Yksinäistä yksinhuoltajana.
Piristäkää! Elämä tuntuu välillä niin yksinäiseltä. Kotielämä tuntuu vajavaiselta, kun meitä ei ole täällä kuin kaksi. Vielä kun on noi pimeä vuodenaika, niin tuntuu, että ei millään saa aikaa kulumaan iltaisin. Huomaan kadehtivani kaikkia ehjiä ja iloisia suurperheitä, jotka ajavat isolla autollaan meidän ohitsemme kun kävelemme kahdestaan lapseni kanssa bussipysäkiltä uimahalliin. Suren sitä, että lapselleni ehkä jää lapsuudesta apea ja hiljainen muisto. Haluaisin lisää lapsia, mutta eihän se yksin käy. Perheemme on niin pieni, että se ei tunnu perheeltä. Onko teillä samanlaista?
Kommentit (5)
Varsinkin kun vielä asutaan kahdestaan isossa asunnossa, josta kohta katoaa suurinosa huonekaluistakin. Surkeat on fiilikset näin joulun alla. Puolitoistavuotias poika käy onneksi muutaman päivän viikossa hoidossa leikkimässä. Kahdenkeskinen elämä onkin melko alakuloista toistaiseksi. Pakko yrittää hampaat irvessä laulaa, kuunnella musaa ja naurattaa poitsua vaikka mieli tekisi vaan itkeä, itkeä ja itkeä...
Tuttu tunne täälläkin.Välillä tulee haikea olo ja syyllisyys että olenko tehnyt jotain väärin ja tuleeko lapsi siitä kärsimään.
Isänsä kanssa ei ole,isän tahdosta,missään tekemisissä.
Muista pitää niin paljon yhteyttä ystäviin kuin pystyt.Tiedän että kotoa lähteminen on lapsen aikataulujen ja kulkemisen takia joskus hankalaa,mutta muista edes soitella ja pyytää kylään.
Tietysti harrastukset jossa voi tavata muita äitejä ja lapsia on hyväksi.
Voimat loppuu joskus.Mutta lapsen takia jaksaa.
Ja ei se elämä aina ihanaa ole kahden vanhemman perheessäkään,minun läheisin äiti-kaverini elää rasittavassa päällepäin ihanassa parisuhteessa.Niitä ongelmia ja omaan korvaan turhia riitoja-lasten syöttö vuoroista ja vaipan vaihdoista-tuntuu niin helpolta että onneksi olen yksin!Teen ennemmin kaiken itse kuin taistelen siitä jonkun kanssa,ei lapsi joudu ainakaan kuuntelemaan tappelua.
Ja kaikkeen tottuu :) Ehkä rautainen asenne tarttuu myös lapseen.
Yritämme toipua puolison ja isän yllättävästä kuolemasta. Eipä ole helppoa, ikävä ja suru kiusaa.
Uimahalliin ei mene edes niitä busseja, joten kävellään, mutta siinähän sitä hyötyliikuntaa tulee. Uimahallireissut ovat kivoja.
Lapsella on kavereita, joita tapaa myös pk:n ulkopuolella. Äidit ja muksut metsäretkellä, perheet yön laavulla jne. Synttäreitä ja lastenjuhlia järjestellään antaumuksella (uuden pk:n samanikäiset lapset kutsuttiin synttäreille, jolloin syntyi kivoja kaverisuhteita).
Lapsi käy viikottain kuvataideryhmässä.
Kaikesta tapahtuneesta ja surusta huolimatta en usko lapselleni jäävän vain apeita muistoja lapsuudesta.
Muistellessani omaa lapsuuttani muistan pieniä kivoja asioita (ja vanhemman näkökulmasta pieniä sattumuksia ja torumisia, jotka saivat maailman murtumaan, eivätkä ne unohdu).
Tsemppiä!!!
Hei,
Meilläkin on kyllä tosi hiljaista iltaisin, kun olen kotona yksin lapsen kanssa. Yritän järjestää aina välillä kyläilyjä etc, että lapsi saisi sosiaalista elämää, ja puistossa tietysti näkee muita. Nyt lapsi on jo niin iso, että ajattelin kokeilla MLL- tai seurakunnan kerhoa päivisin keväällä.
Olen toisaalta ajatellut niin päin, että sitten kun lapsi on jo niin iso, että menee päiväkotiin ja kouluun, niin päivistä tulee niin levottomia, että on ihan hyväkin, jos kotona illalla saa rauhoittua. Pienet lapset on nykyään liian stressaantuneita ja perheillä on mielestäni liikaa menoja ja harrastuksia. Kasvatusgurutkin sanovat aina, että pari tuntia ennen nukkumaanmenoa pitäisi olla rauhoittumisaikaa.
