Perheväkivallan vähemmän puhuttu puoli...
Arkaan aiheeseen haluaisin kajota...
Ensiksikin haluan todeta, että perheväkivalta, sekä fyysinen, että henkinen, ovat kamalia asioita, eikä kukaan ansaitse joutua niiden uhriksi. Ja sen, että väkivallan tekijä on aina sairas ihminen, joka tarvitsee hoitoa nopeasti!
Aloitukseni tarkoitus on kuitenkin kiinnittää huomiota siihen, ettei hakkaaja aina ole se ainut sairas ja oikeastaan uhrikaan näissä tilanteissa. Olen syystä tai toisesta joutunut elämäni aikana seuraamaan useaa perhetilannetta, sekä sisältä, että muuten tosi läheltä, joissa on ollut rajua perheväkivaltaa, joka on vaikuttanut todella pahasti myös lapsiin, peitelty hyvin, ja jota on pahimmillaan jatkunut vuosikausia. " Normaalit" kriteerit aika hyvin täyttäviä tilanteita siis.
Ja useammassa kuin yhdessä tai kahdessa näistä tapauksista nainen on ollut tilanteessa myös hyvin syyllinen! Ja ennekuin älähdätte, lukekaa mitä tarkoitan!
Perhe 1. Pahoja alkoholi-ongelmia, mies väkivaltainen, hakkaa humalapäissään vaimoa. Vaimo juo myös ja joka ikinen kerta kun viinaa saa, alkaa armoton vittuilu. Siis loppumaton, Haukkumista, haukkumista, haukkumista, huutoa, raivoamista, vaikka tuntien ajan kunnes tulee turpaan. Seuraavana päivänä soittelua ystäville ja sukulaisille, itkua hakatuksi tulemisesta. Suhde jatkuu loputtomiin. Ja hakkaamiset. Ja lasten hirveä pelko.
Perhe 2. Mies käyttää rajua henkistä ja väliin myös fyysiseksi yltyvää väkivaltaa vaimoon sekä lapsiin. Nainen provosoi miestä lähes tiedostamattomasti. Kun tulee paskaa niskaan, vaimo soittaa ystäville ja sukulaisille, itkee, haukkuu miestä heille tuntikausia, lähtee kotoa päiviksi lasten kanssa, jotka siis koko ajan seuraavat tilannetta ja kärsivät tosi paljon. Lisää lapsia syntyy koko ajan. Tämäkään nainen ei lähde lopullisesti, vaikka tilanne jatkuu aina vaan.
Kummassakaan tapauksessa ei käydä terapiassa, ei puhuta asioista, ei kysymällä saa selvää vastausta, esim. siihen mistä mies suuttuu, miten voisi sitä välttää. Kun ehdotetaan jättämään, on tuhansia syitä miksi ei voi. Ja se tärkein: mies on ainoa syyllinen, sairas ja vika hänessä.
Niin onkin, mutta kyllä on naisessakin vikaa. Nämä edellä esittämäni perhemallit olivat summattuja yhteenvetoja tuntemistani tapauksista ja kaikkia yhdistää naisen ilmiselvä NAUTINTO uhrin osasta. Se kuulostaa kamalalta, mutta on mielestäni totta. Siinä missä mies on sairas, kun tekee väkivaltaa, myös nainen saattaa olla sairas, hakeutumalla jatkuvasti uhrin rooliin, lypsämällä sääliä, pääsemällä näin huomion keskipisteeksi. Heillä on tavallisesti tietyt tahot, joiden puoleen käännytään kun on taas kaikki sekaisin ja ollaan säälittäviä. Hakkaava mies on siis tavallaan uhri myös. Hän on samassa oravanpyörässä toisella tavalla sairaan naisen kanssa.
Nämä naiset ovat lapsilleen ihan yhtä vaaraksi kuin se pahoinpitelijäkin, lapsia usein käytetään juuri välineinä säälinhaussa, samoin raskaaksituloa jne.
Onko muut huomanneet tätä? En yritäkään väittää, että tämä olisi jokaisen väkivaltaperheen " resepti" , sitä se ei todellakaan ole, mutta joidenkin taatusti on! Se on yököttävän sairasta, mutta silti totta!
Mielipiteitänne?
Kommentit (53)
Tunnistan tuon ajatuksen.
Kyse ei tarvitse olla pahoinpitelystä, vaan parisuhdekuviossa muuten.
Jotenkin näin voisi mennä (ilman väkivaltaa) kärjistetysti?
Mies kohtelee huonosti, ei arvosta, vaatii, on itsekäs...
