Alakuloinen olo

on, että raskauden alku kolmannes on alakuloa, pahoinvointi ja väsymys vielä pahentaa sitä. Nyt en ihmettele vaikka sitä jatkuisi pidempääkin, kun tuo sää ei ole kovin mieltä ylentävä, ainakaan täällä eteläsuomessa. Tuota olen itsekkin pohtinut, että onko raskausajan alakulolla ja synnytyksen jälkeisellä masennuksella yhteyttä.

Sinulle on pakko vastata..Että älä huoli. Ole ensinnäkin ylpeä niistä raskausarvista, ne ovat tehneet sinun pieni lapsesi.Itsellä maha oli pitkään kakkosen jälkeen kuin kissan kynsimä ( ison kissan)..

Minulla oli painoa ja jäi painoa.Kuitenkin raskauden aikana ja imettäessä se oma mieli ja kroppa on niin erilaisessa työssä, ettei sinulla ehkä ole aikaa ajatelle koko ajan liikuntaa tai syömistä.Hyvä keino pudotaa painoa jos sitä jää niin on imettäminen, se kuluttaa kuitenkin mukavasti.



Muut varmastikin näkevät hehkeän ja raikkaan odottajan, vaikkei itsestä siltä tuntuisikaan.Mulla just nyt sellainen on , kolmatta odotan.Ja muut sanoo että niin reipas, ja urheillakkin jaksat.



Omat ajatukseni pyörivät myös aina välillä masennuksen rajoilla.Juuri eilen eräs nainen sanoi että miten sä pärjäät noiden kolmen pienen kanssa sitten..siis 2+ maha..Noh kyllähän sitä miettii, väsyttää nyt ihan hirveesti, oksettaa yötä päivää. spinningohjaajana vaatteetkaan ei näytä tunneilla enää yhtä istuvilta..Niinkuin pitäisi.



Mutta tämä on sitä valmistautumista siihen kaikista tärkeimpään.

En tarkoita että äidin pitäisi lakata ajattelemasta omaa ulkonäköä, mutta kun vauva syntyy niin ei ehkä ole aikaa sellaiselle heti!!



Kyllä se kroppa palautuu kivoilla ja pitkillä vaunulenkeillä, ja kevyellä ruokavaliolla.Raskausarvet vaalenevat..

Älä huoli, ja juttele neuvolassa heti seuraavalla kerralla tästä ja jos yhtään masentaa vauvan synnyttyä PYYDÄ HETI APUA!!! Se että pyytää apua ei tarkoita että olet huono äiti, päinvastoin!!

Kroppa muuttuu raskauden myötä, eli ihan samanlaiseksi ei tod välttämättä palaudu vaikka kilot karisisivatkin nopeasti jne. Vartalon malli muuttuu yleensä, ei toki kaikilla varmaankaan.



Hormoneilla on suuren suuri osuus asiaan. Yleensä tuo ensimmäinen kolmannes, viimeinen kolmannes ja ensimmäinen puoli vuotta synnytyksestä ovat sitä aikaa jolloin hormonit tekevät eniten temppuja :)



Mutta toki kannattaa asia ottaa esille neuvolassa ajoissa.



Itselleni masennus puhkesi pahiten lapsen synnyttyä. Normaali baby blues ei loppunutkaan.. Vaan jatkui jatkui. Lapsen ollessa 1v niin kävin lääkärissä, sain lääkkeet ja kävin muutamia kertoja hoitajan kanssa keskustelemassa.

Söin lääkkeitä vuoden, lopetin.. Olin puoli vuotta ilman.

Sitten hakeuduin lääkäriin uudelleen. Sain lähettee ( työterveyshuollon kautta) psykiatrille. Olen hänen luona käynyt. Haen kelan korvaamaan psykoterapiaan hänen suosituksestaan... Olen tässä yli puoli vuotta etsiskelly terapeuttia.. Kunnes psykiatrini kanssa päätimme yhdessä että en hae nyt ollenkaan kun tällä hetkellä ei yksinkertaisesti kiinnosta.

