Päätin tänään erota.

Eli ap jälleen linjoilla. Ero on nyt laitettu vireille. Tässä ei ole kyse mistään siitä, että ei olisi jaksettu tavallista arkea. En mä sille kerta kaikkiaan voi mitään, jos toinen ihminen ei näe onneaan ympärillään, on vaan ihan ahdistunut. Mä oon vuoden verran yrittäny jaksaa ja ymmärtää, mutta mun raja tuli vastaan nyt. Mä huomasin, että musta itsestä kuihtui pikku hiljaa kaikki pois. Mä en ollu enää oma itseni. Mies ei voinu luvata mulle enää mitään, mitä oli papin aamenessa luvannu. Mä kestin vuoden verran sitä toivottomuutta, elin joka päivä sen tuskan kanssa, että mies ei tiedä, mitä elämältään haluaa. Ei sen silmät avautunu, kun me pyörittiin sen ympärillä, vaikka kuinka mä olisin sitä halunnu. Kaiken tän lisäksi hoidin vauvaa ja uhmaikäistä, toinen oli paljon poissa ja onnellinen siitä, että pääsi töihin meistä eroon. Mitä mä olisin vielä voinu odottaa? Sitä, että se tulee kotiin joku kaunis päivä, että nythän on onnellinen, koska hänellä on uus nainen?



Ap

Vauvahan 1 v vielä on. Arki helpottaa vasta kun nuorin on kolme v.



Kannattaisi odottaa vielä. Kai mieskin voi olla masentunut. Sinun tehtäväsi on odottaa ja tukea. Vuosi on tosi lyhyt aika, ja ei viisi vuottakaan ikuisuus elämän mullistusten aikaan pitkä aika ole.

Vierailija:

Kukaan ei ole enää kommentoinut mitään, joten oletan, että kritisoijatkin ovat edes hiukan kääntyneet ajattelemaan sitä, etten kuitenkaan ihan heti luovuttanut...

Ap

Vuosi on kuitenkin aika lyhyt aika liitossa, jonka olette varmaan aikanaan tarkoittaneet kestää loppuelämänne? Eikös siellä papin edessä luvattu tahtoa rakastaa toinen toistaan myötä- ja VASTAmäessä?

Élämä järjestää kaikille enemmän tai vähemmän kriisejä. Hölmöhän se on joka heittää hanskat tiskiin heti alkumetreillä!

ei ole kyse alkumetreillä luovuttamisesta. Korjasin jossain viestissä, että VUOSI on ollut todella pahaa aikaa. En edes muista, koska ongelmat alkoivat. Useampi vuosi sitten... Homma vaan paheni kokoajan.



Ap

Mutta lopetti, koska totesi hyödyttömäksi. Mun kanssa ei halunnut yhdessä lähteä asioita selvittämään.



Ap

Mä erosin reilu vuosi sitten. Tyttö oli silloin 1,5v. Ero oli paras päätös, mitä olen elämässäni tehnyt. Ollaan säilytty hyvissä väleissä exän kanssa (siihen kannattaa pyrkiä!!). Meillä on yhteishuolto. Lapsi on isällä aina 5 päivää kahden viikon jaksosta. Eron jälkeen vasta tajusin kuinka huonosti olimme sopineet toisillemme. Varsinkin sen jälkeen, kun tapasin maailman ihanimman miehen, joka on huippu iskäpuoli ja rakastaa minua juuri sellaisena kuin olen!



Eromme syyt eivät tosiaankaan liittyneet " arjen pyörittämiseen" , vaan hyvin moninaisiin ongelmiin, joita oli olemassa jo paljon ennen lasta. Enkä tosiaan voi liikaa sitä korostaa, että näin on TODELLA paljon parempi, ennen kaikkea lapsellamme, jolle on paljon helpompaa antaa riittävästi huomiota, kun ei koko ajan tarvirse murehtia ja vääntää. Sitä paitsi lapsi ei tule edes muistamaan aikaa, kun olimme hänen isänsä kanssa yhdessä. Hänelle asiat ovat aina olleet näin, eikä hän sitä mitenkään kyseenalaista.

Kukaan ei ole enää kommentoinut mitään, joten oletan, että kritisoijatkin ovat edes hiukan kääntyneet ajattelemaan sitä, etten kuitenkaan ihan heti luovuttanut...



