Suututtaako ketään muuta lasten aivopeseminen tiettyyn uskonsuuntaan?

Olemme agnostikko-perhe.



Lapsi osallistuu et-tunneille, mutta olen antanut olla mukana päivänavauksissa jne. vaikka uskonnollista sanomaa olisikin. On luokallaan ainoa erilainen, en halua liikaa tehdä hänestä silmätikkua. Lapsi ja hänen ystävänsä sanovat että melkeinpä kaikki päivänavaukset ovat seurakunnan tyyppien pitämiä.



Miksi sitä uskonnollista sanomaa ei voi rajoittaa kotiin, seurakuntaan ja uskontotunteihin? Vielä päivänavauksiin ja musiikintunneillekin tyrkyttää?

Siis onko täälläkin joku noin amerikkalaistyylinen lahko?!?

Jeesus Nasaretilainen on historiallinen henkilö, toisin kuin hammaskeiju, joulupukki, aaveet ja pääsiäispupu - tämän toteaminen ei ole vakaumuskysymys. Sen sijaan Jeesus Kristus, kuolleista herätetty Jumalan Poika -tyyppiset ilmaisut ovat uskonkysymyksiä. Ei Kekkonenkaan kuulu samaan sarjaan luettelemiesi hahmojen kanssa, vaikkeivat lapsesi ole (ehkä) koskaan Urkki-setää livenä nähneetkään.

Onneksi lapsen koulussa erotellaan church & state, näin ollen kukaan ei pakota lasta uskomaan mihinkään. Joskun me vanhemmat ollaan mainittu Jeesuksen kuuluvan samaan kategoriaan hammaskeijun, joulupukin, aaveiden ja pääsiäispupun kanssa.

Vai mistä olet omaksunut näin yksipuolisen käsityksen uskonnollisesta kasvatuksesta?

Tällaistakin lapsen henkistä ja hengellistä väkivaltaa ja alistamista tapahtuu, mutta ei kaikissa perheissä. Meillä lapset saavat rukoilla iltarukouksen jos rukoiluttaa, mutta eivät jää ilman ruokaa, jos ei kiinnosta rukoilla. Lapset saavat koristella kotialttaria askarteluillaan ja luonnosta keräämillään aarteilla (kukilla, kivillä, kävyillä), mutta saavat kutsua ikonin Jeesusta kakka-Jeesukseksi, kun oikein pännii ja kaikki on elämässä kakkaa (erityisesti) äiti.

Jumala on lapselle suuri lohtu ja apu.

Paskapuhetta. Onko se lohtua kun pelotellaan, uhkaillaan ja kiristetään. Jumala rankaisee ja pahaa tapahtuu jos ei tee niin tai näin.

Kannatan sitä että lapsi saa itse löytää jumalansa tai olla löytämättä. Epäilen että aivopesijät ovat vain niin epävarmoja oman uskontonsa, uskonsa ja jumalansa suhteen että turvaudutaan lapsen muokkaamiseen jo vauvasta ettei vain hairahdu väärälle polulle.

Itse olen Budhismiin kallistuva, mutta en ole koskaan puhunut aiheesta lapsilleni. He löytävät itse oman tiensä jos se on kristillinen jumaluus tai jokin muu niin olkoon sitten niin. Tärkeintä että se tuo täyttymyksen ja onnen omalla tavallaan.

sellaiset lapset elävät, jotka "saavat sitten isona päättää mihin uskovat jos uskovat". Saavatko lapset päättää muutkin asiat? En väitä, että kaikissa perheissä, missä ei ole uskonnollista kasvatusta, ei olisi arvokasvatusta, mutta erityisesti sellaisissa perheissä, joissa materialistiset arvot on kovassa kurssissa, tällainen kommentti tuntuu yleiselle. Ovatko arvot myös sen mukaiset: jokainen on oman onnensa seppä, heikot sortuu elon tiellä/ taloudellinen menestys on tavoiteltava arvo elämässä/ kyynärpäätaktiikalla elämässä pärjää jne.?



