Lue keskustelun säännöt.
Päätin tänään erota.
22.01.2008 |
Tein tänään elämäni rohkeimman päätöksen ja päätin erota avioliitostani. Jatkan elämääni tästä eteenpäin kahden tyttäreni (4v. ja 1v) ja lähdemme katsomaan mitä elämä meille tarjoaa. Lasten isä hukkuin onnellisuuskriisiinsa, mutta toki jatkaa lastensa isänä. Tätä päätöstä on yritetty pitkittää lähes vuoden verran, mutta kun tänään tein lopullisen ratkaisun kivi ikään kuin putos sydämeltä. Tsempatkaa mua pliis tämän kokeneet, että kyllä tästä selvitään... Tai kyllä mä sen oikeastaan tiedän, että elämä kantaa, mutta rankkaahan tämä tulee olemaan. Tuskin tulee ihan helppoa, vaikka tiedänkin tällä hetkellä tehneeni oikean ratkaisun.
Kommentit (60)
Vierailija:
En mä sille kerta kaikkiaan voi mitään, jos toinen ihminen ei näe onneaan ympärillään, on vaan ihan ahdistunut. Mä oon vuoden verran yrittäny jaksaa ja ymmärtää, mutta mun raja tuli vastaan nyt. Mä huomasin, että musta itsestä kuihtui pikku hiljaa kaikki pois. Mä en ollu enää oma itseni. Mies ei voinu luvata mulle enää mitään, mitä oli papin aamenessa luvannu. Mä kestin vuoden verran sitä toivottomuutta, elin joka päivä sen tuskan kanssa, että mies ei tiedä, mitä elämältään haluaa.
Minullapa on ollut identiteettikriisi jo KOLME VUOTTA. On kauheaa ajatella, että mieheni, se tuki ja turva joka jaksaa arkea pyörittää kun itsellä ei voimat riitä, se vähän sokea mutta kuitenkin myötätuntoinen rakas joka pyydettäessä tuo Buranaa ja teekupin, jättäisi minut siksi, että minulla on paha olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On ollut koko ajan enemmän tai vähemmän, on käynyt terapiassa mutta nyt lopettanut. Tänään aamulla sai kohtauksen kun huomautin että hän rikkoi juuri tekemänsä lupauksen 8-vuotiaalle lapselle.
Hän tarvitsisi todella akuuttia hoitoa, mutta en voi häntä siihen pakottaakaan. Tätä on jatkunut vuosikaupalla, kai minä vielä jaksan muutaman vuoden. Tasa-arvo on tästä suhteesta kaukana.
Täytyy vain sanoa, että aika nopeasti luovutit. Ja ei! Älä loukkaannu! Mä tiedän just minkälaista on odottaa toista kotiin, odottaa välittämistä, odottaa keskustelua, odottaa kosketusta, odottaa osallistumista etc. Mä tiedän miltä tuntuu itse yrittää ja tehdä kaikkensa kun toinen ei tartu mihinkään. Ei sitten mihinkään. Mä tiedän mitä on seistä rinnalla kun toinen ei tiedä yhtään mitä se elämältään haluaa. Mä tiedän miltä tuntuu elää puolison rinnalla joka ei tunne sua kohtaan mitään. Ja mä tiedän miltä näyttää lasten silmät heidän kysyessään:" äiti, miksi sä taas itket?"
Minä elin tätä elämää neljä pitkää vuotta! Mutta nyt...
Olin jo etsimässä mulle ja lapsille uutta asuntoa kun mies sanoi että voitaisko jutella. Siitä se lähti. Oman itseni, puolisoni ja suhteemme " paraneminen" . Matka on vielä pitkä mutta sitä on niin kiva kulkea käsi kädessä!
Mutta sähän selvästi arvostat ja rakastat miestäs. Mun mies ei mua arvostanut ja mietti vuoden verran joka ikinen päivä, että mä en ole se oikea... Ja vain tätä oikein pahaa vaihetta kesti vuosi. Kyse on kuitenkin paljon pidemmästä jutusta, josta en aio täällä avautua.
