä koskaan yhteyttä mitenkään. Ilmeisesti jonkinlainen ahdistuneisuushäiriö taustalla, eli on antanut selityksen tälle käyttätytymiselle, mutta vaikea kuvitella, että suhde syventyy kun tilanne näyttäytyy minulle siltä, ettei tätä henkilöä vain yksinkertaisesti kiinnosta pitää lainkaan yhteyttä.

Varmaan jos tarkastelen asiaa niin päin, että minkälaisiin ihmisiin minä kiinnyn ja ystävystyn, niin ainoa yhdistävä tekijä lienee aitous ja ainakin jossain määrin samankaltainen arvomaailma. Kestäviä ystävyyssuhteita on tosiaan hankala luoda aikuisella iällä, mutta mahdotonta se ei ole. Elävän elämän sosiaalisista tilanteista niitä suhteita syntyy jos on syntyäkseen, eikä ystävyyttä kannata koskaan pakottaa koska silloin etäännyttää niitä potentiaalisia ihmisiä vain entisestään kauemmas.

.....

Olipa sekava kirjoitus :P

Ei ollut sekava vaan todella mielenkiintoinen pohdinta, kiitos tästä! Hienoa, että olet pystynyt kehittymään ihmisenä ja näkemään omankin osuutesi ystävyyssuhteissa kohtaamistasi ongelmista. Itse koen vaikeaksi tuon tasapainoilun "mölyt mahassa pitämisen" ja suoraan sanomisen välillä. Jos joku piirre ystävässä ärsyttää, on siitä mielestäni jossain vaiheessa hyvä sanoa. Mieluiten aika pian.

Mulle yksi kaveri ilmoitti vuosien ystävyyden jälkeen, ettei ole voinut koskaan olla seurassani oma itsensä. Olisi todentotta ollut mukava tietää vaikkapa 10 vuotta aikaisemmin millaiset tilanteet saavat hänet tuntemaan noin, jotta mulla olisi ollut jonkinlainen mahdollisuus muuttaa käytöstäni tai selittää sitä. Nykyään ei enää olla kavereita. Olen siinä mielessä traumatisoitunut tapahtuneesta, että en kovin helposti päästä lähelleni sellaisia ihmisiä, joiden tiedän pitävän asioita sisällään.

Aihe on kyllä mielenkiintoinen. Olen itsekin tilanteessa, että juuri nyt samalla paikkakunnalla minulla ei ole yhtään läheistä ystävää, mutta pari kaverisuhdetta, jotka taas eivät vedä minua puoleensa riittävästi. Ja on hyvä kysymys, että miksi.

Minulla on koko elämän ajan ollut yksi tosi läheinen ystävä (joka on siis vaihtunut elämänvaiheiden varrella eri henkilöihin), mutta aina on ollut se yksi jonka kanssa jakaa hyvin syvällisesti ja perusteellisesti elämäänsä. En edes kaipaa enempää kuin sen yhden. Mikä on sitten luonut ne tosi läheiset ystävyydet, sekin on hyvä kysymys.

Miksi en halua olla enemmän tekemisissä näiden "tarjolla" olevien kanssa, niin suurin syy on se, että olemme erilaisessa kohdassa elämässämme. Ei riitä pelkästään, että ulkoisesti elämäntilanne on samankaltainen, jos ihmisen ajatusmaailma on sellainen, ettei siihen samaistu, lähentyminen ei onnistu.

Ystävyys vaatii molemminpuolista ymmärrystä ja sopivaa samankaltaisuutta, aitoutta, inhimillisyyttä ja vastavuoroisuutta, monesti joku näistä jää uupumaan.

Syitä miksi olen itse etääntynyt tai jättänyt lähestymättä ihmisiä on

- jo useampaa, kertaan täälläkin mainittu miellyttäminen ja yliyrittäminen, epäaitous on raskasta ja yhdessä vietetyn ajan jälkeen tuntuu että pitää "toipua"

- jatkuva negatiivisuus ja valittaminen ja uhriutuva asenne, mistä toinen pitäisi jotenkin pelastaa

- erilainen maailmankatsomus ja perustavanlaatuiset arvot

- toinen ei jaa itsestään aitoja ja haavoittuvaisia puoliaan, ja ilmentää jonkinlaista "viileyttä" tunteidensa kanssa, tällainen ihminen jää aina etäiseksi

- tunne siitä, että toinen on alemmuudentuntoinen ja selkeästi nostaa minua ja muita ihmisiä jalustalle, siinä tulee kummallinen olo ja yhteys on jälleen epäaito

- saatan olla ihminen, joka ei ota yhteyttä vaikka oikeasti haluaisinkin, koska olen vähän erakkoluonne ja sosiaalinen jännittäjä. Olen siis joskus ihan itse syypää siihen, ettei joku suhde syvene vaikka toivoisinkin.

