Mä oikeesti ymmärrän kuinka äidit tappaa lapsiaan

On hyvin ymmärrettävää ettet jaksa yksinäsi lapsen kanssa. Minulla on ollut mies apuna ja sen vuoksi olen myös jaksanut hoitaa ja auttaa muita kuin omia lapsiani. Olemme toimineet tukiperheenä usealle lapselle, ja monet heistä ovat olleet yksinhuoltajien lapsia. Ehkä sinunkin lapsesi voisi saada tukiperheen. Tukiperheessä lapsesi eläisi normaalia perhe-elämää tukiperheessä ehkäpä noin viikonlopun kuukaudessa ja sinä saisit levätä.

On tärkeää, että saat viettää aikaa itseksesi ja ladata akkuja. Ongelmana voi tietenkin olla se, että paikkakunnallasi ei ole tukiperheitä tarjolla, mutta suosittelen kuitenkin kysymään asiaa kuntanne sosiaalitoimistosta.

äidit kantavat yksin ison vastuun ja jos joskus kilahtaa on ainaki itselle annettava anteeksi..

auttaa myös lastasi. Vielä ei ole mitään ihan peruuttamatonta tapahtunut ja jätä muutamat kommentit ihan omaan arvoonsa, ei sua kukaan muu leimaa kuin sinä itse. Eli hae rohkeasti apua ja kerro väsymyksestäsi ja raivostumisista. Voisitko ajatella et laittaisit lapsen esim puolipäivähoitoon päivisin, että saisit omaa aikaa itsellekin ja jos illat menisi sitten paremmin kun lapsikin on saanut omaa tarmoaan purettua muiden joukossa tekemiseen tai ihan " kylmästi" kokopäivähoitoon. Kaikki keinot on sallittuja oman jaksamisen vuoksi, koska se on teidän molempien etu.

Lapsi on avuton olento, joka tarvitsee suojaa ja tukea. Äiti on lapsen turva, jos äiti tekee pahaa, niin lapsen turvallisuudentunne järkkyy. Lapsi myös järkyttyy, jos joutuu vastuuseen äitinsä tunteista (esim. äiti itkee koska olet tehnyt niin tai noin) ja saattaa alkaa huolehtimaan äidistään. Hän haistelee ilmaa äitinsä ympärillä, eikä uskalla näyttää omia tunteitaan. Aikuisena hän ei enää tunnista tunteitaan.



Ap, on loistavaa, että tunnistat perheenne hädän. Sinä olet aikuinen ja sinun velvollisuutesi on miettiä keinot, joilla saat tilanteet haltuun. Meillä on jääkaapin ovessa itsellemme ohjeet, jotta keksimme ratkaisun silloin kun oma mieli menee lukkoon kiukkuilevan lapsen kanssa. Siitä sitten lukee mitä voi tehdä. Joko yrittää ohjata lapsen tekemään jotain muuta (jos ei vielä pahin raivari ja tekemisistäkin on listaa kuten: piirtää, lukea, laulaa, tanssia, muovailla, pelata...) taikka otat lasen syliin ja kerrot hänelle rauhallisesti, että nyt rauhoitutaan (meillä lukee holding, vaikka ei tämä varsinainen holding olekkaan).



Kun onnistuu itse puhumaan rauhallisesti ja lapsen lähellä on jo ylittänyt tilanteen. Tämä kannattaa opettaa lapsellekkin rauhoittumiskeinoksi. Minä sanon usein, kun näen tilanteen kuumenevan, että istutaanpa nyt alas ja lopetetaan tuo nahistelu/riehuminen/mesoaminen/jankkaaminen... Nykyään ei tarvitse istua kuin minuutti tai kaksi ja lapsi itse toteaa rauhoittuneensa. Sitten ehdottaa äkkiä jonkun uuden rauhallisemman tekemisen.

mutta ymmärrän hiton hyvin sen tuskan, kun tuntuu että kerta kaikkiaan ei enää jaksa.



Lisäksi itseä risoo se vääryys, että hyvässä uskossa perusti perheen ja teki lapsia. Kaikki meni liitossa poskelleen (monenlaista väkivaltaa jne.) ja ero tuli. Lasten isä mennä porskuttaa, nauttii vapaudestaan ja tapaa lapsiaan silloin kun hänelle sattuu sopimaan. Itse sitä luopuu kaikesta; omasta ajasta, harrastuksista, iltamenoista, koska ei ole tukiverkostoa eikä rahaa / halua palkata aina vierasta hoitajaa.



Olen katkera tästä tilanteesta, mutta toisaalta: kaikki tämä on osittain omaa valintaa ja lisäksi rankimmat ajat kestävät vain muutaman vuoden. Vaikka omat lapset ovat vielä pieniä, kuten ap:nkin, niin kouluiässä heidän kanssaan on jo helpompaa (ainakin jossakin mielessä). Tukiperheestä voisi olla apua ja sellaisesta itsekin toisinaan haaveilen.



