Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
mielenterveydestä.
10.11.2008 |
ihmiset tuntevat minut pirteänä aina niin positiivisesta ja"lujasta" itsetunnosta ja usein kyllä pidänkin itseäni sellaisena..mutta sitten.. todella usein iltaisin alkaa se kummallinen morkkis ja alan inhota itseäni.. vihaan ihan kaikkea ja haluan tappaa itseni.. ja todella haluan silloin! itken ja mietin miten jaksan tästä eteenpäin enää.. ja se tunne on TODELLA VOIMAKAS!! ei siis mikään pikkuinen syysmasennus..EN YMMÄRRÄ! sitten taas päivällä olen "iloinen" ja kaikki on hyvin!?!?! kuullostaa ihan joltain pahalta murrosiältä mikä nyt ei ihan voi osua kohdalle.. mutta olenkohan ihan täysjärkinen(en) mutta osaako kukaan sanoa tähän neuvoa? en edes oikeasti pidä itseäni mitenkään rumana tai muutenkaan huonona(paitsi silloin) ja pidän omasta luonteestani. Tällä hetkellä olen suht koht normaalitilassa ja jotenkin tiedän, että jonain päivänä teen sen ja sitten on myöhäistä. Niin monta kertaa on ollut lähellä.. tällaisen "laukaisee" yleensä jokin pieni ärsyke..mikä sitten yltyy pahaksi.
on sinänsä "vaikeaa" hakea apua, kun menisin lääkäriin sinä "iloisena" itsenäni ja kertoisin..hmm...äh vaikea selittää..
ja olkaa kilttejä ja älkää alkako morkkaamaan .... ei tarkotus valittaa mutta haluaisin jonkin mielipiteen..kuulostaako tämä millään tavalla tutulta? olisi vaan helpompi ehkä hakea sitä apua jos edes jonkinlainen epäilys/suuntaus johonkin olisi.. en tiedä onko tämä nyt niin vakavaa, vai jotain ohimenevää itsesäälirumbaa..mutta on jo kauan jatkunut:S
Kommentit (10)
serotoniinitasot aivoissa laskevat ->ihminen siirtyy nukkumaan. Ja serotoniini on sitä iloisuuskemikaalia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
pitäiskö olla enemmän öh.."ei niin iloinen" vaaaai mikäköhän auttas??:o
johon olet jostain syystä joutunut. Hae vaan rohkeasti apua.
siinä juuri onkin, mutten ymmärrä miksi niin paha voi olla...ja vain ajoittain.. onhan niitä yksittäisiä "ei niin vakavia" asioita mitkä masentaa.. mutta mikään ei mun mielestä riitä tohon ajatukseen
toi pirteä suorittajan rooli kyllä kuulostaa aika osuvalta.. mutta en ikinä oo moisesta kuullut..ihan uusi juttu siis.
millään tasolla. Jossain asiassa sulla on selvästi isoa pahoinvointia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Valeminä sen sijaan on käytössä olevaa sanastoa Joskus ihminen on joutunut lohkomaan persoonallisuudestaan pois asioita, joita ei ole "saanut" ilmaista. Vaikkapa vihaa, pettymystä, surua... Hänelle voi muodostua ikäänkuin väärä persoonallisuus, jonka takana on piilossa paljon tunteita, joista ihminen ei edes ole tietoinen. Joskus kun ikää kartuu ja olosuhteet käyvät tasaiseksi, alitajunta toteaa tilanteen olevan tarpeeksi turvallinen sille, että sitä "oikeaa" minää, johon siis kuuluu kaikenlaisia negatiivisia, ilmaisemattomia tunteita, alkaa pukata esiin kaiken sen valheellisen pirteyden ja iloisuuden alta.
todella paljon annoitte mulle jonkinlaisen suunnan tähän. arvostan sitä todella! ja otan lisääkin mielipiteitä/faktoja vastaan jos jollain niitä lisää löytyy.
kun saisi vaan ittensä hakeen apuu:S
Sisältö jatkuu mainoksen alla
olet turhaan elämääsi kyllästynyt snobi.
no en kyllä ihan noin sitä ajatellut.. mutta kiitos siitäkin mielipiteestä...
Alue: Aihe vapaa
viitisen vuotta sitten, jolloin aloitin terapian. Minulla on ollut käytössä juuri kaltaisesi valeminä: iloinen, pirteä pärjääjä. Kuitenkin sisimmässäni koin olevani arvoton, ruma, outo, en tiennyt, mitä oikeasti tunsin sisimmässäsi. Tunsin ja koin pelkkää tyhjyyttä, ahdistusta ja epämääräistä pahaa oloa. Terapian avulla olen nyt lähestynyt omaa itseäni, tosin matka on ollut melko hidasta...nyt minulle on pikku hiljaa alkanut selkiytyä, mistä asioista pidän ja mistä en.
Terapeutin mukaan minulle kehittyi valeminä, koska olin ns. "näkymätön lapsi", enkä saanut ilmaista negatiivisia tunteitani. Eli olen kohtalotoverisi. Onko sinulla muuten ystäviä tai kavereita? Valeminäni oli olevinaan sosiaalinen, mutta oikeasti inhosin ihmisiä enkä halunnut olla kenenkään kanssa tekemisissä vapaa-ajalla. Vieläkään minulla ei ole ystäviä, mutta ihmisten seura ei enää ahdista niinkuin valeminän aikaan, ja joskus jopa nautin toisten seurasta. Eikö ole paradoksaalista?