Tapahtumat

Kun kirjaudut sisään näet tässä ilmoitukset sinua kiinnostavista asioista.

Kirjaudu sisään

Miksi minä 28-vuotias kapinoin vanhempiani vastaan?

Vierailija
03.02.2008 |

Mulle on tullut joku ihmeen tarve kapinoida kaikkea vanhempieni tekoja ja periaatteita vastaan. Johtuneeko siitä, että itsellä on nyt lapsia kasvatettavana. Kaikki arvot on vaan jotenkin ihan ristiriidassa.



Minun kotonani on ollut ankara kuri, ja vanhempani ovat vaatineet hyviä kouluarvosanoja ja että harrastuksissa menestyy. Jos sain kokeesta kasin, muistan vieläkin äitini pettyneen ilmeen ja hymähdyksen. Ysiä vasta kehuttiin. Minut pakotettiin soittamaan viulua, vaikken siitä kovin pitänyt. Vasta lukiossa sain lopettaa soiton, kun olin täysi-ikäinen. Edelleen ovat vaatineet tai pikemminkin odottaneet minulta heidän mielestään järkeviä ratkaisuja, kuten että lapset tehdään avioliitossa ja että ammatti pitää hankkia ennen lapsia. Se, että en ole saanut vakityöpaikkaa ennen lasten saantia, on ollut heille peikko, jonka ovat pitäneet sisällään mutta kyllä sen eleistä ja lipsahtaneista kommenteista huomaa.



En vaan voi kerta kaikkiaan ymmärtää, miten vanhemmilleni heidän omat kasvot on tuntunut olevan aina se tärkein. Vasta aikuistuttuani olen sen ymmärtänyt. Aikaisemmin en ole asiaa ajatellut, mutta siitähän on kyse. Siitä, mitä suku sanoo, jos minun lapseni tekee toisin. Kasvojen menettämisen pelko on olennainen. Nyt kun olen itse äiti, en toivottavasti toimi samoin. Koitan ainakin tietoisesti kiinnittää siihen huomiota. Saan varmaan tästäkin kuulla, kunhan lapset kasvaa ja jos ei Mintulla ole kouluikäisenä soittoharrastusta tai Matti pelaa jalkapalloa, niin olen varmaan epäonnistunut kasvatuksessa.

Kommentit (3)

Vierailija
1/3 |
03.02.2008 |
Näytä aiemmat lainaukset

Mulla ihan sama homma. Meillä oli kanssa vaativa koti, monessakin suhteessa, joten vaati jo lapsena kovaa itsetuntoa kestää kommentit ja katseet ja oma taustansa. Nyt olen naimisissa, elän sellaista tylsää elämää, että on omakotitalo kaupungissa, varma mutta tylsä työpaikka, harrastan jumppaa jne, ja olen tosi tyytyväinen.



Olen kuullut teorioina, että noin 30-vuotiaana ihminen vasta lopullisesti irtaantuu vanhemmistaan, omat lapset tuovat mieleen omat lapsuusmuistot sekä hyvässä että pahassa ja että ihminen voi käsitellä vaikeita muistoja (kuten lapsuus) vasta sitten kun elämässä on muut asiat kunnossa (nykytilanne), että mieli jaksaa käsitellä kaiken vaikean.

Vierailija
2/3 |
03.02.2008 |
Näytä aiemmat lainaukset

sysäyksen. Täytyy sanoa, että itsellänikin oli vähän sama ongelma. Tosin meillä ei kovaa kuria, mutta vanhemmat ovat " hoidattaneet" itseään mulla. Mä olen lapsesta saakka kokenut velvollisuudekseni pitää äitiä hyvällä tuulella, " koska hän on ollut niin yksinäinen" .

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
3/3 |
03.02.2008 |
Näytä aiemmat lainaukset

Tilanteessa, että olin opiskellut, valmistunut, saanut työpaikan ja elätin täysin itseni (ilman yhteiskunnan tukia) vieläkin vanhempieni kommentit vaikuttivat. Kunnes sitten päätin, että saa riittää. Kerta kaikki asiani olivat kunnossa, niin käsittääkseni olin tehnyt oikeita ratkaisuja ja osoittanut kykeneväni sellaisiin. Sitten vaan rupesin kulkemaan omia teitäni. Kaikkia polkujani vanhemmat eivät hyväksy, mutta enpä heille kaikkea kerrokaan. Ja todellakin tekemäni ratkaisut olisivat yleisesti hyväksyttyjä ja jopa ihailtuja, mutta ei vanhempieni kaavaan sopivia.

Voimia sinulle ap. Uskalla irrottautua vanhemmistasi henkisesti. Jos jotkut asiat eivät heille sovi, niin älä paljasta niitä heille. Suotta pahoitat vaan oman mielesi.

Kirjoita seuraavat numerot peräkkäin: yhdeksän kahdeksan viisi