Mistä kärsivällisyyttä kestää uhmaikäisen temppuilua???

Hei,



Meillä ei vieläkään varsinaista uhmaa, lapsi 3v, mutta hermoja koetellaan varsinkin lähtötilanteissa.



Mutta, lähestulkoon AINA, tilannetta pahentaa se, jos minä hermostun. Paras neuvo varmaan onkin yrittää olla itse suuttumatta. Ja heittää tilanne leikiksi. Ja antaa lapselle enemmän mahdollisuuksia päättää ja valita.



Esim. hampaiden pesu sujuu meiltä nykyisin ilman minkäänlaisia taisteluja seuraavasti:

Kerron, että nyt äiti pesee omat hampaat ja sen jälkeen tulen pesemään sun hampaat. Kun olen valmis kysyn lapselta, että missä pestään sun hampaat, ja sitten ne pestään.



Meillä siis nimenomaan helpottaa monessa asiassa se, että etukäteen ilmoitan tarkalleen, koska jotakin tapahtuu eli



lapsi osaa varautua tulevaan, ja



sitten asia tehdään juuri silloin kun on sovittu.



Lapsi kokee saavansa itse päättää, ei siis tule tilannetta ruveta temppuilemaan, koska itse päättää missä ne hampaat pestään.



Ei tämä toki aina ja kaikessa toimi, mutta useimmiten.



Väsyneenä ei meinaa esim. poislähdöstä jostain tulla mitään, tai syömisestä.



Pukemisessa auttaa se, että lauletaan, ja taas lapsi valitsee mitä lauletaan.



Vältän hyvin pitkälle väkisin tekemistä - siitä tulee vain tappelua.

Niin paljon kuin on mahdollista, annan lapsen valita ja päättää.



Noin 2,5-vuotiaana ulkoa sisälletulot olivat aivan mahdottomia ja tuntui että mikään ei tehonnut. Silloin kannettiin itkevä ja potkiva lapsi sisään.. Meni onneksi iän myötä ohi.



Nyt varoitan, että 5 min kuluttua mennään sisälle, sit uusi varoitus että 3 min kuluttua sisälle, ja vielä 1 min kuluttua mennään sisälle. Sitten vielä lopuksi saa päättää, että lasketko vielä kerran liukumäkeä, tai juostaanko sisälle tms. TOIMII MELKEIN AINA - kokeile!

Olen lukenut tasan yhden lapsenkasvatuskirjan, nimittäin Keijo Tahkokallion Kotipesän lämpöä etsimässä. Se on tyyliltään hyvin silleen vanhanaikainen, eli aikuiset sanoo, mitä tehdään, ei neuvotteluja. Sain itse siitä semmoista auktoriteettia pärjätä meidän pojan kanssa n. vuosi sitten, kun uhma oli pahimmillaan. Poika oli silloin 2 v 3 kk, ja odotin viimeisilläni tyttöäni. Siinä on yleisohjeena vain se, että aikuinen päättää, rajat on rakkautta.



Itse tein esim. niin, että puistossa sanoin vähän ennen lähtöä, että kohta lähdetään. Sitten kun tuli lähdön aika, vein lapsen rattaisiin vaikka väkisin. Muutama kerta oli huutoa, mutta sitten kun lapsi tajusi, että äiti tekee, mitä lupaa, hän tyytyi siihen. Samoin jos sanoin vaikka, että kohta pestään hampaat, ja lapsi alkoi ulista, että ei pestä jne. Sanoin, että kyllä pestään ja pestäänkö kodinhoitohuoneessa vai vessassa. Eli annoin lapselle vähän valintamahdollisuutta. Ja sitten tottelemattomuudesta nostin leluja hyllylle, kielsin Pikku Kakkosen katselun jne. Ei aina ollut helppoa, mutta vähitellen meni perille, että äidin kanssa ei ryppyillä. Onhan meillä skaboja vieläkin, mutta nyt ne sujuu jotenkin jo rutiinilla, enkä hermostu.



Tarkkaile vähän lapsen syömisiä ja ota vaikka banaani mukaan kauppareissulle. Jos verensokeri on alhaalla tai on nälkä, alkaa itseäkin helposti kiukuttaa. Pidä samoin huolta lapsen rytmistä, eli sovita muut menot siihen. Väsynyt lapsi kiukuttelee tosi herkästi. Meidän lapsi myös antoi pukea paremmin, jos hänelle antoi vaikka jonkun lelun käteen. Sama toimii usein potalle mennessä tai hampaita pestessä. Mutta meillä siis toimi se, että olin tosi johdonmukainen, tein aina, mitä sanoin, pidin lupaukseni ja tuhmasta käytöksestä (joka ei johtunut väsymyksestä tai nälästä tai sairaudesta) tuli rangaistus.