- olen tullut myös siihen tulokseen että niin parisuhteissa kuin ystävyyssuhteissa on myös selittämätön "x-factor", joka on vaikea osoittaa sormella.

Poikkeuksetta se yksi ihminen, joka on ollut läheisin ystäväni on aina sellainen

-jonka kanssa molemmin puolin jaetaan kaikkea mahdollista, hyvässä ja pahassa

-jonka kanssa on tilaa myös konflikteille ja hankalille tunteille ja ne turvallisesti selvitetään

- jonka kanssa jaamme samankaltaisen elämäntilanteen ja tavan katsoa elämää, ja samankaltaisia kiinnostuksen kohteita

- jonka kanssa molemmat pitää huolta yhteydenpidosta ja panostetaan siihen että yhteistä aikaa järjestyy

- yhdessä oleminen antaa energiaa ja sen jälkeen on hyvä olla, sen sijaan että olisi uupunut

Tunnen suurta myötätuntoa kaikkia kohtaan, jotka kokee yksinäisyyttä. Minulla ei ole perhettä eikä parisuhdetta ja olen sitä toivonut (kohta olen nelikymppinen, niin en tiedä toteutuuko), joten jotain tiedän yksinäisyydentunteesta.

 

Simone kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on kyllä mielenkiintoinen aihe ja itselleni tavallaan ajankohtainen, joten heittelen tähän muutamia huomioita omasta näkökulmastani.

Olen itse todella sosiaalinen ihminen ja olin nuorempana läheisriippuvainen. Välillä minusta tuntui, ettei minulla ole lainkaan ystäviä ja yksinäisyys iski jo parin päivän yksinolon jälkeen. Olin myös se tyyppi joka suuttui ihmisille kun eivät ottaneet minuun johonkin tiettyyn aikaan yhteyttä ja avauduin sitten tästä niille ketä satuin sitten tapaamaan.

Menetin jonkin verran ainakin tilapäisesti pitkäaikaisiakin ystävyyssuhteita tämän takia, koska olin äkkipikainen ja hermostuin usein jos ehdotuksiini tapaamisista/tekemisestä ei vastattu tai vastaus oli kieltävä vailla perusteluita.

Näin jälkikäteen ymmärrän varsin hyvin kuinka raskas tuollainen ihminen voi olla ja en yhtään ihmettele miksi silloiset ystävyyssuhteeni kärsivät oman toimintani ansiosta. Olin siis todellinen yliyrittäjä.

Nyt tosiaan muutaman vuoden kypsyneenä olen yrittänyt hillitä itseäni ja intoani uusien ystävien kanssa. Huomaan ystävieni olevan paljon vastaanottavaisempia nyt kun en enää suutu jokaisesta kieltävästä vastauksesta tai kuukaudenkaan hiljaiselosta.

Olen jotenkin oppinut ehkä paremmin hahmottamaan muiden ihmisten ajatusmaailmaa ja suhteuttamaan asioita heidän näkökulmastaan.

Tämä hillitympi lähestymistapa on toiminut todella hyvin, sillä viimeisen kolmen vuoden aikana olen saanut kolme uutta hyvää ystävää joiden kanssa olenkin nyt säännöllisesti tekemisissä milloin ikinä saadaankaan aikaa järjestettyä.

On tietysti asioita jotka aiheuttavat edelleen kiehumista oman pään sisällä, mutta pidän parhaani mukaan nämä mölyt mahassa. Pahimpana varmaan tässä langassa aiemminkin mainittu haluttomuus/kyvyttömyys pitää yhteyttä. Ei tietenkään niin, että pitäisi olla kaiken aikaa tekemissä, mutta ystävyyssyhteen yksipuolisuus ja ilman vastakaikua jääminen tappaa kiinnostuksen hyvin nopeasti. Yhden "ystäväni" kohdalla tilanne on juuri tämä. On todella fiksu ja pyrkii eteenpäin elämässä, keskustelut on tasavertaisia ja todella miellyttäviä tilanteita, mutta hän ei vain yksinkertaisesti pidä koskaan yhteyttä mitenkään. Ilmeisesti jonkinlainen ahdistuneisuushäiriö taustalla, eli on antanut selityksen tälle käyttätytymiselle, mutta vaikea kuvitella, että suhde syventyy kun tilanne näyttäytyy minulle siltä, ettei tätä henkilöä vain yksinkertaisesti kiinnosta pitää lainkaan yhteyttä.

