Miksi ihmiset laittaa lapsen kaiken muun edelle?Kuvitteleeko ne ihmiset, että mikään muu ei ole tärkeää, kuin ne lapset?

Enkä nyt tarkoita, että lapset ei ois tärkeitä,mutta kyllä kaikki ihmiset on ihan yhtä tärkeitä. En vaan voi ymmärtää tota lässytystä.

Se ei toki tarkoita, että heidän pitäisi olla ainoa asia elämässä, mutta että ne ensimmäiset vuoden mennään enemmän tai vähemmän lasten hyvinvoinnin ehdoilla.

vaikutti sairaalta. En raaskinut jättää isälle hoitoon. Nyt lapsi leikkii ihan pirteänä. No, ehtiihän sitä äiti harrastamaan sitten kun lapsi on armeijassa.

En vain ymmärrä ihmisiä, jotka pitää lasta kaikkein tärkeimpänä ja kaiken keskipisteenä, kun lapsi voi olla vaan yhtä tärkeä, kuin muutkin perheessä.

Mies muutti olohuoneen sohvalle, kun lapsen pinnasänky pantiin varastoon. Tosin minä kuorsaan eikä mies ole nukkunut kanssani vuosiin. Lapsi on saatu aikaiseksi saunan lauteilla.

Itse laitan lapset kaiken muun edelle, koska se taitaa olla minuun sisäänrakennettu asia. Suvunjatkaminen on elämässä keskeistä. Mutta kohta teen jotain, jossa laiytan itseni etusijalle, ja lähden ystäväni kanssa sauvakävelemään. Että silleen.

Jos ei lapsia pidä tärkeimpänä, niin miksi niitä edes tekemään. Ja niin kuin on selitettykin, niin ei se sitä meinaa, ettei muutakin tärkeää voisi elämässä olla. Mutta jos pitää valita eri vaihtoehtojen välillä, niin vaihtoehdoista valitaan se, joka ottaa parhaiten lapset huomioon, siis lapset ensin.

Vai ootko kenties joku äitipuoli tmv.?

No, oikeastaan aika moni jakaa mielipiteesi tuosta asiasta.



Monella aikuisella omat harrastukset, työ, parisuhde, vapaa-aika, ystävät jne. menevät lasten edelle. Lapsethan siitä kärsivät. Harmi, että nämä keskenkasvuiset itsekkään vanhemmat eivät sitä omien kiireidensä keskellä huomaa.

Omat lapset on mulle niin rakkaita, että ne on ykkösiä ja menee kaiken edelle. Se ei tarkoita kuitenkaan sitä, että olisin lakannut elämästä omaa elämää ja eläisin vain lapsiani varten. Mutta joo, jos tärkeysjärjestykseen pitää laittaa itselle tärkeät asiat ja ihmiset, niin kyllä mun lapset menee kaiken muun edelle, ja vielä aika kirkkaasti.

Mulla on kaksi ihanaa lasta ja mainio mies. Rakastan lapsiani enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa.



Silti en millään käsitä että kaikki asiat tehdään lasten ehdoilla. Lapsi on ihminen, vielä pieni, mutta ihminen. En usko että missään yhteisössä on hyväksi, että toistuvasti huomioidaan vaan jonkun tai joidenkin tarpeet ja toiveet.



Toki lapsista pitää huolehtia, heitä kuuluu saa rakastaa ja he vievät leijonan osan hereilläoloajasta. Siltikään en ymmärrä vanhempia, jotka kuskaavat lapsiaan useasti viikossa harrastuksiin eivätkä itse harrasta mitään. Tai vanhempia, joilta kysyy kuulumisia ja saa vastaukseksi lasten asiat.

Lapsi menee kaiken edelle koska hän on riippuvainen minusta - minun antamastani turvasta, lohdusta, ruoasta, huolenpidosta yms. Minä ymmärrän asian näin. Sen sijaan lapsen keksimät halut (tavaroita, harrastuksia yms) eivät mene muiden edelle.

Kun ei se nyt vaan niin ole!Ketä kiinnostaa teidän kakarat??Ei mua ainakaan

Ei tarkoita sitä etteikö olisi muuta elämää, mutta se muu elämä toteutetaan niin ettei perhe kärsi.

Mielestäni itsekkyys ja vanhemmuus ei sovi yhteen. Tavallaan lasten takia on pakko luopua omasta ja joustaa. Jos ei ole valmis joustamaan mistään, voin vain kuvitella millainen osa lapsilla sellaisessa perheessä on.

Eikä epäitsekkyys tarkoita uhrautumista. En itse ainakaan koe menettäneeni itseäni vaikka olenkin äiti, päinvastoin olen löytänyt itsestäni uusia inhimillisempiä puolia. Enää ei voi ajatella minäminä vaan täytyy ottaa huomioon kaikki muutkin perheenjäsenet.