Katsotaan esim vuoden päästä uudestaan..

Tässä oma näkemykseni... Minusta on aika hassua, ja suorastaan väärin, että miltei kaikilla naisilla on raskausajasta hirveän positiivinen kuva, sitä ollaan sitten niin hehkeitä ja raskauden onnea täynnä.. Kuitenkin oman kolmen raskauden kokemuksella, ja monien monien naisten kanssa juteltuani olen tullut siihen tulokseen, että todella harvalla raskausaika on juuri sellainen. Raskauden kiroista, fyysisestä ja psyykkisestä pahasta olosta ei vaan jostain syystä puhuta, ennenkuin koolla on ainoastaan josynnyttäneitä, jotka tietävät asian oikean puolen.



Eikä siinä muuten mitään, mutta tämä harhakuvitelma on omiaan lietsomaan pahaa oloa entisestään. Naiset odottavat sitä ihanaa auvoista raskautta (niinkuin minäkin) ja sitten todellisuus on jotain ihan muuta. Tämä ristiriita on omiaan lisäämään pahaa oloa, ja sitten vielä tunnetaan syyllisyyttä siitä, että ei tämä nyt minulla menekään niin kuin pitäisi, olen kaiken lisäksi vielä huono äiti.



Täällä onneksi nämä asiat uskalletaan nimettöminä nostaa esiin, ja kenties helpottaa toistemme pahaa oloa. Sitä tahdon nyt sinullekin sanoa, että tuntemuksesi kuuluvat asiaan. Ei kannata niistä enää syyllisyyttä tuntea. Tärkeintä on, että hyväksyt omat tunteesi ja otat ne vastaan sellaisena kuin ovat. Aina niitä ei voi ääneen sanoa, oma ympäristö ei välttämättä ymmärrä, mutta toivottavasti miehesi ainakin. Ja ne hormonithan sen tekee, niitä on hyvä syyttää! Vika ei siis ole sinussa, vaan hormoneissa.



Ja luonto on siitä ihmeellinen, että kun saat sen oman nyytin kainaloon niin olet varmasti sitä mieltä, että se on jokaisen kilon ja arven arvoinen! Kummasti sitä on helpompi hyväksyä kroppansa muutokset, kun konkreettisesti näkee mitä hyvää siitä on seurannut. Mulla meinaa vieläkin ottaa koville lapsettomien ystävien kanssa saunaan meno, he kun ovat niiiin hoikkia ja timmissä kunnossa, mutta tiedän, että hekin mielellään vaihtaisivat kroppansa ja elämänsä omaani, kunhan vain saisivat hyvän miehen ja edes yhden lapsen. Ja ymmärränhän sen toki, että ei synnyttämättömän ja kolmen lapsen äidin kropat voi olla samanlaiset! Ehkäpä joskus, kenties 10 vuoden päästä kun mulla taas on omaa aikaa, pystyn saamaan itseni kuntoon ja toisetkin alkaa jo repsahtamaan :) Ja liikunnalla saa kyllä ihmeitä aikaan, kunhan annat ensin ajan kulua ja toivut raskaudesta ja synnytyksestä niin voit ottaa omaa aikaa ja alkaa kunnolla liikkumaan.



Haluaisin sanoa, että huoli vauvasta häipyy kun hän syntyy ja näet, ettei mitään ole vialla, mutta ei sekään ihan niin mene. Huoli kyllä vähenee, mutta se vain on meidän äitien kohtalo, että aina me huolehditaan lapsistamme. Ensin nähdään, ettei mitään suurempia vikoja ole ja lääkäri toteaa lapsen terveeksi. Myöhemmin mietitään, että miksei se nyt jo kävele, miksei se jo puhu, onkohan sillä ADHD kun se on noin vilkas, tai onko autistinen kun viihtyy niin itsekseen... Kumpa sillä nyt olisi kunnollinen poikaystävä, voi kun se ei kaljaan koskisi...pysyisi edes huumeista erossa... Huoli on aina, se vain muuttaa muotoaan. Mutta se mikä on ihanaa, on se, että ilo ja onni lapsesta voittaa huolet. Mahtavaa katsoa pieniä tuhisijoita iltasella, kun ovat niin söpöjä, ja omasta sängystä kuunnella rauhallista hengitystä ja nukahtaa itse siihen.



