Lue keskustelun säännöt.
" Ihonalaisen" valtava kaipuu
25.11.2007 |
Tutustuin 9 vuotta sitten mieheen, jonka kanssa kaikki tuntui niin oikealta, niin aidolta. Tutustuimme netissä, ja olimme päivittäin yhteydessä sähköpostitse, puhelimitse ja chatissa, kävimme pitkiä keskusteluja aivan kaikesta ja pikkuhiljaa rakastuin häneen palavasti.
Mies oli avoliitossa ja hänellä oli pieni lapsi. Tämän tiesin aivan alusta saakka eikä mies yrittänytkään peitellä sitä. Parisuhde oli väljähtänyt ja mies eli epätietoisuuden aikaa, epäili, ettei rakasta avovaimoaan ja tulevaisuus näytti sekavalta. Itse olin sinkku.
Asuimme lähes eri puolella Suomea, mutta miehen työhön kuului matkoja, ja parin kuukauden tuntemisen jälkeen aloimme harkita tapaamista miehen työmatkan yhteydessä. Harkitsin asiaa todella kauan, kunnes omatuntoni vei voiton, ja ilmoitin hänelle, etten voinut. Miehen omatunto painoi myös, mutta olisi kovasti halunnut tavata. Itse tiesin, että mikäli tapaisin hänet, se olisi menoa. Ei olisi enää paluuta takaisin, niin järjettömän rakastunut häneen olin.
Jatkoimme ns. suhdettamme koko pitkän syksyn -98, mies lähetti ruusuja syntymäpäivänäni, puhuimme ja puhuimme. Hän oli se oikea, mutta elämäntilanteemme eivät kohdanneet. Joulun lähestyessä aloimme olla sitä mieltä, että emme voi jatkaa. Aloin itsekin kärsiä tilanteesta, koska olin aivan päätäpahkaa rakastunut mieheen, jota en voisi saada. Pikkuhiljaa vähensin yhteydenpitoa, kunnes lopetimme kokonaan. Mitään niin kamalaa en ole koskaan kokenut, ikävöin häntä suunnattomasti ja opiskelut kärsivät.
Helmikuussa tapasin nykyisen mieheni, johon rakastuin, muutimme nopeasti yhteen ja menimme naimisiin. Lapsia meillä on kaksi. Alkuvuosien huuma on haihtunut ja elämme tasapainoisessa, toista kunnioittavassa parisuhteessa, jossa arvostamme toisiamme ja perheemme on meille kaikkein tärkeintä. Rakastan miestäni, mutta en enää ole " rakastunut" häneen. Mies on hyvä aviopuoliso, luotettava ja kiltti sekä hyvä isä lapsille. Mutta jotain puuttuu.
Missään vaiheessa en ole tuntenut mitään sellaista miestäni kohtaan, jota tunsin tätä " ihonalaistani" kohtaan. Kaipuu häntä kohtaan on säilynyt koko avioliittomme ajan, mutta etenkin alkuaikoina onnistuin työntämään kaipuun sivuun ja elämään omaa elämääni. Nyt parisuhteemme ns väsyttyä, olen huomannut, miten valtavasti tätä toista kaipaankaan. Kaipuu on päivittäistä, tulee uniin ja kylmät väreet kulkevat lävitseni, kun vain ajattelenkin häntä.
Mietin, millainen elämäni olisi, jos olisin tavannut hänet ja jatkanut suhdetta. Eläisinkö tyytymättömänä uusperhekuviossa, jossa lapsi olisi katkera minua kohtaan.. Olisiko meidän parisuhteemme väljähtänyt vuosien varrella... Oliko hän se, kenen kanssa minun oli tarkoitettu perustaa perhe...
Mies on saanut toisen lapsen vuosien varrella, tiedossani ei ole, onko hän yhä yhdessä silloisen avovaimonsa kanssa. Työpaikka on sama, samoin pieni kotikunta. Taistelen, siis todellakin taistelen, sitä vastaan, etten ottaisin häneen yhteyttä. Yhteystiedot minulla ovat, koska ne eivät ole muuttuneet. Mies olisi yhden puhelinsoiton päässä...yhden sähköpostin päässä.