Väsynyt äiti tarvitsisi kyllä lepoa itsekin. Ainakin MLL:llä ja Väestöliitolla on lapsenvahtipalvelua. Olisiko mahdollista, että ottaisin esim. kerran kahdessa viikossa tai kuussa vähän aikaa itsellesikin? Maksaahan se tietysti. Minua virkistää kovasti sekin, että kun mies tulee töistä, lähden vain pienelle kävelylenkille.

Esikoisemme ensimmäine uhma alkoi n. 1,5 vuotiaana vaikka sitäkin ennen kiukuttelua. Aloitti heittämällä tavaroita omia lelujaan lähinna ja mieheni kanssa laitoimme aina heitetyn lelun kaapin päälle. Ei ole kivaa kun lopulta kaikki lelut kaapin päällä ja lopulta jo heittäessään ensin katsoi minua ja sitten kaappia ja pari kertaa heitti kuitenkin mutta kun meni kaapin päälle loppui heittely. Aiemmin aina huutoa kun piti lähteä puistosta tai mistä vain mutta keksimme, että alamme hyvästellä paikkaa sanomalla hei hei keinu hei hei lapio hei hei hiekka ja kun kuulee sanat hei hei tietää että kohta mennään ja nykyään kun 2,5 v ja osaa jo puhua rupeaa itse hyvästelemään ja lähtee pois kun unelma. Jos ei suostu kysyn keinutaanko vielä kolme kertaa ja sitten lasketaan kolmeen ja se riittää. Samalla tavalla menemme nukkumaan hyvästelemme joka ikisen esineen hänen huoneessaan. Pukeminen helpottuu kun puhun ja yritän keksiä jotain johon kääntää hänen mielenkiintonsa puhun paikasta johon menemme tai mistä vain jonka tiedän kiinnostavan. aiemmin pelkkää huutoa ja raivoa ja jos minä huudan niin kaikki yltyy. en täysin ole päässyt huutamisesta vieläkään sillä valvon paljon pikkuveljen kanssa ja olen väsynyt mutta paremmin pärjään kun alussa. Kaikessa yritän keksiä hauskoja erikoisia juttuja tai kääntää huomion muualle kun pestään hampaat on meillä hammasharja jossa käärme joten peseminen käärmeellä on hauskaa. Meillä on muitakin lukuisia rutiineja ja hauskoja juttuja jotka keskeyttävät tulevan raivokohtauksen. Pahimmoilaan kun raivo tuli esikoiselle huomasin että annan huutaa pahan raivon ensin en osallistu huutoon itse ja kun vähän hellitti olin lähellä ja puhelin ja olin sylinä. Raivosi myös unissaan ja heräsi tai oli puolihereillä silloinkin istuin vieressä en halannut tai ottanut syliin kun pahin vaihe se vain pahentaa vain juttelin ja aina kun keksit mitä tahansa juttua jossain vaiheessa lapsi reagoi siihen koskaan ei vain tiedä mikä juttu se on tänään onko ne muumit vai joku teletappi vai lumensataminen vai mikä tahansa häntä kiinnostava juttu. Myöskin nyt kun raivo jo laantunut ja meillä omat rutiinin jos joskut ei vaikka malta nukahtaa tai pukeminen ym menee pelleilyksi riittää kun sanon nyt loppui nyt nukutaan kaikki nukkuvat jo kello on paljon. ja sanon sen kovaa ja äänensävyllä ettei kannata alkaa ryppyillä (tietää kokemuksesta kuka taistelun lopulta voittaa eikä kyse ole siitä vaan hänen parhaastaan nukkua pitää) usein sänkystä huutaa kello paljon ja yrittää nukkua.



Kuten muutkin kommentoivat oma suuttuminen lisää raivoa ja yritä kääntää se sisällä oleva raivo (vaikka se välilä tuleekin ulos eikä se minusta haittaa kunhan ei jää aina päälle) muuhun kuten kivojen juttujen keksimiseen. Minä myös pahimpana aikana liimasin jääkaapin oveen paperin johon poika sai aina tarran kun joku meni hienosti ja se toimi todella hyvin. Kuten myös taputtaminen tai palkitseminen jotenkin hyvästä toiminnasta. niin usein puuttuu vain negatiiviseen ja unohtaa positiivisen mutta kun mietit omalta kohdaltasi niin takuulla toimit paremmin kun saat positiivista palautetta. No ensin sitä positiivista pitää keksiä ihan pienestä ja pikku hiljaa saat jo antaa kiitosta ihan kunnon asioista meidän 2,5 v laittaa roskai itse roskikeseen, yrittää pukea itse tai oikeastaan vasta aloittelee harjoittamista, kantaa omat pyykit huoneeseensa tai paremminkin työntää korissa lattiaa pitkin mutta kaikki tällaiset normaalirutiinit kun saa olla mukana ja saa kiitosta ja kerron vielä illalla isälle mitä on tehty päivän aikana kyllä auttaa uhmassakin.