Uskonnolliseen vakaumukseen kuuluu aina arvoihin sitoutumista ja itse haluaisin lasteni oppivan kristillisistä arvoista lähimmäisenrakkauden, heikompien puolustamisen, laajakatseisuuden ja toisten ihmisten kunnioittamisen ja arvostamisen, uudelleen aloittamisen oikeuden, anteeksiannon vapauttavan voiman, syvän turvan ja mielekkyyden epävarmassa maailmassa, aidon ilon ja ehtymättömän toivon inhimillisesti katsottuna epätoivoisessa tilanteessa. Itse en koe tätä aivopesuksi, mutta olisin surullinen, jos he näistä arvoista haluaisivat aikuisena luopua.

Uskonnolliseen vakaumukseen kuuluu aina arvoihin sitoutumista ja itse haluaisin lasteni oppivan kristillisistä arvoista lähimmäisenrakkauden, heikompien puolustamisen, laajakatseisuuden ja toisten ihmisten kunnioittamisen ja arvostamisen, uudelleen aloittamisen oikeuden, anteeksiannon vapauttavan voiman, syvän turvan ja mielekkyyden epävarmassa maailmassa, aidon ilon ja ehtymättömän toivon inhimillisesti katsottuna epätoivoisessa tilanteessa. Itse en koe tätä aivopesuksi, mutta olisin surullinen, jos he näistä arvoista haluaisivat aikuisena luopua.

Minä olen ateisti ja minulla on ihan nämä samat arvot, joita yritän lapselleni opettaa. Ja hassua kyllä, tuntuu siltä että monet noista arvoista ovat minun näkökulmastani hukassa nimenomaan vakaumuksellisilla kristityillä. Siitä leiristä kun löytyy tämänkin maan tuomitsevimmat ihmiset, ihan ylivoimisesti!

oli uskonto sitten mikö tahansa?



esim kiihkomuslimien lapsille pienestä pitäen opetettu ajatusmaailma ja periaatteet ovat hyvästä, ja on hyvä että lapsi pienestä pitäen oppii sen etä uskon nimissä tehdyt sadistisetkin teot ovat oikeutettuja....



kuten esim myös ristiretket, noitavainot jne muut julmat kristinuskon opit

ja uskontohan on aina tervettä, kuten myös nuo itsemurhayhteisöt, kaksinaamaiset pedofiilit kirkonmiehet yms.

niin se ei ole missään tapauksessa oikeaa kristinuskon kasvatusta.

Lapsen usko ja oikea Raamatullinen kristinusko on sellainen, että Jumala on hyvä Isä joka antaa kaikki synnit anteeksi Jeesuksen kautta.

Jos lapsi on tehnyt tuhmaa, niin anteeksi saa, eikä kukaan mitään rankaise.

Taivaan Isä hoitaa ja suojelee jos on joku hätä, Jeesus on lasten ystävä johon voi aina turvautua.

Tällainen on se Jumala josta Raamattu puhuu. Lapsille ei ole olemassa lakia, eikä vaatimuksia, koska jokainen lapsi on luonnostaan uskovainen.

Aikuiselle Jumala on vaativa laki tai pohjaton armo, riippuen ihmisen omasta tahdosta. Jos ihminen katuu pahuuttaan on Jumala armon lähde, jos ihminen ei kadu niin Jumala on vaativa laki.

Eikä mua ärsytä jos lapsi kasvatetaan näin ja opetetaan Jumalasta ja Jeesuksesta. Näin haluan omat lapsenikin kasvattaa.

Muuten olen sitä mieltä, että jokainen saa kasvattaa lapsensa siihen uskoon ja uskontoon mihin haluaa ja minkä oikeaksi kokee. Aikuista ja hyvää käytöstä sen sijaan ei ole se, että mollataan toisen uskoa ja kerrotaan lapselle, miten jotkut ovat niin tyhmiä että uskovat pääsiäispupuun... se mua joskus ärsyttää.

saa pilkata oli se mikä hyvänsä.