Mitä masennusasiaan tulee, en usko että sinulla on sen suurempi todennäköisyys synnytyksen jälkeiseen masennukseen kuin muillakaan. Mutta jos yhtään siltä sitten tuntuu, niin puhu siitä avoimesti (kuin myös nyt tästäkin ilottomuudesta!) neuvolassa, sillä sieltä sitä apua saat. Masennusta on turha hävetä, se kuuluu asiaan ja kannattaa ottaa se esille ennenkuin pääsee ihan pahaksi.



Musta tuntuu, että voisin tästä aiheesta kirjoittaa vaikka loppupäivän, mutta toivottavasti sain asiani kirjoitettua ymmärrettävästi ja koet, että kaikki on ihan niinkuin pitäisikin. Kaikki tunteet kuuluu raskauteen!



Tsemppiä, ja raskauden iloja toivotellen,

Maaria 31+2

Mutta hyvä, että olet kiinnittänyt asiaan huomiota. Vauvan syntymän jälkeinen hormonimyllerrys ja unenpuute yhdessä saattavat johtaa synnytyksen jälkeiseen masennukseen. En tiedä, onko riski suurempi, jos jo raskausaikana on alakuloinen, mutta saattaa se tietysti indikoida tiettyä herkkyyttä hormonimuutoksille. Eli jos synnytyksen jälkeen koet olevasti pitkään alakuloinen (jokseenkin kaikille tulee babyblues pari-kolme viikoa synnytyksestä) esimerkiksi vielä jälkitarkastuksen aikaan, niin puhu asiasta neuvolassa.

Sun kropassa tapahtuu nyt ja paljon. Mieti mitkä myllyt pyörii, kun luonto muodostaa uutta, pientä elämän alkua. Joten varmasti reagoit siihen. Ja kukin tavallaan. Sun tapa on niin normaali. Olin itsekkin aika hukassa ja hämmentynyt. Oma herkkyys nousi vielä todella rajusti pintaan. Kaverit ympärillä on haikaillut omaa raskausaikaa.. ja mä oon miettinyt, että tarvitsen oman kropan takaisin... Tottakai rakastan omaa masuvauvaani, mutta en ole sellainen odottaja joka kokee raskauden elämäntehtäväkseen, tai hormonit olisi tuonut niin hienot sävärit, että kokisin erityisesti raskauden sopivan minulle



Nyt on rv 39 ja raskasuajan oon käyttänyt siinä mielessä hyvin, että olen todella kuunnellut myös hormonien tuomia viestejä ja tutustunut paremmin itseeni. Käsitellyt myös aikalailla omaa taustaani ja menneisyyttäni. Vauvan kanssa kun sitä ei kyllä ehdi (tai jos on jo lapsia) Olen siis ollut onnekas, että oon saanut mahdollisuuden tutustua itseeni. Eli mieti voisitko jollain tavalla käydä käsiksi sun fiiliksiin.



Mulla on kavereita, jotka on raskautensa jälkeen hemmetin hyvännäköisiä!! Ovat tosin olleet motivoituneita huolehtimaan kropastaan jo melko pian synnytyksen jälkeen (lue:hyötyliikunta-terveellinen ruokavalio-peruskauneudenhoito esim. kampaajalla käynti normaaliin tapaa ja itsestään huolenpito) Ovat kyllä raskausaikana lihoneet ihan normaaliin tapaan. Osa kavereista alkanut panostaa omaan itseen esim. vuoden kuluttua, ja tavallaan aloittanut oman itsensä huolehtimisen alusta. Eli vaikka raskaus muuttaa kroppaa, se tuo ulkonäköön myös tiettyä särmää ja voin rehellisesti sanoa että äitiys on kaunistanut ihmisiä. Enkä nyt vain lohduta sua, vaan se kannustaa muakin.