Koetetaan siis jaksaa! Itselle pitää voida olla armollinen. Jos joka päivä osoittaa lapsille rakkautta ja kotiolot ovat rauhalliset ja turvalliset, ei ole maailman suurin synti jos joskus äitillä palaa pinna ja antaa tukkapöllyn. Paljon suurempi paha on se, että kieltää oman rajoittuneisuutensa ja esittää voimakkaampaa kuin on. Tai että ei ole henkisesti läsnä, linnoittautuu omaan oloonsa eikä näytä mitään ulospäin.



Meillä rytisee ja paukkuu, kirosanatkin lentävät. Mutta myös onnellisuus jaetaan, hellyyttä riittää ja lapset aivan varmasti ovat tyytyväisiä elämäänsä. Teen parhaani ja sen pitää riittää.



Sinulle ap toivon voimia. Keskustele asioista ja jaksamisestasi vaikka perheneuvolassa (psykologin kanssa). Siitä saa ainakin vähän apua, eikä sitä kautta tule minkäänlaista leimaa otsaan. Ja sinuna harkitsisin myös lapsen laittamista hoitoon, jos olet hänen kanssaan vielä kotona. Muutaman tunnin poissaolo kotoa joka päivä tekee ihmeitä, vaikka tietenkin työssäkäynti väsyttää myös. Jos et ole töissä, ala opiskella jotakin kiinnostavaa alaa.

Sain nukuttua ehkä 3-4 tuntia vuorokaudessa, joten muutaman viikon jälkeen olin aika puhki. Kanniskelin vauvaa ja hyssyttelin päivät pitkät. Väsymykseni kuitattiin vain hyväntahtoisilla " niin ne vauvat itkee" kommenteilla. Olin aivan jaksamiseni äärirajoilla ja todella negatiivisia ajatuksia alkoi nousta pintaan. Koskaan en tehnyt vauvalleni mitään, mutta ne ajatukset olivat itsessään jo todella ahdistavia. Se huuto vain oli niin kamalaa. Pystyin jotenkin aavistamaan, mitä mielessä liikkuu ennen lopullista napsahtamista. Ymmärsin, että joku loppuun palanut vanhempi voi todella ravistella vauvaa, vaikka se on hengenvaarallista.

pystyykö exäsi ylläpitämään samaa? Hän taitaa " hävitä" osallistumattomuudellaan paljon.

Aivan hirvittäviä asioita voivat vanhemmat tehdä omille lapsilleen... Väkivalta ei ole missään tilanteessa oikeutettua! Lapsen käytös johtuu aina pitkälti menossa olevan ikävaiheen tyypillisistä piirteistä sekä siitä, miten vanhemmat kasvattavat lasta. Jos huudetaan ja pahimmillaan lyödään niin siitä jää lapselle pitkäksi aikaa ahdistunut olo ja luottamus aikuisiin huononee pysyvästi.

Hanki ap äkkiä itsellesi ja lapsellesi apua. Tarvitset luultavimmin lastensuojelun avohuollon tukitoimia ja itsellesi mielialalääkityksen. Pian tuskin enää olet sitä mieltä että lapsensa tappajia voi ymmärtää!!!!!

Just vituttaa asenne " En kyllä syö mitään mömmöjä" , kun ne ehkä voisivat pelastaa lapsesi tulevaisuuden!

Vaikka yhden viikonlopun kuukaudessa. Onko lapsi säännöllisesti isällään?



Itselläni vanhemmuudessa on tiukimmat tilanteet olleet juuri uhmakohtaukset ja tilanteet, joissa lapsi on vahingoittanut minua tahallisesti. Alkukantainen puolustusreaktiohan olisi läimästä takaisin ja lujaa. Joudun tekemään töitä näissä tilanteissa, että olisin aikuinen ja pystyisin hillitsemään vihani, enkä menisi lapsen tasolle. Usein silti auttaa, kun näen lapseni näissä tilanteissa avuttomana ja erittäin vihaisena ihmisenalkuna, jolla ei muuta keinoa ole juuri siinä tilassa.



Pahinta on lähteä mukaan kinasteluun. Tai yrittää väen väkisin todistaa, ketä määrää. Ei lapsi siitä pilalle mene, jos joskus tekee hänen tahdon mukaisesti. Monesti on käynyt myös niin, että lapsi on kiukutellut, itkenyt, huutanut jotain asiaa vastaan ja olen luullut sen olevan uhmaa ja taistellut vastaan. Kuitenkin jälkikäteen lapsi on kertonut järkeenkäyvän syyn käytökselleen, esim. ei halunnut tiettyä paitaa, koska se kutittaa. Ei vaan siinä tilanteessa kertonut syytä.