Saman aion opettaa myös lapsilleni.

Mut on myös kasvatettu siihen uskoon, että toisen uskontoa ei saa pilkata oli se mikä hyvänsä.

Saman aion opettaa myös lapsilleni.

Hyvä periaate, itse olen saman kasvatuksen saanut ja olen opettanut myös lapsilleni.

t. agnostikko

emmekä usko Jeesukseen. Kunnioita sinä meidän uskomuksia oli ne sun mielestä sitten miten typeriä tahansa. Mielestäni omasi ovat vastaavasti yhtä naurettavia.

t. Jouluaatto on Joulupukin juhla.

Jeesus Nasaretilainen on historiallinen henkilö, toisin kuin hammaskeiju, joulupukki, aaveet ja pääsiäispupu - tämän toteaminen ei ole vakaumuskysymys. Sen sijaan Jeesus Kristus, kuolleista herätetty Jumalan Poika -tyyppiset ilmaisut ovat uskonkysymyksiä. Ei Kekkonenkaan kuulu samaan sarjaan luettelemiesi hahmojen kanssa, vaikkeivat lapsesi ole (ehkä) koskaan Urkki-setää livenä nähneetkään.

Onneksi lapsen koulussa erotellaan church & state, näin ollen kukaan ei pakota lasta uskomaan mihinkään. Joskun me vanhemmat ollaan mainittu Jeesuksen kuuluvan samaan kategoriaan hammaskeijun, joulupukin, aaveiden ja pääsiäispupun kanssa.

Ylipäänsä kasvatan lapseni niin ettei ketään saa pilkata siitä mitä on. Lihavia ei laihoja ei pilkata, köyhiä ei pilkata, homoja ei pilkata, ei transseksuaaleja ei pilkata, ei ketään. Kaikki ihmiset ovat jollain lailla arvokkaita ja kaikilla on sama oikeus elää ja olla oma itsensä ja rakastaa.

t. ateisti

Mut on myös kasvatettu siihen uskoon, että toisen uskontoa ei saa pilkata oli se mikä hyvänsä.

Saman aion opettaa myös lapsilleni.

Hyvä periaate, itse olen saman kasvatuksen saanut ja olen opettanut myös lapsilleni.

t. agnostikko

Mielestäni tässä keskustelussa tulee hyvin esille se, että vaikka joku ihminen sanookin edustavansa nimellisesti jotakin uskontoa, heidän esittämänsä käsitykset tuosta uskonnosta voivat olla täysin erilaisia kuin jonkun toisen, joka edustaa samaa uskontoa. Yhden mielestä kristinusko on tuomitseva, toisen mielestä armahtava. Tämä on se syy, miksen itse ole tällä hetkellä jäsen missään uskonnossa: uskonto värittyy aina ihmisen mukaan. Jokainen ihminen tunnustaa uskontoaan oman persoonansa kautta ja lopullista totuutta ei mistään uskonnosta ole, on vain loputon väittely. Kaiken voi tulkita monella tavalla.



Tämän takia minä en pidä siitä, että Suomessa on ns. valtion uskonto, ja koulussa pakollisena sen opetus. Lapseni käyvät kylläkin nyt päiväkodin kanssa kirkossa mutta juhlapyhiä vietämme niiden alkuperäisen tarkoituksen mukaan, esimerkiksi joulun "kristillinen" sanoma on aika epäuskottava kun tietää historialliset ja kulttuuriset syyt, miksi tuo joulunaika kaipasi jotain kristillistä kuorrutusta.



En ole vielä päättänyt saavatko lapseni koulussa uskonnollista opetusta, lähinnä tuon joukossa pysymisen takia, mutta ajatus uskonnon opetuksesta epäilyttää minua. Itseni on luonnollisesti kasvatettu koulun kristillisyydellä ja riparit olen käynyt ja sen perusteella tiedän, että tuskinpa se kovin suurta intoa tuota uskontoa kohtaan herättää, enemmän muistan pitkästymistä. Mikäli tietäisin uskonnon opettajan arvojen olevan hyviä ja opetuksen jotensakin maanläheistä, lapset voisivat tottakai mennä opetukseen mukaan. Mutta enemmän olen nähnyt juuri pelottelua, kiihkoilua ja epäluuloisuutta muita kohtaan juuri niiden ihmisten taholta, joiden tulisi olla jumalan asialla.