Vaimo tahdoo rakastaa, tekee asioita, silottaa, tuntee riittämättömyyttä...
Vaimo ei arvosta itseään, antaa kohdella itseään kuin huonosti. Miksi? Saa rakkautta ja hyvittelyä " palkkana" siitä kun on ollut hyvä. Sen eteen kannattaa " nähdä vaivaa lue kuunnella moitteita, haukkuja jne."
Eli tämän kuvion jos kääntää väkivaltaiseen suhteeseen (siis suhde on väkivaltainen) naisen (yleistettynä) pitää tulla hakatuksi, että saa sitä tarvitsemaasa ja haluamaansa rakkautta ja hyvittelyä, lupauksia paremmasta.
Tällainen äkillinen ajatuksenvirta- kirjoitus. Kolahtaako?
jotenkin kuvittelee, ettei sitä ennen edes ole mahdollista lopettaa. Mieskään ei tajua, ettei sitä kalkatusta ole pakko kuunnella, vaan voi ottaa hatkat. Molemmat siinä avun tarpeessa ovat, sekä nainen että mies.
eiköä kyse ole siitä, että uhri vihdoin uskaltaa lähteä. tuskin kukaan hyötyy väkivaltaisesta suhteesta?
olen joutunut parisuhteessani (silloin mielestäni epätoivoiseen) tilanteeseen jossa minun oli pakko saada joku kontakti mieheeni, pakko saada jotenkin reagoimaan, ja se ainut keino millä se onnistui, oli provosoida niin, että lopulta sain turpaani.
No, tietenkään miehellä ei ollut oikeutta lyödä, mutta kyllä minä oman osuuteni tässä hommassa tajuan, en ole syytön tapahtumiin itsekään. Miehellä ei ollut oikeutta lyödä, minulla ei ollut oikeutta käyttää henkistä väkivaltaa.
Minä kyllä tajusin että nyt tämä homma alkaa olla sairasta, ja kierteestä päästiin ennen kuin sinne jouduttiin. Mies on oppinut häipymään paikalta ennenkuin päässä napsahtaa ja minä olen oppinut olemaan turhaan aiheuttamatta tilanteita, joissa miehellä kenties voisi napsahtaa.
Olen aina ollut taitava ja hanakkakin kerjäämään verta nenästäni. Olen ollut useissa suhteissa, joihin on kuulunut väkivalta ja olen itsekin ollut väkivaltainen. Osa näistä suhteista on ollut sellaisia, että toinen osapuoli ei ole sitä ennen tai sen jälkeen ollut väkivaltainen muita kumppaneitaan kohtaan. Olen myös ollut yhdessä sellaisessa suhteessa, joka olisi jatkuessaan päättynyt katastrofiin, hyvin mahdollisesti siihen, että toinen haudassa ja toinen linnassa, onneksi kerrankin minulta löytyi tervettä järkeä ja älysin ottaa jalat alleni.
Itse tajusin tämän kuvion nykyisessä suhteessani, kun en saanutkaan provosoitua toista lyömään, en vaikka löin ensin itse. Sen sijaan mies häipyi ja ilmoitti, että hänen kodissaan ei kukaan käytä väkivaltaa kehenkään ja saan pari viikkoa aikaa miettiä haluanko suostua siihen vai pakata kamani. Ei muuten ollut kivaa katsoa silloin itseään peilistä ja miettiä, miten tässä näin kävi.
Oma väkivaltahistoriani alkoi varhain. Äitini on pahoinpidellyt minua ja veljeäni ihan pikkulapsista lähtien. Isääni kohtaan hän yritti/ää käyttää henkistä väkivaltaa ja isäni on aina paennut työhön, harrastuksiin ja yhdessä vaiheessa runsaaseenkin alkoholin käyttöön. Koko lapsuuden veljeni väisti ja pakeni väkivaltaista äitiä, mutta minä aloin jo varhain kerjätä turpiini. En tiedä miksi. Ehkä koska kaikki positiivinen tai neutraali huomio äidiltä meni aina veljelle, minulle vaihtoehdot olivat olla näkymätön tai saada selkääni. Ja kai se selkäsauna sitten kumminkin voitti täydellisen välinpitämättömyyden.
Parisuhteissani olin myös pitkään äärettömän huomionkipeä samoin muutenkin. Kalastelin erityisesti miesten huomiota ja petin noin suurin piirtein kaikkia kumppaneitani (sillä asialla ilkkuminen muuten oli yksi tehokkaimmista keinoista kerjätä turpaansa poikaystävältä kuin poikaystävältä.)