Ap
Kestin viisi vuotta vaimoni raivareita ja itkua, sitten sorruin ulkopuoliseen suhteeseen kun elämääni astui nainen joka arvosti ja kohteli minua rakastavast. Se hävetti suunnattomasti, katkaisin sen kuitenkin, ja nyt on kohta taas mennyt viisi vuotta siitä. Merkittävin muutos on ettei vaimoni enää ole väkivaltainen. Itsessään hän ei kuitenkaan näe mitään vikaa.
49
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja ennen masennusta on aina kohdellut minua arvostavasti, siksi jaksaisin tukea häntä maan ääriin...
41 ja 43
Vierailija:
Mutta sähän selvästi arvostat ja rakastat miestäs. Mun mies ei mua arvostanut ja mietti vuoden verran joka ikinen päivä, että mä en ole se oikea... Ja vain tätä oikein pahaa vaihetta kesti vuosi. Kyse on kuitenkin paljon pidemmästä jutusta, josta en aio täällä avautua.Ap
Meitä kohtalotovereita on ihan liikaa... Voimia kaikille asian kanssa pyörineille. Ja kyllä mun täytyy tunnustaa, että pieni osa musta toivoo 49 kaltaista tilannetta... Että mies vihdoin näkisi ympärilleen, kun on menettämässä kaiken. Mutta mä olen nyt päättänyt pelastaa kuitenkin itseni ja lapseni ja tällä tiellä mennään eteenpäin.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ikinä jaksaisi yksin pienen lapsen kanssa, toisaalta lapsi saattaisi kasvaessaan isänsä luona alkaa vihaamaan naisia. Taloudellisesti pärjäisin kyllä, koska sain jonkin aikaa sitten suurehkon perinnön. Pariterapia on varmasti edessä lähivuosina, toivon kuitenkin että suhteemme voitaisiin pelastaa vielä...
Ymmärrän kyllä ap, keskenkasvuiset miehet eivät ole jäämisen arvoisia. Minullakin on ylimääräinen kakara jaloissani, tosin toiv. vaan väliaikaisesti...
Minä yritin viimeksi eilen keskustella. Me olemme sitä paljon yrittäneet, mutta siitä kehittyi oma ongelmansa kun se tarkoittaa käytännössä että vaimoni tilittää ja minä kuuntelen. Jos minä sanon miltä minusta tuntuu hän itkee ja huutaa ettei halua enää kuunnella.
En minä pysty tai edes halua olla vaimoni terapeutti.
Meillä suhde toimii hyvin niin kauan kun unohdan omat tarpeeni, korjaan ja peittelen vaimoni ongelmat ja olen hänen 24/7 halinallensa.
49
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se on on ainakin itselleni ollut rasittavinta, kun olen ollut usein masennuksen kohteena ja syynä. En tosin ainoa, jatkuva syyttely ja eri syyllisten haku on todella rankkaa.
Kirjoitin tästä jokin aika sitten kun olin oikeasti aikeissa lopulta erota. Minullakin kesti monta vuotta ymmärtää etten ole oikeasti vastuussa niistä asioista joista hän minua syytteli, mutta se vaati pitkän ja syvän oman prosessin. Nykyään tarkkailen jokaista sanomistani ja analysoin sitä sekä hänen reaktiota. Kuulostaa ehkä vainoharhaiselta, mutta se on selviytymis-strategia.
Kaikkea en tosin siedä, kuten tämänaamuinen lapsen lupauksen rikkominen. Enkä siinäkään suuttunut, sanoin vain rauhallisesti hänelle mitä hän oli luvannut lapselle. Siitä seurasi raivokohtaus ja hirvittävä syyllistäminen siitä kuinka kidutan häntä tms. Nykyään noista tilanteista on helpompi selvitä täyspäisenä ja provosoitumatta kun tiedän tasan tarkkaan mitä sanoin ja miten asian muotoilin.
Ja ilman lapsia en olisi jaksanut, se on selvä. Heidän takia minä tätä teen.
Uskottomuuteni silloin suhteen puolessavälissä oli siitä erikoinen tilanne että silloin olin oikeasti syyllinen ja katuva, ja jollain ihmeellisellä tavalla se katumukseni oli hänelle helpotus ja myös portti ratkaisemaan useita solmuja.
49
Vierailija:
Ymmärrän kyllä ap, keskenkasvuiset miehet eivät ole jäämisen arvoisia. Minullakin on ylimääräinen kakara jaloissani, tosin toiv. vaan väliaikaisesti...