Ap

:,,(

mun vanhemmat ovat nyt 40 vuotta olleet naimisissa

isä juo paljon ja on ollut aika illkeä. äitini on paljon kestänyt.

Hän on aika katkera ihminen. Syyttää omaa äitiänsä siitä et ei jakanut perintoä tasaisesti, ei antanut hänen saada kunnon ammattia ja ei kannustanut oppimaan ajamaan autoa jne



Mutta ei koskaan ole omaa miestään syyttänyt siitä et oli aika monta vuotta tyottomänä, joi paljon, asunto joutui ulosottoon, ja mies ai antanut ajaa autoa.



Siis ei osaa olla miehelle katkera mutta on kaikille muille.



Minun avioliitto on vaikeuksissa, ja en halua olla äitini kaltainen ja vain jäädä tilanteeseen mikä on ahdistava ja pitkällä tähtäimellä sellainen et katkeroidun. Mutta vaikeata se on rikkoa avioliitto vain sen takia et me ollaan miehen kans vain kaveruksia. En siedä sen kosketusta.

Seksi on aina ollut kamalaa, ja olen sietänyt sitä, mut en enään jaksa.



Ehkä asiat helpottuu sillä et mies lähtee, mut näyttää siltä et ei se niin tee.

Eilen oli taas riitaa. Kyllä tämä on todella raskasta, vaikka kuinka yritän niin en minä pysty enkä jaksa olla täysin rauhallinen ja turvallinen. En vain jaksanut ottaa vastaan sitä valitusvirttä miten asiat ovat pieleessä. Riitaanhan se johti kun yritin omaa mielipidettä kertoa.



Jossain vaiheessa onnistuin kuitenkin nollaamaan tunteeni, ja sitten sain jopa vaimoni houkuteltua syliini nukkumaan. Se oli ihanaa vaikka olin surullinen että se vaati taas kerran sen että minä luovutin.

että miehesi ei ole lähtenyt mihinkään vaikka hänelle on ollut kriisi?? Tämä on nyt törkeää yleistystä, mutta niin se vaan on, että miehet kasvavat hitaammin isyyteen. Kuulostaa siltä, että hänellä on aikuistumiskriisi. Onko hänellä hyvä työ? Kokeeko hän onnistumista miehenä ja isänä? Siis osaako (annatko sinä hänen osata) hoitaa lapsia? Minulla on yksi lapsi ja vaikea suhde tämän isään, olemme edelleen yhdessä, mutta meillä oli ensimmäiset 2 - 3 vuotta tosi vaikeaa. Minä kannoin kaiken vastuun ja tunsin katkeroituvani, mutta minulle tapahtui jotain kaikkien riitojen ja väittelyiden keskellä. Yritin oikein kovasti ajatella kokonaan miehen kannalta kaikki asiat ja asettua hänen asemaansa ja sitä kautta se lähti purkautumaan. Kantavin ajatukseni oli millaista kaikki oli hänen kannaltaan. En lähde tähän nyt kaikkea purkamaan, mutta kun ymmärsin häntä aloin löysätä ja metsä alkoi vastata kuten siihen huudetaan....Päätin myös, että jos aion tässä suhteessa olla, minun on oltava onnellinen siitä, miten minä elän. Aloin tekemään asioita, joista nautin ja hetken aikaa, elin niin, etten odottanut mieheltä mitään, tein itseni ja lapsen arjen onnelliseksi omilla teoillani....mutta kyllä se mies seurasi mukana ja alkoi tuomaan elämäämme lisäarvoa. Miehen pitää tuntea itsensä onnistuneeksi urallaan ja miehenä, jotta hän on tarpeeksi vahva kantamaan vastuunsa. Mieti ap vielä kerran, mikä sillä miehelläsi voisi oikeasti olla pielessä, onko se joku muu kuin teidän suhde??

Siis tuo että miehet kasvavat hitaammin isyyteen. Tunnustan kyllä että itsellenikin tuo kasvu on ollut hitaanlaista. Mutta muuten kuvailemasi osuu mielestäni paremmin masentuneeseen vaimooni, hänelle vanhemmuus oli vielä kovempi pala - johtuen paljonlti hänen omasta ongelmallisesta lapsuudestaan.