Mutta lapsemme ja heidän turvallinen sekä vakaa perhe-elämänsä ovat minulle kaikki kaikessa. En voisi ottaa riskiä, että he menettäisivät sen. Vai... Pohdin, olisiko minusta pisimmilleen vietynä pyörittämään uusperhekuviota, jossa mukana ainakin neljä lasta. Enpä usko, mutta mitä ihmettä teen, että " mies" jättäisi minut rauhaan. Pelkään, että rakastun häneen uudelleen. Tai itseasiassa, rakkauteni häntä kohtaan ei tainnut ikinä sammuakaan.
Kommentit (28)
Päätin sinnitellä suhteessa ja koitin unohtaa ihonalaiseni. Eteenpäin mennään päivä kerrallaan välillä huonommin ja välillä paremmin. Unohtamaan en ole vielä pystynyt mutta toivottavasti niin käy vielä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Välillä menee tosiaan paremmin, välillä huonommin. Aina silloin tällöin olen jo kirjoittamassa hänelle (näimme viimeksi viimeisen kerran n. 4 vuotta sitten ja sovimme silloin, että ei koskaan enää), mutta en ole ollenkaan valmis siihen myllerrykseen, joka siitä joka tapauksessa seuraisi. Joten koetan olla onnellinen nyt nykytilanteessa.
parisuhde väljähtää, ja se tuntuu kai rankimmillaan juuri siinä 6-10 avioliitto- (tai avo-) vuoden jälkeen. Minusta tuntuu että sinä kaipaat sitä jännitystä mitä se mies toi elämääsi. On ihan mahdollista että kaikki se jännitys kaikkoaisi, jos aloittaisit parisuhteen miehen kanssa. Kaipaat todennäköisesti romantiikkaa, tai huomiota mieheltäsi. Keskustele miehesi kanssa siitä miten voisitte lisätä romantiikkaa toistenne elämään.
Kun pääsette tuosta yli, rakastutte miehesi kanssa syvemmin. Unohda se toinen. Olet todennäköisesti kuitenkin rakastunut vain omaan mielikuvaasi hänestä, eikä se välttämättä vastaa todellisuutta.
Vierailija:
Saavuttamattoman kaipuu. Ehdotan että alat tehdä kaikkesi nykyisen parisuhteen väsymisvaiheen ohittumiseksi ja vanhojenkin haikailu vähenee sitä myöten. Ei se mies ole sinulle oikea; jos olisi olisitte nyt yhdessä.
Parisuhteemme on ihan hyvä, pettämistä ei ole, seksielämä on ok, ja otamme aikaa myös itsellemme ja parisuhteen hoitamiselle, mutta se jokin puuttuu. Todellista intohimoa ja sielunkumppanuutta on todella vaikeaa saavuttaa, jos sitä yksinkertaisesti ei ole.
Varsinainen sielunkumppani en nykyisen mieheni kanssa ole, vaan meidät yhdisti samanlaiset arvot; koti, perhe, hyväntekeväisyys ja lasten oikeudet. Henkisellä tasolla emme kuitenkaan ole sielunkumppaneita, tätä en ole tuntenut kuin tämän ihonalaiseni kanssa. Tähän arvojen samankaltaisuuteen ihastuin miehessäni ensin ja pikkuhiljaa tunne syveni rakkaudeksi. Varsinaista huumaa en muista kokeneeni mieheni kanssa. Eli tilanne on se, että kaikki on hyvin, kaikilla on hyvä elämä ja kaikilla on kiva olla, mutta sisimmässäni kaipaan jotain enemmän.
Intohimoa en ensisijaisesti ole kuitenkaan etsimässä, fyysinen puoli ei koskaan ollut se, minkä vuoksi toisiimme rakastuimme. Tunneäly on yksi niistä asioista, minkä suhteen eroamme mieheni kanssa, olemme kuin yö ja päivä. Kaipaan henkistä yhteenkuuluvuutta, syvällisiä keskusteluja ja ihmistä, jonka kanssa kaikki synkkasi yhteen. Koen, että alan olla henkisesti tyhjä ja olen alkanut kärsiä siitä.