Varmaan jos tarkastelen asiaa niin päin, että minkälaisiin ihmisiin minä kiinnyn ja ystävystyn, niin ainoa yhdistävä tekijä lienee aitous ja ainakin jossain määrin samankaltainen arvomaailma. Kestäviä ystävyyssuhteita on tosiaan hankala luoda aikuisella iällä, mutta mahdotonta se ei ole. Elävän elämän sosiaalisista tilanteista niitä suhteita syntyy jos on syntyäkseen, eikä ystävyyttä kannata koskaan pakottaa koska silloin etäännyttää niitä potentiaalisia ihmisiä vain entisestään kauemmas.

.....

Olipa sekava kirjoitus :P

Ei ollut sekava vaan todella mielenkiintoinen pohdinta, kiitos tästä! Hienoa, että olet pystynyt kehittymään ihmisenä ja näkemään omankin osuutesi ystävyyssuhteissa kohtaamistasi ongelmista. Itse koen vaikeaksi tuon tasapainoilun "mölyt mahassa pitämisen" ja suoraan sanomisen välillä. Jos joku piirre ystävässä ärsyttää, on siitä mielestäni jossain vaiheessa hyvä sanoa. Mieluiten aika pian.

Mulle yksi kaveri ilmoitti vuosien ystävyyden jälkeen, ettei ole voinut koskaan olla seurassani oma itsensä. Olisi todentotta ollut mukava tietää vaikkapa 10 vuotta aikaisemmin millaiset tilanteet saavat hänet tuntemaan noin, jotta mulla olisi ollut jonkinlainen mahdollisuus muuttaa käytöstäni tai selittää sitä. Nykyään ei enää olla kavereita. Olen siinä mielessä traumatisoitunut tapahtuneesta, että en kovin helposti päästä lähelleni sellaisia ihmisiä, joiden tiedän pitävän asioita sisällään.

Kiitos rakentavasta kommentista <3

Tuo tasapainoilu kiertelemättä puhumisen ja pidättäytymisen välisellä alueella on kieltämättä veteen pirretty viiva. Harmillista, että ystävyytenne päättyi tavallaan puhumattomuuteen tai asioiden patoamiseen liian pitkään. Toivon, että pystyt kuitenkin jatkossa antaa uusille ihmisille mahdollisuuden koska niitä hyviä ystäviä oikeasti löytyy mitä odottamattomimmista paikoista :)

Itse painin henkisesti tämän mainitsemani ystävyyssuhteen hoitamisen kanssa, koska välitän tästä ihmisestä todella ja haluaisin syventää ystävyyttämme. Olemme monessa asiassa todella samankaltaisia ihmisiä ja hänessä on se harvinainen piirre, että vaikka olisimme usein eri mieltä jostakin polttavasta kysymyksestä, kykenemme keskustelemaan toistemme kanssa rakentavasti.

Esimerkkinä poliittinen arvopohja, sillä siinä missä itse olen maltillinen arvokonservatiivi, tämä henkilö on taas progressiivinen arvoliberaali. Em. asetelma usein saa aikaan melko voimakasta vastakkainasettelua, mutta tässä poikkeus josta olenkin äärimmäisen kiitollinen.

Niin paljon kuin välitänkin ko. henkilöstä ja arvostan ystävyyttämme, on uuvuttavaa yrittää kun toinen on aina kiireinen, ei vastaa viesteihin/puheluihin eikä mikään ehdotus yhteisestä tekemisestä ikinä kelpaa. Ystävyys vaatii toimiakseen molemmilta osapuolilta aktiivisuutta, mutta tässä tapauksessa olen harmikseni joutunut tavallaan hylkäämään ystävän koska oma henkinen kapasiteetti on tullut tiensä päähän tämän henkilön kohdalla.

Esimerkki: toinen on isommassa porukassa melko hiljainen ja vetäytyvä, introvertti, hymähtelijä, et ota selvää mikä tää tyyppi on. Sitten joskus juttelet kahden kesken ja onkin tosi avoin ja lämmin. Uskaltaa sanoa mielipiteensä, mutta ei intä, voi syntyä mielenkiintoisia keskusteluja (tai sitten ei!). Tuskin ottaa itse yhteyttä, mutta jos pitää sinusta lähtee kyllä mukaan jos kysyt! Myöhemmin ottaa kyllä itsekin yhteyttä kuin normaali ihminen:D