Se, että tuleeko masennus vauvan syntymän jälkeen on kyllä varmasti niin yksilöllistä, että älä vielä mieti asiaa. Siihenkin saa nykyisin niin paljon paremmin apua (kun verrataan vaikka aikaa siihen kun minun äitini synnytti minut) Joten asia varmasti saataisiin kuntoon jos sille tulisi tarvetta. Unohda vielä koko asia. Varmasti on tapauksia molempiin suuntiin, eikä kukaan voi tietää tilannetta edes omalta kohdaltaan etukäteen. Hormonihäiriöiden lisäksi monihan saa masennuksen siitä, että pettyy vauva-ajan kuvitelmiin kun paskavaippa-arki lyökin niskaan ja kovasti.



Yksi asia jäänyt omalta raskausajalta suututtamaan: mua syyllistettiin myös neuvolassa välillä siitä jos olin paskana. Kuulema vauvan takia pitäisi voida paremmin. Sitten alkoi hirveä stressikierre omista tunteista.. Tuli olo, että odottava äiti saisi pyöriä vaan ihme euforioissa ollakseen hyvä odottaja... JA PASKAT! Elämään kuuluvat tunteet! Luonto järjestää hormonit tietyllä tapaa ja niiden kanssa on elettävä. Mä ainakin koen ihmisenä kasvaneeni juuri siksi etten ole ollut vain pastellinvärisissä kuvissani vaan mennyt kriisien kautta eteenpäin ja omat valmiudet tulevaan on sen myötä kehittynyt.



Elä siis niiden tunteiden kanssa jotka sulla tänään on. Käsittele niitä, mutta älä vaivaa turhaan päätäsi. TUnteet ehtii vielä muuttua joka suuntaan ja elämä jatkuu.



Magda_lena

Silti haluan vielä oman lusikan tähän soppaan tuoda!



Tälläinen anonyymina kirjoittelu on pelastanut mut kyllä ihan täysin! Esikoista odottaessa olin todella järkyttynyt peilin edessä. Lähtökohta raskauteen oli timmi urheilijan kroppa ja raskaus toi tullessaan ihan alusta asti (rv 9) selkäkivut ja (rv14) supistelut jotka esti liikunnan ihan tyystin. Kaikki ympärillä sanoi vaan kui ihana mun vauvamaha oli ja miten kiloja ei oo tullut muutakun mahaan. Ite itkin mielessäni että toivottavasti ne 15kg ei oo kaikki mahassa (peilikuva kyllä itelle kerto tarkkaa missä ne kilot oli) tai vauva on TODELLA iso. Synnytyksen jälkeen (syöksysynnytys) mulla oli vielä pari viikkoo lantio aika paskana etten tajunnut että kui rapakunnossa olin kun 100m oli pitkä matka lantiokivun takia. Vuosi meni että kilot lähti mutta oma kroppa ei ollut takas, raskaus arvet oli vaalentuneet ja suurin löllö lähenyt. Mutta vanhat lantiohousut ei menny kiinni kun lantio ei palautunut ja rinnat, MISSÄ NE OLI?! arpiset tyhjät pussit oli mun pienien kiiteitten pyöreitten tissien tilalla.



Nyt kun aloin odottaa tätä tulokasta en tajua miten sain taiottua päähäni ihan ihme ajatuksia. Siis minä päätin muka et nyt menee kaikki toisin, nyt pidän itestäni huolen, kuntoilen ja syön terveellisesti.