Myytti että nainen automaattisesti on hyvä äiti aiheuttaa sekin paljon ongelmia. Häpeä ja syyllisyydentunne jos ei kykene omaksumaan roolia kasvaa ylisuureksi, ja kiusaus hakea syyllistä ulkopuolelta voi olla liian suuri - etenkin kuin myytit tarjoavat siihen oivan mallin.



49

kerhoon. Luovuttaja kai minäkin sitten olen... Miehelläni on ollut jo kolme pidempää suhdetta lapsemme syntymän jälkeen. Ja lapsemme on 4 v. Lapsen syntymään kuoli sitten se vuosisadan rakkaustarinamme, jonka molemmat uskoimme kestävän hautaan saakka. Mutta en vaan enää jaksa, liikaa valheita ja salailua. Kaikki olen kuullut jostain kierron kautta ja mies on kielänyt tietysti kaiken. Jossain vaiheessa totuudet on kuitenkin tulleet ilmi ja olen myös näiden kaikkien kolmen naisen kanssa puhunut.

PIENIÄ LAPSIA!!!

Ootteko te tosiaan niin ääliöitä, että ette jaksa tuota pikkulapsiarkea pyöritää??!! Just tuona aikanahan ei sais IKINÄ erota!! Purkaa hampaat yhteen aikuiset ihmiset ja taistelkaa! Ei se ruoho ole vihreämpää siellä aidan toisella puolella!!

En voi ymmärtää noita " ei pienten lasten vanhemmat saa erota" -mielipiteitä. Mikä muka muuttuu siinä vaiheessa kun lapsilla esim. kolme vuotta pärähtää rikki? Senkö jälkeen eroaminen on muka sitten vähemmän haitallista? Ainahan ero on ikävä juttu erityisesti lasten kannalta, mutta on se tragedia myös vanhemmille.



Eikö ole parempi että lapset eivät joudu keskelle piinaavia mykkäkouluja, huutoa, kyyneliä vaan saavat sitten vaikka erikseen aikaa vanhemmilta jotka pystyvät keskittymään muuhunkin kuin parisuhteen tuomaan ahdistukseen ja pahaan oloon. Lapsia ei tee autuaaksi vanhempien väkinäinen yhdessäolo ja onnellisen kulissin ylläpito vaan rakastetuksi tuleminen ja turvallinen koti. Lapsi aistii ja TUNTEE vanhempien ahdistuksen ja pahan olon. Turha on kenenkään väittää että lapselle olisi parempi vaihtoehto elää molempien vanhempien kanssa joiden välit ovat tulehtuneet kuin että vanhemmat ovat eronneet ja kotona on rauha maassa. Nimimerkillä onneksi omat vanhempani tajusivat erota -ajoissa!

Ajattelin nostaa tätä ketjua, kun jälleen puhe näistä samanlaisista asioista.

Vierailija:

Ja mä kyllä yritin korjata tilanteen. Mutta mies oli kehittäny itselleen kriisin, josta ei selvitty.

Ap

Luitko kaikki vastaukseni? Kuinka kauan sun mielestä vastamäki saa jatkua? Mä kuitenkin yritin, yritin ja yritin... Toinen ei.



Ap

Mun mies masentui. Oli lähes vuoden toivoton ameeba, kokeili eri lääkkeitä ja yritti saada itseään kuosiin, ei onnistunut. Tukea en saanut, onneksi mulla on äiti joka auttoi. Nyt kriisistä on selvitty, mies on taas oma itsensä, ja kolmas lapsi on tulossa. Seksiä ei ole ollut kolmeen kuukauteen, mulla ei tee mieli, eikä mieskään suostu kun en ole mukana kunnolla. Mies sanoo kuitenkin, että koska säkin kestit mun masennukseni, niin hän kestää vaikka kolme vuotta seksilakkoa.



Ollaan muuten uusperhe, erosin ekasta liitostani kun sain kolmannen kertaan turpaan puolen vuoden sisällä. Lapsi oli silloin 1-vuotias.



t. äiti ja lapset 9 v, 4 v ja kohta la...

Väitti aina, ettei sitä ole. Kävi pari kertaa juttelemassa ammattilaisen kanssa, mutta totes, ettei siitä ole mitään hyötyä. Ei siis halunnut apua toisin kuin sun miehes.