Muiden ihmisten säälistä en tosin ikinä suuremmin perustanut ja päinvastoin yritin pitää huolen siitä, että kukaan ei saisi tietää minun ottavan turpiini poikaystäviltäni (saatikka sitten lapsena äidiltäni. se varsinkin oli äärimmäisen häpeällinen salaisuus.) Miesten lepyttelyistä ja anteeksipyytelyistä kyllä pidin ja heidän riippuvuudestaan. Se sai aikaan eräänlaista voimantunnetta. Ja pakko myöntää, että pidin siitäkin, että minä tavallani sain tehdä mitä hyvänsä ja vain he olivat vastuullisia, koska se, että mies lyö naista on aina niin paljon enemmän väärin kuin mikään, mitä minä tein.
Siksi varmaan olikin niin vaikeaa opetella ihan uusiksi niin riitelytavat kuin keinot hankkia huomiota ja oppia kestämään sekin, että aina sitä huomiota ei välttämättä tipu. Itsestään ja elämästään vastuulliseksi aikuiseksi ei ole kiva alkaa. Eikä ole kiva myöntää, että on oikeastaan monella tapaa aika paska tyyppi ja vika moniin vastoinkäymisiin omassa elämässä löytyy ihan vain peiliin katsomalla (tai aina voi tietysti syyttää äitiä - ja niin teenkin - se vain ei ratkaise mitään, eikä tee ketään onnelliseksi, vaan ne käytännön ratkaisut on löydettävä muualta.) Onneksi palkkiokin on sitten ollut hyvä. Minulla on upea mies, joka kestää minulta paljon kaikenlaista ja jonka kanssa täydennämme toisiamme loistavasti ja neljä ihanaa mukeloa, joista toivon mukaan onnistumme kasvattamaan täysipäisempiä kuin kumpikaan meistä on.
Repi ylös minut tukasta sängystä. Olin mestari välttelemään riitoja ja olin koko ajan varpaillani, ettei sanmiseni ärsyttäisi. mies oli hermoheikko ihan selvinpäinkin.
Onneksi en häntä kahta vuotta pidempään katsellut.
Nykyisen mieheni kanssa on ihanaa, kun voi joskus valittaakkin tai hermostua :)
Juuri sillä tavalla kuin Fletch kuvasi nykyisen miehensä tehneen: Pakanneen tavaransa ja sanoneen, ettei hyväksy väkivaltaa.
ärsytettyä mut pari kertaa niin raivon partaalle, että tunsin todella räjähtäväni. En ole kuitenkaan tarttunut väkivaltaan, mutta huutanut ja itkenyt. Kerran heitin pahvisen kupin seinään. Siihenkin hän reagoi ylenkatseella, koska minulla oli " hullun elkeet" .
Hänen miehensä ei ole koskaan ollut väkivaltainen, mutta jatkuvaa naputusta tarpeeksi kuunneltuaan aina pakenee kotoa vähäksi aikaa. Tosin tämän paon vesittää se, että hän dokaa sitten poissaollessaan, joten vaimonsa mielestä on se väärintekijä - ja joutuu siten hyvittelemään.
ap taitaa itse olla hakkaaja ja näin puolustelee tekojaan.;)
Pieni OSA väkivallan kohteeksi joutuvista naisista kerjää sitä.
Itselläni on ystävä, jolla on ollut todella paljon miehiä (yhdenillan suhteita lukemattomia, mutta myös lukuisia pidempi aikaisia suhteita). Kaikki hänen käyttäytymisensä (miesten suhteen siis) kertoo jostain itseinhosta tmv.
Hänellä on ollut monia kunnollisia poikaystäviä (eli työssäkäyviä tavallisia miehiä) jotka eivät ole lyöneet, vaan poistuneet paikalta. Mutta heidän kanssaan jutut ovat aina kuivuneet kasaan.
Sen sijaan kaikenmaailman väkivaltaiset juopot/narkit/hullut ymv. ovat saanee hänen nurkissaan pyöriä niin kauan kunnes tilanne on ajautunut siihen pisteeseen, että valittavana on ollut " ero tai kuolema" .
En tiedä MIKSI hän hakeutuu aina hullujen seuraan, itseäni ahdistaa paljon, sillä en halua nähdä ystävääni hänen poikaystäviensä kanssa, koska osa heistä on tehnyt todella pahoja tekoja:( Minua suorastaan pelottaisi olla heidän kanssa samassa asunnossa...! Ja ihan aiheesta!!!