Alkuraskaus oli kaamea, väsymyksen, pahoinvoinnin ja esikoisen hoitamisen sekasortoa! Nyt kun viikkoja on reilu 20 on kaverina supistelut, ei pahat mut jotenkin silti hidastavat. Aika ajoin taas vaivun aika syvään alamaahan kun ajattelen omaa itseäni... onko mulla todella väin huono itsekuri etten saa lähdetyksi uimaan, vai voinko olla oikeasti väsynyt työpäivän ja esikoisen iltapuuhien jälkeen etten todella jaksa lähteä? Entä se terveellinen ruokavalio, MITEN JOKU JAKSAA vääntää salaatteja ruualle kun ruokakin tehdään lennossa?!

Mun pelastus itse ruoskinnalta taitaa olla nyt alkava synnytys jännitys, vielä en puhu pelosta mutta kun asia pyörii mielessä nyt taukoamatta niin kai se jo on jännitystä? :D



En jaksa uskoa että nämä mun fiilikset aiheuttaa masennusta raskauden jälkeen, esikoisesta en oikestaan kokenut mitään masennusta tai alakuloa sen jälkeen kun lantio särky helpotti (2 viikkoo synnytyksestä). Eli ei kannata ajatella asioita pitemmälle vielä, hormoonit heittää taas häränpyllyä kun synnytys on takana! kun tiedostaa mistä apua voi pyytää niin se jo helpottaa paljon etukäteenkin!



Miksiköhän muuten aina hehkutetaan raskauden ihanuutta?! Mä olen sanonut kaikkille aina suoraan että mä voin synnyttää vaikka 10 kertaa jos ne on samanlaisia kun eka synnytys (kesto 1h 25min) jos joku mun puolesta odottais ne lapset, et raskaus ei oo mun juttu. Yleensä ihmiset luulee et tarkotan niitä mun todella runsaita ja ongelmallisia supistuksia mutta en viitti korjata et kyllä suurin syy on korvien välissä mun tapauksessa!!!!!



Ara rv23

Hei!



Täällä on huom alkamassa 20. viikko ja viimeiset 2-3 viikkoa on olleet erityisen vaikeat meinaan tuon mielialan kanssa. Alkuraskaudesta en oikein uskaltanut edes iloita, kun oli keskenmeno alla ja pidin erittäin matalaa profiilia. No nyt voi sen puolesta huokaista helpotuksesta. Asiat on ok. Viimeiset viikot olen ollut kuin ruutitynnyri...Mies tekee ja sanoo ihan kaiken väärin, siis ihan kaiken. Raivoa, äkäilen ja itken...surkea mieli kaikesta. Oltiin tänään neuvolassa ja puhuttiin asiasta, niin meille tarjottiin perheneuvolaan keskusteluaikaa ja otettiin se. Meidän elämäntilanne on se, että asumme poikaystäväni kanssa eri osoitteissa ja näemme parina iltana viikossa klo 20--> ja yleensä myös viikonloppuisin.



Vaikea sanoa mistä tarkemmin sanottuna on kysymys, mutta itselläni elämä on ainakin viimeisen kahden vuoden sisällä muuttunut niin radikaalisti, että ei välttämättä pysy oma pää perässä kaikissa käänteissä. Ja muutoksia on vielä tulossa, siis muitakin kuin vauvan syntymä.



Kai tässä kaipaa vain sitä miestä rinnalleen joka päivä livenä eikä mitään puhelinyhteyksiä. Todellisen yhteisen elämän alkamista saman katon alla odottelemme vielä vajaan vuoden. Kesällä vauva syntyy nyt kuitenkin ja minä olen ainakin aluksi sen kanssa aika paljon kahdestaan. Vaikea vielä sanoa miten asiat sitten ovat.



Mutta odottelen myös sitä paljon mainostettua " kukoistuksen" aikaa kun nainen on parhaimmillaan :)



Näillä mietteillä tsemppiä kaikille!