Jaksamista vain sinulle ja tämäkin on vain kausi yksi monien joukossa;)

Tähän kun miettii ensin itse vastauksen niin on helpompi myös ymmärtää, mitä lapsi raivollaan tarkoittaa ja miten itse tilanteen saisi hallintaan.



Kunnon uhmakohtauksen aikana lapsen valtaa niin suuret tunteet, että hän ei niitä itse pysty käsittelemään ja ahdistuu siitä vielä enemmän. Tämään huomaa siitäkin, että vaikka mitkä huomion poisvientikikat kokeilee, lapsi on vaan kiinni kohtauksessa eikä pääse siitä yli. Lapsi tarvitsee aikuisen apua uhman käsittelyyn ja jos lapsi huomaa, että aikuinen ei pysty omia tunteitaan hallitsemaan, ei hän voi lastakaan auttaa. Kaoottinen tilanne,vaikkakin tuttu ihan jokaiselle uhmaikäisen vanhemmalle.



Ennakointi on aina eduksi, koska pahimmat huudot tulee lapsen ollessa väsynyt tai nälkäinen. Selkeä rytmi ja asioiden ennakoitavuus helpottaa lapsen elämää kummasti. Tuota jonkun mainitsemaa asioiden ennalta kertomista minäkin harrastan todella paljon. Esim. kun haen lapset srk:n kerhosta klo12, ovat he sekä nälkäisiä että väsyneitä. Koko automatkan hoen kuin mantraa, että nyt mennään kotiin, riisutaan, pestään kädet, syödään ja mennään nukkumaan. Alkuun homma meni siihen, että pihaan tultua alkoi itku, miksei mennä sinne tai tänne, sitten huudetiin ettei haalaria saa riisua, ei pestä käsiä jnejnejne.



Johdonmukaisuus on tärkeää. Jos lapsi huomaa, että huuto auttaa ja hänen tahtoon suostutaan, niin kyllä lapsi jaksaa huutaa kerta toisensa jälkeen siihen asti, kunnes pääsee omaan tavoitteeseensa. Se miten toimitte teidän perheessä, kun lapsi ei tottele, on teidän päätettävissä, mutta siinä omassa päätöksessä pitää pysyä. Lapsi ei jaksa kauaa testata, kun huomaa, että aikuisella on langat käsissä ja aina tehdään kuten aikuinen on sanonut. Liian monet vaihtoehdot tai liian suuri päätäntävalta ei ole sellaisia, joista pieni uhmaikäinen vielä selviytyisi.



Vielä tuosta vanhempien keskenäisestä torailusta. Palautetta tulee antaa puolin ja toisin, siis juuri niitä asioita käydä läpi, mitkä nyt on lapselle hankalia, miten niistä kumpikin pääsee yli ja missä tarvitsee toisen neuvoa. Siis rakentavaa palautetta ja yhteen hiileen puhaltamista. Ja ennenkaikkea kahden kesken.

1) Huolehdi, että oma verensokerisi ei ole matalalla hankalissa tilanteissa (minä syön aina jotain, esimerkiksi banaanin, matkalla työhuoneesta autolle, kun tiedän, että päiväkodilla odottaa väsynyt ja nälkäinen parivuotias).



2) Muista, että parin kerran jälkeen tilanne aina helpottuu, jos vain pidät pääsi. Jos esimerkiksi talvikumpparit eivät parin pakkaspäivän jälkeisenä sateisena aamuna kelpaa, niin menee pari aamua ja ne ovat ainoat, jotka kelpaavat (ja kun sää taas muuttuu, niin sitten alkaa huuto siitä, kun talvikengät eivät kelpaa).



3) Muista, että olet isompi. Voimasi riittävät kyllä vastustelevan lapsen pukemiseen, vaikka joskus siihen aikaa menisikin.



4) Niin kauan, kun lapsen käytös on vielä hyväksyttävän rajoissa, voit antaa periksi. Sen jälkeen et.