Joku mainitsi tämän ihonalaiseni olevan minulle pakkomielle. Mielestäni tämä ei aivan pidä paikkaansa, koska siinä tapauksessa olisin kyllä ottanut mieheen yhteyttä jo aikoja sitten. Lähinnä mies käy ajatuksissani silloin, kun eniten syvällisyyttä kaipaan. Joskus päivittäin, joskus kerran viikossa. Alkuvuosina nykyisen mieheni kanssa pystyin sulkemaan ajatuksen hänestä täysin, mutta parin viime vuoden aikana olen huomannut ajatusteni harhailevan häneen yhä useammin. Monesti ajattelen juuri sitä, että " closure" jäi puuttumaan ja nyt elän salaa " mitä, jos.." -maailmassa.
Olen yrittänyt saada nykyiseen suhteeseeni syvyyttä monin tavoin. Jokainen aloittamani keskustelu kuitenkin päättyy lyhyeen, koska mieheni on lähes kykenemätön kertomaan avoimesti tunteistaan eikä ole verbaalisesti kovin lahjakas. Yksi minulle todella tärkeä asia on kulttuuri, ja nautin valtavasti oopperasta, teatterista ja musiikista. Tämän kanssa olen yksin. Kaikki tämä on mieheni mielestä käytännössä yhdentekevää, kallista ja " turhaa" . Yhden kerran olen saanut suhteemme aikana raahattua hänet käytännössä väkisin teatteriin, kokemus oli sen verran ahdistava sekä hänelle että minulle, että en ole jaksanut nähdä vaivaa uusia sitä. Joten käyn yksin tai ystävän kanssa. Onneksi olen saanut tyttäreni innostumaan taiteesta yleensä, joten hänen kanssaan voin edes vähän jakaa ajatuksiani. Itse käyn säännöllisesti hänen kanssaan seuraamassa hänen mielenkiinnon kohteena olevaan harrastukseen liittyvissä tapahtumissa, teen tämän hänen vuokseen, vaikka itse harrastus ei minua kovasti kiinnostakaan.
Pettäjäksi minusta ei ole, ei liioin lasteni perhe-elämän rikkojaksi. Sisäisesti kuitenkin näivetyn ja tunnen eläväni robotinomaisesti. Pelkään sitä hetkeä, kun lapsemme muuttavat pois kotoa. Olenko tuomittu yksinäiseksi ihmiseksi parisuhteessa, jossa molemmat elävät käytännössä omaa elämäänsä. Vai tuleeko tuosta hetkestä se, milloin uskaltaudun vihdoin etsimään sitä, mitä olen pari vuosikymmentä kaivannut. Huoh.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
edellisen viestisi jälkeen aloin ymmärtäämään sinua paremmin. Ehkäpä oletkin vain väärän miehen kanssa ja projisoit haaveesi paremmasta parisuhteesta tähän nettituttavuuteen.
Minä olen sitä mieltä, että anna menneiden olla ja älä uhraa päiviäsi sille, mikä ei ole koskaan ollut todellista (ettehän edes ikinä tavanneet). Jos löydät miehesi kanssa yhteyden, anna nykyiselle suhteellesi vielä mahdollisuus. Mutta upeita ja ihania miehiä on maailma pullollaan. Vapaitakin.
Minulla on nimittäin melkein sama tilanne, ei ihan mutta tunnistan kaikki tunteet mistä kirjoitat. En halua siitä tänne kirjoittaa, kun en kaipaa ketään tuomitsemaan. Tämän voi ymmärtää vain kun sen kokee.
Jos haluat jakaa ajatuksia niin kirjoita puhtikru at luukku. com.
Yritän jossain vaiheessa ehtiä kirjoittamaan. Saattaisi olla terapeuttista purkaa oloa toisen vastaavanlaisessa tilanteessa olevan kanssa. T. Ap