Päätin tänään erota.

saman ikäiset lapset minullakin.

7

Itsellä myös eroprosessi käynnissä, lapset 3v ja 1v3kk. Kunhan talo saadaan myytyä (toivottavasti mahdollisimman pian!) muutamme eri osoitteisiin. Onneksi välit on hyvät, ainakin vielä.

Mut aika parantaa haavat ja parempi yksin kuin huonossa suhteessa.

mietin tässä, että onko ne pikku hiljaa kuitenkin tän vuoden aikana alkaneet kuolla, koska tää tuntuu niin isolta helpotukselta??



Tottakai lasten isä on mulle aina tärkeä ihminen, mutta joskus elämä ei mee niin kuin toivois.



Ap

paljon pienten lasten vanhempia jotka eronneet tai eroamassa?



Kertokaa ihmeessä mistä syystä eroatte?

Nimittäin kun aina puhutaan siitä lapsiperheen rankkuudesta niin vakuuttakaa mut nyt että syyt on muut kuin se lapsiperheen normaali arjenpyöritys joka tulehduttanut parisuhteen.



T. kolmen pienen äiti, jolle ei tulisi mieleenkään erota.

Hämmästyin minäkin. Meillä on ollut miehen kanssa tosi vaikeeta ekasta raskaudesta asti ja nyt vasta tajutaan molemmat, että elämänmuutos on ollut suurin syy meidän ongelmiin. Ollaan siis asennoiduttu vähän väärin. Nyt puidaan näitä juttuja pariterapiassa ja uskotaan että meillä on tosiaan pelastamisen arvoinen perhe, jota molemmat yli kaiken tarvitaan, halutaan ja rakastetaan. Joten jollei mitään ihan karmeita juttuja ole, niin kehottaisin vähän miettimään.

Vierailija:

paljon pienten lasten vanhempia jotka eronneet tai eroamassa?

Kertokaa ihmeessä mistä syystä eroatte?

Nimittäin kun aina puhutaan siitä lapsiperheen rankkuudesta niin vakuuttakaa mut nyt että syyt on muut kuin se lapsiperheen normaali arjenpyöritys joka tulehduttanut parisuhteen.

T. kolmen pienen äiti, jolle ei tulisi mieleenkään erota.

Ja mä kyllä yritin korjata tilanteen. Mutta mies oli kehittäny itselleen kriisin, josta ei selvitty.



Ap

Mä taas en inhoa, enkä koe että tuo olisi luovuttamista. Sen sijaan salaa kadehdin ihmisiä jotka tekee jotain parantaakseen ja muuttaakseen omaa elämäänsä, eivätkä vaan kitise kuinka kurjaa on.

miten taloudellinen puoli? entä lasten oikeus isään? millainen kriisi miehelläsi? oletko varma ettei siitä selvitä? tietysti jos psyykeongelmia mutta tavallinen kriiseily on normaalia

Vierailija:

Ja mä kyllä yritin korjata tilanteen. Mutta mies oli kehittäny itselleen kriisin, josta ei selvitty.

Ap

Itse tiesin 3 vuotta sitten että ero on tässä ja mihinkään tästä kuplasta ei enää päästä.

Mies on tällä hetkellä uusissa naimisissa ja onnellinen. Olen myös hänen ja hänen uuden vaimonsa kanssa lämpimissä väleissä.



Onnea päätökselle ja siinä pysymiselle. Voimia tosi kovasti, jossain kohtaa se ottaa koville, mutta siitä selviää:)

Mietin tässä itsekin mitä elämälle tehdä. Olen vasta alkanut ymmärtää mikä tämä juttu on; se kuinka tärkeää on huolehtia omista tunteistaan, tarpeistaan, omanarvontunnostaan. Meillä suhde on ollut sellainen, että muuten niin kiva mies(ainakin ulkopuolisten mielestä) huolehtii kyllä kodin asioista, mutta ihan sama mikä mulla on hätänä, niin ei piittaa siitä lainkaan. Jos on jotakin hätänä, hänen tapansa on " lyödä" vielä lisää ja vetää mukaan puoli maailmaa todistamaan kuinka ainoa vika on se että minussa on jotain vikaa. En siis ole hänen kanssaan kokenut mitään yhteenkuuluvuutta, läheisyyttä, myötätuntoa.