5) Lapsen kuunteleminen, antaminen valita kahden hyväksyttävän vaihtoehdon välillä auttaa usein, muttei aina.



6) Osallistu kesken olevaan leikkiin ja sen lopettamiseen. Joskus poika tulee ihan sopuisasti pukemaan, kun viedään ensin auton parkkiin. Joskus taas ei.



7) Tiedosta, että taaperolle huutaminen vain pahentaa tilanetta.



8) Älä kiellä, vaan käske. (" Istu takaisin alas" vs. " älä nouse seisomaan" ).



Ja lopuksi... aina kun olet löytänyt toimivan konstin, se lakkaa toimimasta ja joudut keksimään uuden.

Pojalla alkoi uhmaikä vajaa 2-vuotiaana ja sen jälkeen alkoivat myös kamalat jokapäiväiset (useita kertoja päivässä toistuvat) tappelut mm. pukemisessa, riisumisessa, syömään tulemisessa, pesulle menemisessä, pesuissa, vaipanvaihdossa (onneksi silloin oli enää yövaippa). Siis ihan kaikessa, mistä poika nyt sitten pystyikään laittamaan vastaan. Ei yleensä millään keinoilla suostunut tekemään edellä mainittuja juttuja, vaan ne piti tehdä lähes aina väkisin. Ei auttanut laulut, leikit, " harhautukset" tms. E auttanut, vaikka joka kerta puistosta lähtiessä ensin varoitin, että " 5 min päästä lähdetään" . Joka kerta piti kantaa huutava ja kiemurteleva poika väkisin rattaisiin. Ei auttanut siinä tilanteessa myöskään " Mennään katsomaan roska-autoja" tms. Joskus harvoin auttoi, kun poika sai itse työntää rattaita. Vaikka olin poikaa vahvempi ja sen puolesta pystyin pukemaan hänet väkisin (ja melkein aina oli pakko pukeakin), on rimpuilevan lapsen pukeminen aika vaikeaa, kun toinen ehtii aina ottaa sukan pois toisesta jalasta sillä aikaa, kun äiti laittaa toiseen jalkaan sukkaa... Kävin puhumassa asiasta sekä neuvolassa että neuvolapsykologilla, mutta samalla tavalla oltiin toimittu kuin siellä neuvottiin. Totesivat vaan, että todella voimakastahtoinen lapsi...



Halusin kertoa tämän vaan siksi, kun välillä ärsyttää nämä " Kun laulat lapselle samalla, kun puetaan, kaikki menee hyvin" -ohjeet. Hieno juttu, jos joillakin toimii ne. Sitten on vaan valitettavasti lapsia, joiden kanssa ei auta muu kuin aika. En enää muista, kuinka kauan meillä kesti toi pahin vaihe, mutta reippaasti yli 3-vuotiaaksi. Nyt ikää on 4,5 v ja edelleen on uhmaikä päällä. Nykyään sentään menee pukemiset yms. ihan hyvin, mutta monissa muissa asioissa on edelleen suuria ongelmia. Toivottavasti AP:llä helpottaa nopeammin ja keksit/löydät jotain keinoja, joilla saatte päivänne sujumaan. Pitkä pinna ois tietenkin paras ratkaisu, mutta kyllä se pitkäkin pinna välillä katkeaa, kun lapsi panee hanttiin kaikessa. Jaksamista!

Kirjoituksesi oli kuin omalta näppikseltäni syntynyt. " Mukava" huomata etten pyöri näiden asioiden ja tunteideni kanssa yksin, vaan samassa tilanteessa olijoita on muitakin. Luen mielenkiinnolla muiden vastauksia kuinka tilanteista selviävät, meillä itsellä käytössä seuraavanlaisia asioita.

- kerrotaan tulevista tilanteista etukäteen (kohta lähdetään ulos / hampaiden pesulle ym.)

- pukemistilanteissa voi välillä valita parista vaihtoehdosta (laitetaan vaatteet valmiiksi)

- kehutaan jos suoriutuu pukemisesta ym.

- jos tekee kiellettyjä juttuja, eikä usko kieltoja niin jäähylle n.3min



Meillä neiti kokeilee rajojansa tällä hetkellä vähän jokaisessa asiassa esim. pukemisessa, syömisessä, kauppareissuilla ja nukkumistouhuissa. Oman mausteensa " soppaan lisää 1v. toimelias pikkuveikka

Jonkun kirjoittama omasta verensokeri arvosta huolehtiminen on myös huomion arvoinen juttu. Itsestäni olen huomannut että pinna palaa helpommin jos on nälkäinen (sama tietysti pätee lapsiin :) )