Loppujen lopuksi siis halusin sanoa kai sen, että jokaista uskontoa voi harjoittaa hyvin tai huonosti. Missä tahansa uskonnon edustajana voi tavata ihanan, inspiroivan persoonan tai pelokkaan, vihaisen ihmisen. Ihmiskunnalla on perustavanlaatuisia arvoja ja hienoja asioita ja hyvä uskonto voi tukea niiden noudattamista. Silti se on aina ihmisestä kiinni. Mielestäni Suomen nykykristillisyys on liian tapauskonto ja kirkon piirissä liian vähän henkistä johtajuutta. En usko, että mikään uskonto on sinällään tie onneen ja henkisiä arvoja voi välittää monin muinkin keinoin.

on ihan yhtä huono vaihtoehto kuin uskonnon tuputtaminen. Niinpä minä en tuputa mitään, kuten eivät tehneet omat vanhempanikaan. Lapset on kastettu maamme suurimpaan uskontokuntaan ja sen tapoja seurataan hyvin löyhästi. Jos lapsi haluaa liittyä täysi-ikäisenä johonkin muuhun uskontokuntaan tai ruveta ateistiksi, tehköön sen.

Kyllä suututtaa.



Sukulaisissa esimerkkejä...

äläkä muiden kasvatuksesta suutu. Aloituksesi kertoo, että sinun kasvatusmetodisi on parempi, et itse 'aivopese' lasta mutta muut kyllä.



On niin yleistävä, että kohtelee kaikkia uskonnollista kasvatusta antavia lähtökohtaisesti väärin.

ja saatte tietysti uskoa tai olla uskomatta ihan miten haluatte. Samalla planettalla meidän olisi kuitenkin mahduttava elämään ja saattaahan olla, että lapsemme tapaavat ja rakastuvat ja meille tulee yhteisiä ihania lapsenlapsia... Yritetään siis olla näkemättä toistemme ajatuksia typerinä tai naurettavina.

Halusin vain saada sinut erottamaan, että on eri asia puhua Jeesuksen historiallisuudesta kuin uskonnollisesta merkityksestä. Teet hallaa lapsellesi, jos et osaa erottaa näitä kahta toisistaan ja opetat lapsellesi tämän saman virheellisen ajattelun. Ateistikin voi tunnustaa, että Jeesus-niminen ihminen on elänyt maan päällä, mutta ei usko tämän jumalallisuuteen eikä ylösnousemukseen eikä tarvitse tätä mihinkään.

Selvensikö vieläkään, mitä ajoin takaa?

Meillä uskotaan mitä uskotaan emmekä usko Jeesukseen. Kunnioita sinä meidän uskomuksia oli ne sun mielestä sitten miten typeriä tahansa. Mielestäni omasi ovat vastaavasti yhtä naurettavia.

t. Jouluaatto on Joulupukin juhla.

Jeesus Nasaretilainen on historiallinen henkilö, toisin kuin hammaskeiju, joulupukki, aaveet ja pääsiäispupu - tämän toteaminen ei ole vakaumuskysymys. Sen sijaan Jeesus Kristus, kuolleista herätetty Jumalan Poika -tyyppiset ilmaisut ovat uskonkysymyksiä. Ei Kekkonenkaan kuulu samaan sarjaan luettelemiesi hahmojen kanssa, vaikkeivat lapsesi ole (ehkä) koskaan Urkki-setää livenä nähneetkään.