Toinen puhuu lämpimikseen ja vaikuttaa tosi samanlaiselta kuin itsekin olet! Kehuu miten nätisti sinulla on hiukset ja osaa kyllä small talkin. Tuntuu hiljalleen avautuvan enemmän ja enemmän, mutta jotenkin positiivisella tavalla ja asiat tuntuvat olevan samoja kuin sinullakin, kaikin puolin positiivisen oloinen ihminen. Hänellä on samoja kokemuksia kuin sinullakin! Kuinka samanlainen hän onkaan...! Ottaa sinuun yhteyttä ennen kuin itse ehdit ajatellakaan asiaa, olittehan huomaamattasi jo ensi tapaamisella puhuneet yhteisestä -jostain jutusta-. Ottaa myös jatkossa yhteyttä, vaikka et oikeastaan tiedä pidätkö tästä itse. Helppo ihminen joten sama käydä silloin tällöin rupattelemassa pintapuolista.

Kolmas räpättää ja kertoo itsestään häpeilemättä asioita mihin puhe rönsyileekään. Oikeastaan tunnet hänet muutamassa päivässä, eri asia tunteeko hän sinua :D riippuu täysin siitä saatko puheenvuoroa ja oletko aito ja saitko olemaan samalla aaltopituudella. Teistä tulee ystäviä tai tuttavia, voi tulla myös vähemmän toisistaan pitäviä koska tämä ei mielistele ketään. Tämä tyyppi viihtyy isommassa porukassa ja siellä varmaan sinäkin.

Todennäköisesti määrällisesti eniten ystäviä, kavereita ja tuttavia on viimeisellä, aitoja ystäviä muutamia ekalla ja ehkä siellä täällä moikkaustuttuja ja keskimmäisellä ainoastaan tuhatmäärin tuttavia, korkeintaan kavereita, tuskin yhtään aitoa ystävää.

Jos pidät jostakin, älä pelkää näyttää huonoja puoliasi. Kukaan ei pidä täydellisistä ihmisistä.

Vierailija kirjoitti:

Miesten kanssa helpompi ystävystyä, mutta siinä on aina se, että ymmärtääkö vaimo vai luuleeko että "tuo yrittää vietellä mun miehen".

Usein myös vanhempien ihmisten kanssa helpompi olla kuin nuorempien.

Itse en ole kohdannut tuota vaimojen nuivaa suhtautumista vaan kyllä ystävyyssuhteet miesten kanssa ovat kaatuneet siihen klassiseen kompastuskiveen, että toinen osapuoli on alkanut haluta enemmän. Jotkut heteromiehet eivät oikein osaa suhtautua naisiin muuten kuin potentiaalisina deittailukumppaneina, vaikka sinänsä ihan mukavia tyyppejä ovatkin. Toisaalta olen nuorena pilannut pari tällaista ystävyyttä ollessani itse se ihastunut osapuoli, jolla ei kuitenkaan ollut vielä kauheasti tilannetajua tai kykyä hahmottaa tilannetta toisen perspektiivistä. Homomiesten kanssa ystävystymistä on joskus ehdotettu ratkaisuksi ongelmaan mutta tähän mennessä tapaamani homot ovat olleet jotenkin eri aaltopituudella ja yhteentörmäyksiä on tullut jatkuvasti.

Minulla on onneksi edelleen yksi hyvä miespuolinen ystävä, jonka kanssa olemme tunteneet 15 vuotta. Olemme ihmisinä sen verran erilaisia, ettemme sopisi pariskunnaksi sen takia emmekä muutenkaan ole toistemme tyyppiä siinä mielessä. Hänen vaimonsa tietää ystävyydestämme ja on sen kanssa sinut.

Vierailija kirjoitti:

Mistä tiedät, että tutullasi ei ole yhtään ystävää kuin mitä sinä muka olit olevinasi hänelle?

Tuttusi ei ehkä ole tietyistä syistä juuri sulle kertonut, että on löytänyt uuden hyvän ystävän, paremman kuin sinä, joka osaa hoitaa ystävyyssuhdettakin normaalilla tyylillä, johon sä et itse jostain syystä kyennyt.

Itse jätin kyydistäni yhden ystäväni, joka osoittautuikin lopulta täysin muuksi kuin mitä olin vuosien ajan hänen ajatelleen olleen.

Mistäkö tiedän, ettei tutullani ole yhtään ystävää? Totta kai tiedän, kun hän on sen moneen kertaan minulle sanonut.

Jos sinulla on jokin oma versiosi minun tarinastani, niin kerro se omanasi. Älä tule muuttelemaan minun tarinaani.

