miten paljon elämä koittelee..
seurustelin entisen mieheni kanssa vajaan 4 vuotta jonka aikana saimme 2 ihanaa lasta.mieheni kuitenkin rupesi juomaan ensimmäisen lapsen jälkeen..toisen lapsen synnyttyä emme olleen enää todellakaan läheisiä.lapsella paljatui muutama tunti syntymän jälkeen downin syndrooma mitä ei missään raskauden vaiheessa huomattu.tyttö jouduttiin syntymän jälkeen kiireellä hätäkastamaa koska edessä oli matka keskellä yötä helsinkiin tehohoitoon.olin aivan yksin sairaalassa kaiken hälinän keskellä.halusin pois sairaalasta heti seuraavana päivä.tyttö oli teholla helsingissä ja todella kaukana minusta.
2kk iässä tyttö pääsi sydänleikkaukseen, aika oli todella pitkä odottaa ja odottaa tietämättömänä.johan tuota oli ravattu kodin ja sairaan väliä monia kertoja ja tunteja..tunsin asuvani sairaalalla välillä.ensimmäisen kerran sain tyttöni syliin kun oli selvinnyt sydänleikkauksesta sitten kasteen jälkeen. kotiin tyttö pääsi ensimmäisen kerran n.3kk iässä.kaikki ei menny niin kuin piti..sairastui kehkokuumeeseen ja takaisin sairaalaan.
kuin huomaamatta olin taas raskaana..en tiennyt mitä enää tehdä tässä vaiheessa kun tyttö sairastaa vaikeaa downin syndroomaa..kaiken taakan alla päädyin sydäntä raastavasti aborttiin.
kun kotiuduttiin sairaalasta yhdessä ei mennyt kauaa kun piti ravata syömättömyyden takia monia kertoja polilla..oli nenämaha letkut, verenpaine lääkkeet ja kaiken maailman ravintolisät..kuntoutuspolillakin jouduimme käymään hitaan kehityksen takia mikä on down lapsille ominaista. en kerenny kovin poikani kanssa aikaa viettämään näinä hetkinä ja se kalvaa minua..jouduimme olemaan muutaman kuukauden päästä taas sairaalassa tytön kanssa kun hapetus ei toiminut kunnolla..saimme kotiin happilaitteen ja seurantaa oli mahdottomasti..olimme suljetut 4 seinän sisälle melkein kokoajan.
muutimme asuntoakin kun varsinaiset kastajaiset saimme tytölle pidettyä..suhde lasten isään minulla oli todella huono.asuimme kuitenkin yhdessä vaikka hän ei ottanut kovin meidän arkeen kantaa.muutama kuukaus tästä kesällä -07 ei olisi uskonut todeksi kun salama aivan tyhjältä taivaalta tyttäremme menehtyi syliini ihan äkisti..hänellä ei ollut minkäänlaisia oireita.ruumiinavauksessa kuitenkin todettiin aivopöhö,keuhkokuume ja mitä muuta...se oli todella kova isku..saimme odottaa yli 15 ambulanssin saapumistakin paikalle..tyttö oli menehtyessään vain 9kk.
juuri kun sain elämäni raiteilleen poikani kanssa(olin jo jättänyt mieheni). yht äkkiä tuntui etten jaksa enää päivääkään eteen päin, poikani sairastui yllättäen 1 tyypin diabetekseen toukokuussa- 08.poikani oli tuolloin vasta reilu 2,5 vuotias.muutaman kuukauden olin sitten taas kotona kaksin poikani kanssa. tapasin ihan uuden miesystäväni. hän kuitenkin huomasi minussa masennuksen oireita ja sain ajan psykiatrille, käyn siellä vielä tällä hetkelläkin.masennukseni on parempaan päin, mutta entinen mieheni jouti pahaan auto-onnettomuuteen ja makaa tällä hetkellä teholla aortan repeytymän vuoksi..en tiedä miten kertoisin tämän pojalleni..hänen isänsä kuitenkin selvityy ja meidän täytyisi mennä joku päivä katsomaan häntä..