Onneksi lapsen koulussa erotellaan church & state, näin ollen kukaan ei pakota lasta uskomaan mihinkään. Joskun me vanhemmat ollaan mainittu Jeesuksen kuuluvan samaan kategoriaan hammaskeijun, joulupukin, aaveiden ja pääsiäispupun kanssa.

ettemme edes tajua niiden taustaa. Toki humanismissa on samoja arvoja, joten on turha kiistellä siitä, kenen kunniaksi parhaat arvot saadaan nimettyjä. Pääasia, että on jotain arvoja ja ihanteita, mitkä ohjaavat elämää. Hyvään ja oikeaan elämään voidaan lapsia kasvattaa perheissä, joissa on jokin vakaumus tai ei sitä ole. Olennaista on lämmin, turvallinen ja ajattelukykyä stimuloiva ilmapiiri, missä ollaan kiinnostuneita pohtimaan , myös kriittisesti omalle perheelle tärkeitä asioita että yritetään ymmärtää toisella tavalla ajattelevien lähtökohtia.

Ne kristityt, joiden parissa minä vietän aikaani, eivät jaksa käyttää elämäänsä toisten tuomitsemiseen. Omassakin elämässä on riittävästi korjattavaa. Valitettavasti media vain rakastaa poimia aina joitain älämölö-besserwissereitä lausuntoautomaateiksi ja tämä värjää maltillisempienkin kristittyjen maineen. Nyt olisi aika sellaisten kristittyjen korottaa ääntään, jotka haluaisivat laajentaa kuvaa kristillisestä elämästä ja vakaumuksesta. Ei minuakaan kiinnostaisi olla kristitty, jos elämäni olisi ankeaa toisten kyttäämistä.

Uskonnolliseen vakaumukseen kuuluu aina arvoihin sitoutumista ja itse haluaisin lasteni oppivan kristillisistä arvoista lähimmäisenrakkauden, heikompien puolustamisen, laajakatseisuuden ja toisten ihmisten kunnioittamisen ja arvostamisen, uudelleen aloittamisen oikeuden, anteeksiannon vapauttavan voiman, syvän turvan ja mielekkyyden epävarmassa maailmassa, aidon ilon ja ehtymättömän toivon inhimillisesti katsottuna epätoivoisessa tilanteessa. Itse en koe tätä aivopesuksi, mutta olisin surullinen, jos he näistä arvoista haluaisivat aikuisena luopua.

Minä olen ateisti ja minulla on ihan nämä samat arvot, joita yritän lapselleni opettaa. Ja hassua kyllä, tuntuu siltä että monet noista arvoista ovat minun näkökulmastani hukassa nimenomaan vakaumuksellisilla kristityillä. Siitä leiristä kun löytyy tämänkin maan tuomitsevimmat ihmiset, ihan ylivoimisesti!

Toisaalta niin suututtaa myös uskonnottomuuteen ja yltiörationalismiin kasvattaminen, sillä tylsäähän elämä on, jos siitä puuttuu taika ja yliluonnollisuus :)



Mutta ennen kaikkea mielestäni uskonto ja jumalaan/jumaliin uskominen on niin rankka juttu, että lapsella ei ole mitään asiaa siihen hommaan. Vähän sama kuin katsoisi aikuisten elokuvia lapsen kanssa.



Itse olen ns. pakana, tunnen jumalan mutta löysin hänet ihan muuta kautta kuin kristityt, ja uskon kaikennäköiseen juttuun mitä tapauskovaiset (minkä uskonnon piiristä vain) pitäisivät ihan hihhulina (kuten nyt vaikka siihen, että rukouksiin vastataan aina ja että pyhät kirjat ovat totta mutta sitä totuutta ei ihan pelkästään lukemalla löydä), enkä ikimaailmassa haluaisi tuputtaa lapselle a) rukoilua, b) kuvitelmaa jumalan henkilökohtaisesta hyväntahtoisuudesta, c) omaa käsitystäni jumalasta etc. Vielä vähemmän haluaisin hänen imevän nuo kristinuskon pliisut "totuudet".