Olin kolmisen vuotta sitten opettajakoulutuksessa. Ryhmätyössä 2 muuta opettajaksi opettajaa pilkkasivat puhetapaani (joka on ihan normaali, en änkytä tms.). Sellaisia ihmisiä täällä Suomessa on (olen kantis) ja olen tullut siihen johtopäätökseen, että täällä ei ole kyllin hyviä ihmisiä, jotka huolisin ystäväkseni (moni on kysynyt).

Vierailija kirjoitti:

Lisäksi olen huomannut, että osa ihmisistä käyttää minua välineenä bondata toisen kanssa. M8nut pyydetään mukaan jonnekin ja koko ajan asetelma on sellainen, jossa minä olen ikään kuin vastustaja, jolle osoitetaan miten läheisiä kaksi muut ovat. En osaa tätä kuvailla, mutta ehkä joku on kokenut saman. .

Tiedän mitä tarkoitat. Ilmenee monin tavoin ja on vaikeaa selittää tarpeeksi kattavasti. Mutta esim jotain puheessa esille tulevaa eroavaisuutta minuun korostetaan.Tai jos kaksi muuta ovat erilaisia jossain asiassa, haetaan jostain se yhdistävä seikka tyyliin "minun serkkuni ajattelee myös noin...". Enemmän se on ollut sellaista hienovaraista, mutta joskus on otettu oikein tikunnokkaan jonkun asian takia. Yleensä näissä on ollut yksi ihminen promoottorina ja muut enemmän ajautuneet tilanteeseen.

Minä en saa ystäviä, en edes niitä hyväksikäyttäviä tarveystäviä etsiviä. Minulla on etänä yksi ystävä opiskeluajoilta ja yksi ystävä sen jälkeen, ja siinä kaikki, mutta heidän kauttaan oli kavereita ja tuttavia sosiaaliseen elämään. Kunnes muutin pks-seudulle töihin ja sosiaalinen elämä on vain töissä ja työasioissa.

Olen hyvätapainen, iloinen, positiivinen, fiksu, hyvä kuuntelija, olen matkustellut paljon, luen paljon, osaan kieliä, olen avoin (kunhan ei tarvitse puhua lapsuudesta, joka oli kamala), autan empimättä jos joku pyytää, enkä arvostele tai valita...

Kuulostaa siis siltä, että minulla pitäisi olla miljoona ystävää, mutta ei...

Yleensä uudet ihmiset vaikuttavat pitävän minusta esim. töissä ja pyytävät jatkuvasti lounasseuraksi ja kahvitauolle, mutta en vaan saa vapaa-ajan ystäviä. Minulla ei ole lapsia (ei ollut oma päätös, vaan olosuhteet), joten mammakavereitakaan ei saa. En harrasta mitään ryhmälajia.

Yksi ongelma jonka olen tunnistanut jo ennen koronaa, on se, etten käytä lainkaan alkoholia. Sen myötä on jotenkin tullut sellainen tylsän stigma, vaikka oikeasti olen varsinainen bilehile. Tai olisin... "Ei sitä [nimeni] kannata kutsua, kun ei se juo kumminkaan" oli syy, miksi minua ei kutsuta perjantai-iltapäivänä yksille työviikon jälkeen. Satuin kerran kuulemaan.

Toinen ongelma on myös se, että en suostu juoruilemaan. Tämä on sanottu minulle suoraan tuon opiskeluaikaisen ystäväni suusta. Hänen mukaansa kahta naista lähentää kuulemma eniten sen kolmannen mollaamienen. Tähän en ole koskaan lähtenyt mukaan, koska en puhu pahaa ihmisestä tai tapauksesta jota en tunne tai ole ollut itse näkemässä. Yleensä vastaan näihin arvosteluihin vain, että "olen tavannut hänet vain kerran ja silloin hän vaikutti mukavalta." Se on ilmeisesti väärin.

Mieheni kautta on joitakin miespuolisia ihmisiä, jotka viihtyvät myös minun seurassani, mutta kaipaan naispuolista ystävää.

Tai edes "omia" kavereita. Jos miestäni ja hänen kavereitaan ei olisi, en välttämättä puhuisi kenellekään muulle kuin kassahenkilölle.

Lomani aikana tapasin vain sisaruksiani, mutta heidänkään kanssaan ei voi puhua syvällisiä tai käsitellä vaikeampia asioita (vaikea lapsuus painaa heitäkin), joten minulla ei ole ketään muuta kuin mieheni. Hänen kanssaan on kiva jakaa elämä, mutta kaipaan ihan hirvittävästi sellaista keskustelua kuin vanhojen ystävien kanssa oli, polveilevaa, älykästä, välillä jopa sitä maailmanparannusta.

No, ehkä ensi elämässä saan ystäviä.