Tämä asia on kestänyt kauan ymmärtää ja se, kuinka paljon se on vahingoittanut. Sen sijaan että olisi kehittynyt luottamus ja läheisyys, elämä on ollut jatkuvaa taistelua siitä ettei masennu ja luovu omista tarpeistaan, tunteistaan, mielipiteistään. Vaikeaksi tämän on tehnyt sen, että hän on muuten mukava ja huolehtivainen. Enkä vieläkään ole ihan varma on ko riittävä syy eroon tuo tarve saada elää luottamuksessa, läheisyydessä, tulla huomioonotetuksi juuri niinä vaikeina hetkinä.

Eli me ei erota niin kauan kuin meillä on alle 3-vuotiaita lapsia, eikä me erota rakennusaikana.



Kummasti kun tuo erovaihtoehto on suljettu elämän vaikeampina aikoina pois vaihtoehdoista, sitä tulee tehtyä enemmän töitä sen suhteen eteen.

omasta hyvinvoinnista.



Tiedän yhden vaimon joka voisi ajatella noin ettei missään nimessä saa luovuttaa ja hän onkin sitten niellyt vuosikaupalla valhetta ja nielee varmaan edelleenkin kun myötä-ja vastamäessä tukee miehensä polkuja. Ja on monella tavalla miehestään riippuvainen, ei ole käynyt itse lainkaan töissä jne.



Että siinä mun käsitys tuosta " ei saa luovuttaa" - ajatuksesta. Ihmisen kuuluu päässtää irti silloin kun asiat eivät yrityksestä huolimatta eheydy. Jo lastenkin tähden.

Moni eroista voitaisiin varmaan välttää, jos ihmiset edes vähän yrittäisivät. Mutta nykyisin taitaa olla tyylinä, että eka vastamäessä luovutetaan ja erotaan. Tiedän muutaman kolmekymppisen, jolla jo pari avioeroa takana. Varmaan kolmas odotettavissa :(

Miksi ihmeessä pitää mennä naimisiin, jos vuoden parin päästä jo erotaan? Ei siinä ole paljoa ajateltu :(

Vierailija:

Eli me ei erota niin kauan kuin meillä on alle 3-vuotiaita lapsia, eikä me erota rakennusaikana.

Kummasti kun tuo erovaihtoehto on suljettu elämän vaikeampina aikoina pois vaihtoehdoista, sitä tulee tehtyä enemmän töitä sen suhteen eteen.

Satuin viikonloppuna kuulemaan kahden vanhemman ihmisen keskustelua. Toisella oli vaimo aikoinaan jättänyt ja toisella oli mies. Luultavasti tapahtumista oli jo 20 vuotta tai ainakin yli 10 vuotta. Kumpikin sanoi sitä, että eron jälkeen oli se jättänyt osapuoli hinkunut takaisin yhteen. Nämä ihmiset olivat sanoneet, että kun kerran olet jättänyt minut, niin takaisin ei ole enää tulemista. Kumpikin sanoi sitä, että oli se ero niin rankka kokemus, että ei sitä enää saman kanssa voi yhteen palata.



Minulle ainakin heräsi sellainen ajatus tuosta keskustelusta, että ei kannata kevyin perustein erota. Tuntui siltä, että erityisesti se, joka lähtee usein katuu lähtöää ja se, joka jätetään saa käydä läpi niin suuren tunnekriisin, että ei ole enää valmis yrittämään uudelleen.



Mieti siis tarkkaan, oletko tosiaan valmis eroon. Ei kannata erota pikkuasioiden takia.

Mulla on hyvin samanlainen tilanne, mutta olen itse sen verran vahva, että en ole koskaan varsinaisesti masentunut. Silti tuntuu aika kamalalta ajatella, että vietän loppuelämäni miehen kanssa, jonka apuun ja tukeen ja ymmärrykseen en voi luottaa. Meidän lapset on jo kouluikäisiä, itse lähestyn 40:tä ja olen miettinyt, että pitäisikö sittenkin oman itseni takia erota. Miten pitkään pitää yrittää olla onnellinen siitä mitä on ennen kuin voi luovuttaa ja lähteä etsimään jotain muuta?

Jos rakastaisin miestäni kiihkeästi, en tietenkään tätä edes harkitsisi - pidän hänestä, arki sujuu hyvin, vuosien myötä meillä on paljon yhteistä historiaa, mutta rakkaus on kyllä haihtunut. Silti tuntuu hirveän itsekkäältä edes miettiä lähtevänsä, kun juuri nyt asiat kuitenkin ovat niin hyvin lasten, ja ilmeisesti miehenkin, kannalta.