Lapset ovat avuttomia pieniä luontokappaleita eikä mikään muu ole niin ihanaa.

Vierailija:

En vain ymmärrä ihmisiä, jotka pitää lasta kaikkein tärkeimpänä ja kaiken keskipisteenä, kun lapsi voi olla vaan yhtä tärkeä, kuin muutkin perheessä.

Tai lasten, jos heitä on useampi. Niin se vain menee. Kun lapset ovat pieniä, he tarvitsevat vanhempiensa huolenpidon, huomion ja läheisyyttä. Kukaan muu tässä maailmassa ei tarvitse minua yhtä paljon. Ja minä myös rakastan lapsiani yli kaiken. Vaikka rakastan toki syvästi myös miestäni ja lapsuuden perhettänikin, niin lapset menevät silti edelle. Heidän puolestaan en epäröisi hetkeäkään uhrata itseäni. Muiden kohdalla pitäisi ainakin tovi harkita.

Olen tästä aiheesta monta kertaa väitellyt erään miespuolisen työkaverin kanssa. Hän itse on kolmen lapsen isä. Ja eronnut sellainen. Sen vaikutelman olen saanut, että ero tuli osaksi juuri siitä syystä, ettei mies saanut mielestään riittävästi huomiota vaimoltaan, siis kolmen lapsen äidiltä. Olen toistaiseksi vaivoin pystynyt olemaan täräyttämättä hänelle päin näköä, että harvalla kolmen lapsen äidillä on aikaa omistautua miehelleen siinä määrin, kuin nämä yleensä haluaisivat. Osoittaa melkoista kypsymättömyyttä mieheltä, jos ei kestä sitä, että vaimon joutuu jakamaan omien lastensa kanssa. Vaikka, onhan noita naisiakin, jotka eivät tätä ymmärrä.

Jos oma lapsesi on vaarassa, uhraat heti itsesi. Mutta jos naapurin kakru, niin mietit kahdesti ja hups, se hukkui jo... Olet itsekäs!

Luopuminen omasta ajasta ja omista harrastuksista siksi aikaa kun lapset ovat pieniä. Ei ole kovin kypsää ruveta vanhemmaksi, jos ei tätä asiaa tiedosta ja halua. Mitä sitten jos olen muutaman vuoden lihavampi kuin ennen kun en ehdi harrastamaan liikuntaa siinä määrin kuin ennen? Mitä sitten jos en ehdi käydä baareissa siinä määrin kuin ennen? Mitä sitten jos en ehdi tavata ystäviä siinä määrin kuin ennen? Mitä sitten jos ei ehditä miehen kanssa harrastaa seksiä siinä määrin kuin ennen? Minulla on elämää vielä lasten kasvunkin jälkeen ja ehdin kyllä kaikkea harrastaa ja tehdä senkin jälkeen. Mieluiten pyhitän nyt aikani lapsille ja lapset saavat isompana muistella kuinka ihanaa oli, kun äiti oli kotona ja antoi aikaa. Minulle tämä ei ole ongelma vaan valinta. Olisin voinut valita lapsettomuudenkin, sekin on mahdollista jos ei ole valmis luopumaan asioista lapsen vuoksi.

Vierailija:

Jos oma lapsesi on vaarassa, uhraat heti itsesi. Mutta jos naapurin kakru, niin mietit kahdesti ja hups, se hukkui jo... Olet itsekäs!

Aika kärjistettyä. Mutta eiköhän se tosiasiassa mene niin, että vieraan lapsen kohdalla arvioisin onnistumisen mahdollisuudet. Jos uskoisin pystyväni auttamaan, yrittäisin. Mutta jos totean, että hukumme todennäköisesti molemmat, niin luultavasti en hyppäisi auttamaan, vaan hälyttäisin jostain lisää apua. Oman lapsen kohdalla tuollainen " kylmä" harkinta ei varmasti toimi ja sitä yrittäisi auttaa, vaikka olisi kuinka epätoivoista.

Mitenkäs itse tekisit? Ettäkö ihan kenen vaan vuoksi olet valmis antamaan oman henkesi? Anteeksi nyt, mutta ihan en jaksa uskoa. Kaikki me olemme siinä mielessä itsekkäitä.

Kyllä teilläkin on vanhemmuuden tarkoitus hukassa. Teistä tulee lasten aikuistuessa marttyyrimammoja, jotka koluaa jo omillaan asuvien lapsien nurkissa. Sitten jos lapsi ei elä juuri niin kuin se äiskä haluaa, niin johan soi laulu " kaikkeni annoin ja tämän saan" .