Uskon että tässäkin tapauksessa kaikki pohjaa lapsuudesta.
vastaavanlaista provosointia sivusta seuranneena. Suotavaa ei tietysti ole kehenkään käydä käsiksi, mutta onko yhtään anteeksiannettavampaa sekään, että toinen osapuoli puhuu koko ajan julkisesti pahaa esim. miehestään, kerjää myötätuntoa, juoruaa puhelimessa hänestä yms. " kerjää verta nenästään" niin sanotusti.
Tässä keskustelussa haetaan lähinnä syylisiä, eikä oikeastaan keskitytä kovinkaan tehokkaisiin ratkaisuihin. Mies nähdään syylliseksi, koska hän lyö. Nainen nähdään syylliseksi, koska provosoi, eikä lähde suhteesta vaan lapsetkin joutuvat kärsimään. Jos haluatte lähinnä siihen tilanteeseen, että syyllistetään ihmisiä, niin keskustelua voi jatkaa tällä tasolla.
Mä näkisin rakentavammaksi keskustella, miksi, miten, missä, kuka tekee väkivaltaa? Onko kenelläkään koskaan oikeutta mitätöidä, haukkua vähätellä toista? Onko kenelläkään oikeutta lyödä? Mä sanoisin yllä oleviin henkisen ja fyysisen väkivallan kysymyksiin kaikkiin ei. Väkivalta kierteessä on aina mukana myös henkistä väkivaltaa, jos ei muuten, niin väkivallan kohde on jatkuvasti varpaillaan ja odottaa/pelkkää seuraavaa väkivallan tekoa. Osa yrittää häivyttää itsensä, osa yrittää provosoida, jos vaikka väkivallan tekijä joskus tajuisi tehneensä väärin ja nyt myöntäisi sen ja siten häneen saisi " vallan" .
Mä näen väkivallan poikkeuksetta valta kysymyksenä. Henkisessä ja fyysisessä väkivallassa haetaan valtaa toiseen ihmiseen. Hänen olemassa olonsa omana itsenään ei ole suvaittavaa väkivallantekijän mielestä, vaan hänen tulisi olla väkivallan tekijän tunteiden purkukanava. Häntä pidetään tavallaan väkivallan tekijän omaisuutena. Molemmilla osapuolilla on vastuu lopettaa tuollainen kierrre. Uhri ei välttämättä ole voimissaan hakemaan apua. Tekijä ei pysty tunnustamaan itselleen kyvyttömyyttään sosiaalisissa kuvioissa. Kumpikaan ei opi tilanteesta mitään, vaan vellovat omassa pahoinvoinnissaan.
Tässä kuvataan ytimekkäästi väkivaltaa tieteellisestä näkökulmasta: helsinki. fi /rpol/naisoikeus/Piispa_SVO2007. ppt
Toinen hyvä luettava on kirja " sata tapaa tappaa sielu" . Vaikka kirjassa kuvataan narsistien uhrien tarinoita, on siinä hyviä kuvauksia, mitä väkivalta aiheuttaa uhrilleen. Ahdistavaa luettavaa.
Queenbutterfly:
Pakko kommentoida, että en ihan myönnä huomionhakuani sairaalloiseksi ;-) Kaikki lapsethan haluavat huomiota vanhemmiltaan. Meillä tilanne oli siis se, että huomiota ei ollut, ei minkäänlaista. Isä ei vuosiin puhunut sanaakaan kenellekään, ei vilkaissut, ei halannut, ei mitään. Tämä oli minusta sairaalloista, ei niinkään se, että kouluikäinen lapsi olisi sitä huomiota halunnut, ja käytti epätoivoisiakin keinoja.
Minun kohdallani oli vielä niin, että isä oli minulle kouluikään saakka vanhemmista se läheisempi, olin isän tyttö. Jostain syystä " menetin" isän 7-vuotiaana, enkä vieläkään tiedä miksi. Kun en muuta voinut saada, niin vaikka sitten lyönnit. Ei siis kyse siitä, että haluaisin sairaalloisesti koko ajan huomiota itselleni, vaan pienikin ripaus olisi riittänyt... Järkeväähän provosoiminen ja tällainen huomionhaku ei ollut, mutta olosuhteissa ymmärrettävää.
Erittäin hankala kysymys. Jos kyseiset aikuiset ovat itsellesi läheisiä, niin ottaisin tämän asian heidän kanssaan puheeksi, mieluummin yksi kerrallaan. Jos lapset ovat sinulle läheisiä, voit auttaa paljon kuuntelemalla ja tukemalla heitä. Sanotaan, että yksikin turvallinen suhde aikuiseen voi auttaa suunnattoman paljon lasta, joka kasvaa esim. päihdeperheessä, ja se aikuinen voi olla vaikka naapurin täti.