Vierailija:

Mietin tässä itsekin mitä elämälle tehdä. Olen vasta alkanut ymmärtää mikä tämä juttu on; se kuinka tärkeää on huolehtia omista tunteistaan, tarpeistaan, omanarvontunnostaan. Meillä suhde on ollut sellainen, että muuten niin kiva mies(ainakin ulkopuolisten mielestä) huolehtii kyllä kodin asioista, mutta ihan sama mikä mulla on hätänä, niin ei piittaa siitä lainkaan. Jos on jotakin hätänä, hänen tapansa on " lyödä" vielä lisää ja vetää mukaan puoli maailmaa todistamaan kuinka ainoa vika on se että minussa on jotain vikaa. En siis ole hänen kanssaan kokenut mitään yhteenkuuluvuutta, läheisyyttä, myötätuntoa.

Tämä asia on kestänyt kauan ymmärtää ja se, kuinka paljon se on vahingoittanut. Sen sijaan että olisi kehittynyt luottamus ja läheisyys, elämä on ollut jatkuvaa taistelua siitä ettei masennu ja luovu omista tarpeistaan, tunteistaan, mielipiteistään. Vaikeaksi tämän on tehnyt sen, että hän on muuten mukava ja huolehtivainen. Enkä vieläkään ole ihan varma on ko riittävä syy eroon tuo tarve saada elää luottamuksessa, läheisyydessä, tulla huomioonotetuksi juuri niinä vaikeina hetkinä.

Kuullostaa tilanteesi tosiaan hyvin samanlaiselta. No, minäkin olen varsin vahva, mutta viime aikoina olen alkanut ymmärtää että se juttu on juuri siinä että tarvitsisi voida olla joskus se " heikkokin" - että on tosi tärkeää saada luottaa siihen että toiseen voi nojata kun on herkkä hetki. Kun juuri se jatkuva vahvuus tuntuu tekevän vahinkoa itselle- että kaikessa vain pärjää ja selviytyy. Ja kun tulee muita paineita vaikka työssä tms niin meinaa voimat loppua kun ei ole paikkaa missä nollata itsensä. Ja laspille olis niin hyvä saada nähdä muutakin kuin suorittava, selviytyvä vahva äiti. Koska se lataa silloin heihinkin sen yksin selviytymisen pakon.



terv.22

joka useamman vuoden harkittuaan otti eron miehestään 27- avioliittovuoden jälkeen. Yhteisiä lapsia 3, kaksi aikuista ja yksi murkku... lapsenlapsi tuloillaan. Eron syy: miehen alkoholinkäyttö ja jatkuvat riidat tästä aiheesta. Maailman ihanin mies ja isä selvinpäin, mutta alkoholi maistuin kolmena päivänä viikonlopussa ja sitten lopulta jo arkenakin (hoitaa kyllä työnsä, eli ei kai sitten ole varsinaisesti alkoholisti).

Tilanne nyt: välit aivan loistavat tällä ex-avioparilla. Murkku pyörii tasaisesti molempien luona, vaikka asuukin äitinsä kanssa. Eli uusilla asunnoilla on välimatkaa 4km. Riidat loppuivat, koska nyt miehen alkoholinkäyttö ei enää häiritse tätä naista. Auttelevat toisiaan puolin ja toisin... eli nainen käy silloin tällöin tämän miehen luona esimerkiksi silittämässä pyykkiä ja muuten laittamassa kotia. Mies käy naisen uudessa kodissa auttamassa remonteissa ja hoitaa kaikki autoon liittyvät asiat (huollot, katsastukset tms).

Nainen sanoi, että yhä se mies on hänen elämänsä rakkaus, heillä on takana loistava avioliitto, eikä sitä sovi unohtaa. Se ryyppääminen vaan oli liikaa, koska se vaikutti niin moneen muuhun asiaan.

Joskus se ero on ainoa oikea ratkaisu... mutta olen kyllä myös sitä mieltä, että nykyään erotaan liian helposti. Uusilla asuinalueilla on jatkuvasti myynnissä omakotitaloja, koska ero tuli rakennusvaiheessa. Itse olen kanssa sanonut miehelleni, että rakennusaikana me emme eroa ja mieheni hämmästeli siihen, että sen jälkeenkö meinaat erota? Heeh... ei ymmärtänyt mun pointtia ennenkuin selitin.

Kylmä totuushan on se, että nuo kulta- ja timanttihääilmoitukset loppuu lehdistä, koska sellaisia avioliittoja ei enää ole.

En missään nimessä sano, ettei ap:n kannata erota, joskus se on ainoa oikea ratkaisu... mutta jos jätetään mies siksi, että se ei hoida vauvan yösyöttöjä puoliksi äidin kanssa (kun käy töissä siis), niin sitten on kyllä jotain pielessä...

kerrotko tarkemmin mikä sun miestä siis vaivaa?