Kouluikäisellä sitten voi jo harrastuksia ollakin, jos hän itse haluaa, mutta pienemmälle riittää varmasti iltaohjelmaksi, kun tehdään yhdessä iltaruokaa, leikitään legoilla tms, luetaan kirjoja jne. Valoisana vuodenaikana voi olla ulkona leikkipuistossakin tai taloyhtiön hiekkalaatikolla.
Ehkä enemmän on kyse siitä, että olet itse surullinen ja kärsit yksinäisyydestä. Yritä saada esimerkiksi harrastuksia tai muita sosiaalisia kontakteja itsellesi, niin tilanne voisi helpottaa. Tiedän kyllä, että se on helpommin sanottu kuin tehty, kun tuntee olonsa yksinäiseksi, eristäytyneeksi ja että seinät kaatuu päälle kotona.
Ja tarkoitan tätä ihan kaikella ystävyydellä! :-) Tottahan täällä on tietty paljon mahdollisesti kovinkin isoja uusperheitä, joissa oma vilinänsä, mutta paljon meitä yksinhuoltajia, joilla ei totta vie ole ongelmia saada iltoja kulumaan!! Enkä vain voi olla kommentoimatta, että siinä ohi vilistävässä tila-autossa saattaa (ja todennäköisesti onkin!) hyvin olla puolestaan lopen uupunut suurperheen äiti tai isä, joka tippa silmänurkassa katsoo kateellisena, miten " helppoa" kaikki onkaan vain yhden kanssa... Jälleen siis kaikella ystävyydellä. ;o) Kaipa yritän vain sanoa sitä, että makkaralla on ihan aina kaksi päätä ja kolikolla kaksi puolta. Eli niin isoissa kuin ihan pienissäkin perheissä on ihan varmasti ne omat hyvät JA huonot puolet!
Itselläni on yksin huollettavana kolme poikaa ja voin vannoa, ettei ajankäytön ongelmia ole - paitsi ettei se aika riitä _ikinä koskaan_ mihinkään! Ja kun sitten johonkin lähdetään, niin raha (tai paremminkin sen puute) tulee ajanvieton järjestämisessä hyvin usein vastaan... Kun minä lähden viikonloppuna katraani kanssa täällä pk-seudulla tavalliseen leffanäytökseen, rahaa menee jo pelkkiin matkoihin (julkisilla, mulla ei ole varaa autoon... Ja kuopuksen matkat ei edes vielä maksa) ja itse leffaan 50 euroa - eikä siinä siis ole vielä mitään karkkeja ym. mukana. Konkreettinen esimerkki ihan siksi, että olen puolestani monasti miettinyt tuttavia, joilla vaikkapa vain yksi lapsi, että miten erilaista se on... Ja raha on toki vain rahaa - saammehan me monilapsiset sitä toki myös enemmän (lapsilisät ja elatustuet) - mutta joskus ihan se nahistelevan poikalauman rehaaminen jo yksistään on sellainen haaste, että mieli tekisi jättää väliin. Mutta ei sitä oikein mitään voi olla tekemättäkään - ja joskus ja jossainhan niiden on pakko oppia käyttäytymäänkin julkisilla paikoilla! ;-D Vaikka tunnustan avoimesti puolestani joskus unelmoineeni rauhallisesta uimareissusta kahdestaan ainokaisen tyttären kanssa... Tai miten ihanaa olisikaan vaikka matkustaa joskus johonkin, esim. etelään, kun olisi vain yksi. Ihan toista kuin oman hunnilaumani kanssa! ;-)
Mutta enpä minä noita omia riiviöitäni mihinkään kumminkaan vaihtaisi! :o) Yritetään kaikki nauttia siitä, mitä meillä on, eikä liikaa haikailla sitä, mitä meillä ei ole. Unelmia toki saa ja pitää olla. Mutta molemmissa elämäntavoissa tosiaan on omat puolensa - eikä lapsesi varmasti muistele, että oli ankeaa!!! Teillä on omanlaisenne perhe, joka on kuitenkin juuri sitä - perhe. Äläkä unohda, että sinä olet se, joka ne raamit lapsellesi ja teidän perheelle luot. Nauti elämästä ja ainokaisestasi!! Eikä sitä oikeesti koskaan voi tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan...! ;-D