(No nyt mä kuulostan ihan joltain bin Ladenilta... :D )

Ei minun ole mitenkään mahdoton puhua lapsilleni, että MINÄ uskon/ ajattelen näin ja kysyä, mitä HE ajattelevat. Itse koen suurta vastuuta siinä, että kerron omasta uskostani, enkä halua, että he koskaan joutuisivat protestina valitsemaan jonkun muun tavan ajatella tai uskoa. Jos he valitsevat toisin, se on heidän oikeutensa ja toivoisin, että se, mitä he ovat kodissaan kuulleet ja oppineet, auttaisi jäsentämään ja peilaamaan omia ajatuksiaan. Ihmisen peruskysymykset ovat samat (Mistä tulen, missä olen, minne menen? Onko näkyvä/ tieteellisesti todistettava todellisuus ainoa vai onko jotain muuta todellisuutta olemassa? Jos on, millainen tuo todellisuus on? Mitä minulle tapahtuu kuoleman jälkeen? Raukeaako kaikki silloin vai onko jotain muuta odotettavissa), mutta vastaukset vaihtelevat. Ei minulle ole mitenkään uhkaavaa myöskään kertoa, mitä muita vaihtoehtoja on vastata em. tyyppisiin kysymyksiin kuin mihin johtopäätöksiin itse olen tullut.

Vanhemmat valitsevat paljon asioita lastensa puolesta. Jos minun lapseni saisivat valita, hampaita ei pestäisi koskaan, koska se on tylsää, eikä hampipeikkoja ole oikeasti olemassa. Silti olen tarvittaessa pessyt heidän hampaansa vastalauseista huolimatta. Samoin olen laittanut pipon päähän ja käsineet käteen yhden kerran enemmän kuin lapset ovat heittäneet ne pois. Onko tämä aivopesua ja alistamista? Ei, koska vanhempi on sitä mieltä, että näin toimimalla hän valitsee lapselleen hyvää, kun lapsi ei siihen vielä itse pysty. Samalla tavoin omasta vakaumuksesta puhuminen ja ennen kaikkea pyrkimys elää sen mukaan on jotain, minkä ajattelee tuovan lapsen elämään hyvää. Kyllä lapsesta näkee ja kuulee, toistaako hän vanhempiensa ajatuksia kuin mantraa vai onko hänellä vapaus itse pohtia, epäillä, kyseenalaistaa, etsiä ja löytää.

Kouristuksenomainen "ainoan oikean uskon" tai "älykkäiden ihmisten ateismin" syöttäminen lapsille on yhtä kuvottavaa. Kiihkoton suhtautuminen uskontoon kertoo aikuisen omasta tasosta, miten hän on selvittänyt vakaumuksensa tai vakaumuksettomuutensa taustan ja perusteet.

Toisaalta niin suututtaa myös uskonnottomuuteen ja yltiörationalismiin kasvattaminen, sillä tylsäähän elämä on, jos siitä puuttuu taika ja yliluonnollisuus :)

Mutta ennen kaikkea mielestäni uskonto ja jumalaan/jumaliin uskominen on niin rankka juttu, että lapsella ei ole mitään asiaa siihen hommaan. Vähän sama kuin katsoisi aikuisten elokuvia lapsen kanssa.

Itse olen ns. pakana, tunnen jumalan mutta löysin hänet ihan muuta kautta kuin kristityt, ja uskon kaikennäköiseen juttuun mitä tapauskovaiset (minkä uskonnon piiristä vain) pitäisivät ihan hihhulina (kuten nyt vaikka siihen, että rukouksiin vastataan aina ja että pyhät kirjat ovat totta mutta sitä totuutta ei ihan pelkästään lukemalla löydä), enkä ikimaailmassa haluaisi tuputtaa lapselle a) rukoilua, b) kuvitelmaa jumalan henkilökohtaisesta hyväntahtoisuudesta, c) omaa käsitystäni jumalasta etc. Vielä vähemmän haluaisin hänen imevän nuo kristinuskon pliisut "totuudet".

(No nyt mä kuulostan ihan joltain bin Ladenilta... :D )