Päteekö tuo myös naisiin? ;-)
Vakavasti ottaen, nykyään tiedän myös syys vaimoni masennukselle ja ongelmille. Jäljet johtavat lapsuuteen, tietenkin, ja keskenkasvuiseksi voisin huonolla päällä ehkä häntä kutsuakin jos olisin oikein ilkeä. Muttei se asioita mitenkään paranna.
49
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap korjaa, puhuin 49:stä, kun piti laittaa, että 50.
Tosin ehkä sinullekin tekisi pieni ihastus terää? :-)
Masentuneen kumppanin kanssa eläminen on todella raskasta ja ymmärrän hyvin päätöksesi syitä. Itse olen myös monta kertaa miettinyt miksi olen nämä vuodet jaksanut - yksi syy alkuvuosina oli se että olin kaiken syyttelyn kesken niin alistettu että luulin oikeasti että vika oli minussa.
Kun sitten toinen nainen rakastui minuun se kolahti kuin kakkosnelonen takaraivoon, ja vaikka kuinka tiesin että se oli väärin se antoi myös pontta lähteä tekemään suhteen ja itseni eteen työtä.
Nyt, myös monen vuoden henkilökohtaisen terapian myötä olen oppinut näkemään asioita paljon selkeämmin, olemaan menemättä mukaan näihin manipulaatioyrityksiin enkä ota sitä masennustakaan enää yhtä raskaasti.
Mikä tahansa dramaattinen siirto voi olla tarpeen herätyksenä. Ehkä se on se ero teillä, eihän sekään tarkoita että hän häviää vaan edelleenhän hän on lasten isä ja hänenkin on pakko kohdata omia ongelmiaan jollain tavalla.
Itse haluaisin myös löytää tavan herättää vaimoni siihen että hän oikeasti tarvitsee apua, eikä hänen ongelmiensa syyt ole kaikissa ihmisssä hänen ympärillään (enää, hyväksyn se että hänen vanhemmilla on vastuuta hänen lapsuudestaan, mutta ei aikuisen ihmisen pitäisi enää itkeä sitä - päivittäin!)
Ero olisi aivan liian yksinkertainen ratkaisu, hän vain selittäisi itselleen ja kaikille kuinka egoistinen mies olen. Mieshän on erossa oletusarvoisesti se kusipää, nainen taas tekee " itsenäisen ratkaisun"
Helppo se ei ole kummallekaan, mutta tasa-arvo on näissä asioissa kaukana.
Anteeksi tämä pitkä vuodatus, toivon sinulle kaikkea jaksamista - kun tiedän miten raskasta on elää masentuneen ihmisen kanssa. Vaikka eroatte, niin hänhän on lasten kautta kuitenkin edelleen elämässäsi.
49
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sä oot pohtinut tätä paljon. Vaimos on onnekas, sillä häntä jaksaa ymmärtää sinunlaisesi mies. Opit myös omista virheistäsi (jos syrjähyppyä voi sellaisena pitää.). Onnea ja jaksamista teidänkin elämään.
Ap
paljon helpompaa kahden pienen kanssa, kun ei ole lapsimiestä enää riesana
mun lapset on 3 ja 9.
Olen päättänyt erota, mutta en ole vielä tehnyt asialle mitään. Odotan vielä nyt ainakin pari kuukautta.
selviät varmasti:)
Minä olen kahden vaiheilla, sisimmässäni tiedän, että ero on edessä jossain vaiheessa mutta lopullista ratkaisua en saa tehtyä. Tiedän että selviän, lasten, miehen ja läheisten selviäminen erosta huolestuttaa.
Mä en jaksanu enää yhtään kuukautta. Tajusin vasta tänään päätöksen tehtyäni, kuinka hajalla mä oon oikeesti ollu. Tästä alkaa korjaantuminen. :)
Kiitos onnittelijoille!
Ap
Yhden eron läpikäyneenä tiedän mitä se on lapsille, kun joutuu seilaamaan kahden kodin väliä. Esikoiseni kärsii siitä suunnattomasti, ja toivon ettei kukaan lapsi joudu siihen, jos vaihtoehtoja on. Ainahan niitä ei ole, kyllä minä sesnkin ymmärrän.