Alan vähitellen tajuta, miksi aina ajattelen, että ketään ei mielipiteeni kiinnosta.

Vierailija:

pelkäätkö suuttua äidillesi vai mikä on? Joskus se on ihan luvallistakin se suuttuminen jos siihen on aihetta.

kova pomottamaan kaikkia.



Mutta kyllä minutkin vuosikausien nujertaminen sai - ei ehkä pohjimmiltaan hiljaiseksi tai alistuneeksi - mutta jollain lailla halvaantuneeksi ja helvetin vihaiseksi.



Siihen on riittänyt ihan se, kun ei koskaan ole ollut yhtään mikään eikä mitään. Ja se pohjaton yksinäisyys, kun ei lapsena ollut koskaan mitään odotettavaa.

Nyt aikuisena voit pyrkiä ajattelemaan, että äiti nyt on äiti - ja hän on ehkä vammautunut omalla tavallaan. Ehkä hän sen takia menee pois puhuen omia juttujaan, koska hänkään ei pohjimmiltaan usko, että ketään kiinnostaa hänen mielipiteensä. Siksi hän ei malta, eikä osaa jäädä keskusteluun sinunkaan kanssasi.



Jos hänen juttujaan ei ole kuunneltu hänen lapsena ollessaan, ei hän ehkä osaa kuunnella kenenkään juttuja. Hän ei ole silti valinnut hiljaisena olemista, vaan päälle puhumisen ja monologin. Se ei kuitenkaan ole keskustelutaitoa eikä vuorovaikutusta, vaan puheen suoltamista.

Vierailija:

Vierailija:

Entäs miten äitini tapauksessa kun saattaa vaan lähtä kävelemään toiseen huoneeseen puhuen omiaan? Lähden perään?

ap

mä teen tarkoituksella sitä, että jos mun mies ei kuuntele mitä mä puhun, lopetan mielenosoituksellisesti koko keskustelun, enkä jatka sitä. Mulkoilen alta kulmien ja vasta sitten, kun hän alkaa ihmetellä, mikä vaivaa, kerron syyn.

miettii, olen ajatellut ihan samalla tavalla kuin ap. Ketään ei kiinosta minun juttuni joten olen hiljaa, ja itse yritän aina kuunnella mitä toisella on sanottavana. Aina joku aloittaa keskustelun päälle jos avaan suuni... Se tuntuu välillä tosi masentavalta. Ja kun avaan suuni puhun äkkiä ja nopeasti asiani, kukaan ei varmaan saa siitä edes selvää. Olen kyllä ajatellut että se on kotoa lähtöisin..

Kyllä röyhkeitä metodeja tarvitaan silloin kun ollaan urpojen kanssa tekemisissä. Ei kenenkään normaalin kanssa joudukaan ääntään nostamaan vaan riittää juuri se, että ilmoittaa haluavansa sanoa loppuun asiansa. On eri asia olla innokas esittämään mielipiteensä kuin se, että haluaa aina jyrätä kaikki.

2

Vierailija:

Jos hänen juttujaan ei ole kuunneltu hänen lapsena ollessaan, ei hän ehkä osaa kuunnella kenenkään juttuja. Hän ei ole silti valinnut hiljaisena olemista, vaan päälle puhumisen ja monologin. Se ei kuitenkaan ole keskustelutaitoa eikä vuorovaikutusta, vaan puheen suoltamista.

Minä ainakin tiedän, että äidilläni oli tuollainen lapsuus. Aivan kamalan dominoiva isä, josta äitini yksi siskoista edelleen näkee painajaisia, yksi ei ole tavannut isäänsä 15 vuoteen ja yksi ei muista mitään lapsuudestaan. Oma äitini omaa mielestäni kaikkein " normaalimmat muistot" eli muistaa paljon myös kivoja asioita, mutta totuus on, että hänen isänsä oli aivan kamala ja äiti hiirulainen, joka ei koskaan sanonut mitään vastaan... Lapset kasvatettiin ns " hiljaa kusi sukassa" (mistähän tuokin sanonta on tullut?). Mutta en silti ymmärrä miksi äiti on minulle sellainen kuin on...ja veljelle ei...

T: 22

Ainakin yritän itse kehittää itseäni. No se hyvä puoli tässä on, että kiinnitän huomiota siihen, etten kohtele lapsiani samoin!



ap

he eivät edes kuule sanomaasi, mutta kun ovat välillä pölisseet muita asioitaan, niin palaavatkin sitten yhtäkkiä aiheeseesi. He siis ajattelevat, että mitä sanoisivat sinulle samalla kun puhuvat muuta. Toiset taas tarvitsevat hiljaisen ajatustuokion.

Kamalaa lukea noista, että koko persoonallisuus on nujerrettu :( Että ollut lapsena papupata ja vuosien välinpitämättömyys on muuttanut hiljaiseksi ja ujoksi :(



ap

Kukaan ei jaksa kuunnella jaaritteluita. Heti asiaan, eikä kierretä asiaa kuin kissa kuumaa puuroa.

En edes osaa pulista kauan esim. puhelimessa.

ap

Vierailija:

Kukaan ei jaksa kuunnella jaaritteluita. Heti asiaan, eikä kierretä asiaa kuin kissa kuumaa puuroa.

Monikaan ei arvaa että gradunikin jättäminen on roikkunut niin monta vuotta osittain siitä syystä, että nolottaa jättää muitten luettavaksi niin pitkä sepustus. Äitini ei ole jaksanut kuunnella minua juuri koskaan yhtä lausetta pidempään. Tuntuu kuin tekisin jotain äärettömän röyhkeää viedessäni kiireisiltä ammattilaisilta aikaa jaarituksellani..

Eipä tuolle voi alkaa käytöstapoja opettamaan, kuten omalle äidille ehkä voisi ja uskaltaisi. Eikä sekään auta, että korottaa ääntään ja jatkaa sitkeästi omaa puhettaan. Anoppi ei välitä siitä tippaakaan, vaan jatkaa ja jatkaa. Alkaa nytkin kiukuttaa, kun ajattelen asiaa.



Mutta toisaalta tietty ujous ja hiljaisuus voi olla meidän kaltaisille ihmisille etu, ei vain heikkous. Kumpi on halutumpaa seuraa: se, joka on on hiljaisempi ja jaksaa kuunnella muiden juttuja sekä esittää kysymyksiä? Vai keskeyttelijä, joka on aina itse äänessä? Aivan taatusti se hiljaisempi.



Eräs psykologi-ystäväni myönsi kerran, että minunlaiseni ihminen joka jaksaa kuunnella, on melkoinen harvinaisuus. Eikä tämä ystäväni muuten juuri jakele kehuja, joten asia on tehnyt häneen oikeasti vaikutuksen. Toki hän osaa kuunnella itsekin, mikä on mukavaa.