Uusperheet on epäonnistujien liitto!

Epäonnistuin valinnassa ja liitossani ensimmäisellä kerralla. Sinnittelin kuitenkin vuosia ennen eropäätöstä. Nyt oltuani jo useita vuosia uuden miehen kanssa saman katon alla, on tilanne ja perheenjäsenten olotila niin erilainen ettei olisi voinut edes kuvitella. Eli epäonnistua voi ihan missä liitossa tahansa oli se sitten ensimmäinen tai toinen tai peräti kolmas. Ja huonolla tuurilla voi mennä pieleen kaikki yritykset.

Yksinhuoltaja, jonka lapsen isä ei ole koskaan tavannut lastaan. Isyyttä ei ole tunnustettu. Asun miehen kanssa, jolla ei lapsia. Yhteisiäkään ei (vielä) ole.



Ollaanko myös uusioperhe vai olenko seurusteleva yh? ;)

mutta ketjun alussa joku jo arvosteli ettei ole uusperhe lainkaan jos isommat lapset ei ole kotosalla. Minäkin (12) elän koko loppuelämän ihanassa uusperheessäni vaikkei kaikki lapset enää kotona olekaan. Käsitteenä mies, minä ja yhteinen lapsemme muodostamme silti yns "ydinperheen" kokonaisuuden sisällä.

Ja on sinun, minun ja meidän lapsia sekä lapsia säännöllisesti tapaavat etävanhemmat.

Mutta minä en koskaan valitakaan täällä - ei ole syytä!

Ihmettelen tosin täällä näitä ydinperheen äitejä jotka itkevät miestensä perään. Jos parisuhde on kunnossa ei ihmettele missä mies on ja miksi se valehteli.

Uusperheiksi rekisteröidään Tilastokeskuksessa vain ne perheet, joissa ASUU ALAIKÄINEN lapsi, joka on peräisin toisen puolison aiemmasta suhteesta.

Sen kertoo jo näiden katkerien akkojen valitus täälä

Tosin emme ole uusperhe perinteisesti eli perheeseen kuuluu miehen 22-vuotias tytär ja yhteinen 3-vuotias. Me elämme kuin ydinperhe ja miehen tytär on omillaan asuva ja pärjäävä ihana lisä sosiaalisessa elämässämme. Käy usein kylässa ja on huumorintajuinen tyyppi..:)

eikä mekään enää kauaa,kun mun esikoinen muuttaa pois.

mustavalkoinen maailmankuva ja kirjoitustaito puolestaan kertovat karua kieltä ap:sta itsestään.



En elä uusperheessä, kunhan totean faktan.

koittavat uudelleen, voi joko toimia tai olla toimimatta.

eikä mekään enää kauaa,kun mun esikoinen muuttaa pois.

Taitaa olla käsitteet hukassa jollakin.

ovat tuolla valittamisen perusteella siis myös mm. miniät, vauvan valvomisesta ärsyyntyneet, naapureille loukkaantuneet, miehen työmäärään väsyneet... jne

ei me olla enää uusperhe, kun perheessä asuu vain yhteisiä lapsia.

Mutta kuka on niin suuri herra, että hänellä on valtuuksia kieltää yrittämästä uudelleen. Siinähän sitä oppii... yrityksen ja erehdyksen kautta.

epäonnistujia:D Meidän uusperhe on toiminut jo 12 vuotta, parin vuoden sisällä muutumme ydinperheeksi taas kun kaikki isommat lapset on poissa kotoa.



Olemme edelleen hulluina toisiimme ja lpasetkin tasapainoisia ja menestyviä.

Mutta kyllä meillä epäonnistujillakin on oikeus onneen :) En valita.



Saa arvostella (ja kadehtia) rauhassa.

olemme uusperhe. Miehen lapset asuu kaikki luonamme (8v, 12v ja 13v), samoin minun lapset (6v ja 8v) sekä yhteiset lapsemme 3v ja 4v, sekä pian vauva. Naimisissa ollaan ja koskaan ei ole riitoja. Elämä maistuu ihanalle, ja meillä on mahtavat lapset. Emme erottele "sinun ja minun"lapsia, vaan kaikki ovat samaa perhettä. Lapsemme eivät ole tavanneet etävanhempiaan aikoihin, ihan etävanhempien omasta tahdosta. Siinäkin varmaan syy, miksi olemme onnellinen uusperhe.

monenlaisissa asioissa, ja niin on miehenikin. Välillä epäonnistuminen on liittynyt ihmissuhteisiin, välillä johonkin muuhun. Välilä on onnistuttu.



Ihmeellinen aloitus. Kukapa tässä elämässä ei joskus epäonnistuisi?

Olemme kuin mikä tahansa normaali ydinperhe, jossa käy 2-3 viikon välein varhaisteini kylässä. Eipä tuo vieraileva lapsi mitään ongelmia aiheuta. On siististi, pelailee paljon pleikkarilla ja tietokoneella (liikaa, olen sitä mieltä, onneksi ei äidillään saa pelata juurikaan), ja juttelee, jos kysytään. Saisi jutella kyllä enemmän ja aina saa tentata koulusta, harrastuksista jne. Syö samaa ruokaa kuin mekin ja hänen läsnäolonsa ei mitenkään "haittaa". Samalla tavoin nautitaan viikonlopusta silloinkin. Muu aika ollaan aivan tavallisen perheen tavoin ja etälapsi ei vaikuta mitenkään meidän elämään arkitasolla. Ei tule edes puheeksi, ellei mitään ole tapahtunut.

uusperhe kuviot on työni kautta muodostuneet mulle ehkä elämäni suurimmaksi peloksi (no lasten kuoleman jälkeen tietysti)... niin kamalaa on kuunnella ja nähdä joka arkipäivä työssäni eroperheiden lasten tuskaa, uusi vanhempi ei välitä minusta, biovanhemmat tappelevat, minulla ei ole missään paikkaa, ei tilaa missään.... monesti en osaa mitään sanoa, enkä lohduttaa, hirvittävän pahalta vaan tuntuu miten vaikeaa juuri niillä eronneitten lapsilla on.



varmasti on perheitä joissa avioero on paremmin hoidettu, henkilökohtaisesti ei vielä tunne näitä perheitä..