Viimeisenä oljenkortena minua pahassa paikassa auttaa ajatus, että mikään maailmassa ei ole niin tärkeää, että minun sen takia pitäisi käydä käsiksi lapseeni. Esim. lähtötilanteissa kun pitäisi olla tietyssä paikassa tiettyyn aikaan lapseni usein kiukuttelevat pukemisessa. Täysin kaoottisissa lähtötilanteissa, jossa kaikki huutaa eikä kukaan suostu pukemaan, teen nykyään niin, että rauhoitun itse ja annan lasten rauhoittua ja pukea, vaikka myöhästytään. Sen sijaan, että itse raivoan, huudan, hoputan ja pahimmassa tapauksessa käyn käsiksi. Maailmaa ei kaada myöhästyminen, mutta lyöminen voi jättää jäljet.



Voimia ap, toivottavasti haet apua tilanteeseen. Monesti aikuisen oma huono olo lyhentää pinnaa ja lapsen oikuttelu saa täysin raiteiltaan. Kannattaa siis miettiä, olisiko syytä esim. psykoterapiaan, jossa pohditaan syitä raivokohtauksille.

Myös lapseni on nykyään hoito myönteinen. Tulevaisuus näyttää nyt valoisalta.

Ehdottomasti lapsi päivähoitoon ja sulle jotain mielekästä tekemistä siksi aikaa (olipa se sitten työtä tai virkistystä)! Tukiperhe myös hyvä juttu.



Ja kannattaa sen lapsen kanssa ehdottomasti puhua ja pyytää niitä kilahduksiaan anteeksi. Neuvolassa tms. kannattaa myös puhua, vaikka et kertoisikaan kaikkea, niin jotain apua väsymiseesi voisi olla tarjolla.



Entä onko paikkakunnallasi yksinhuoltajien olohuonetta tai vastaavaa? tapaisit muita samassa elämäntilanteessa olevia, saisit vertaistukea ja ehkä myös luotua sosiaalista verkostoa ja hoitorinkiä/ leikkiseuraa lapsellesi.

En jaksa lukea koko viesti ketjua läpi, mutta varmasti sulle ap, on jo sanottu että, hae apua! Nyt vielä kannattaa tehdä se, kun tiedostat missä menet! Lapsen huostaanottokin on parempi vaihtoehto, kuin se että, kilahdat lopullisesti ja tapat lapsesi. Ja jos apua haet, niin en edes usko mihinkään huostaanottoon, vaan siihen että asiat sinun ja lapsesi asiat saadaa järjestetyksi muilla tavoin.



Tsemppiä ap! varmasti rakastat lastasi, hänen takiaan hae apua, ei se ole häpeä!

vaikka parisuhteessa eläisi. Meilläkin on uhmaikäinen joka kiukuttelee vain minulle, ei isälleen ja pörrää jatkuvasti minua " ärsyttämässä" . Eli ei se välttämättä olisi yhtään helpompaa vaikka isä olisi kuvioissa!

lapsi ei ikinä unohda....niinkuin et sinäkään, hae apua itsellesi ja lapselle.

Nyt aamulla asia ei tunnu lainkaan niin vakavalta, enhän minä tuota pientä ihmistä ikimaailmassa voisi tappaa, en todellakaan.



En ole kotiäiti, vaan lapsi on päivät päiväkodissa, omaa aikaakin on myös päivisin jonkun verran kun opiskelen.



Tukiperhettä en halua, en halua että lapseni on jossain vierailla hoidossa. Mielummin pyytäisin enemmän apua mummoilta ja kummilta, ja tiedän että saisi enemmän apua heiltä, jos vaan pystyisin myöntämään sen että en jaksa.



Minua on kuritettu pienenä, tukistettu, ja muutaman kerran olen saanut isän kädestä. Pidän tukistamista hyväksyttävänä (vaikka lain mukaan se ei sitä ole), mutta lyömistä vastaan olen ehdottomasti. En koe että minulle olisi jäänyt mitään traumoja siitä että minua on lapsena kuritettu, mutta mistä sitä tietää juontaako tämä kaikki juurensa sieltä.



Joku mainitsi että suurin raivon tunne tulee siitä kun lapsi tahallisesti satuttaa, se on meilläkin ehkäpä se suurin ongelma.



Olen päättänyt yrittää pärjätä, jos vielä tulee ongelmia vihan hillitsemisen kanssa niin sitten haen kyllä apua. Perheneuvola kuulosti hyvältä, ainoa vaan että alueellamme on sinne ainakin puolen vuoden jonot, ja saattaa olla että minut ohjattaisiin vaan neuvolaan. Ja siellä en puhu, se on varma.



Kiitos kaikille asiallisista ja myöskin asiattomista vastauksista, niistäkin saa aina jotain irti.

Minä ihan ehdottomasti neuvoisin hakemaan apua vaikka neuvolastakin. Mitään leimautumista ei välttämättä tapahdu, vaan luulisin että sinua pidetään fiksuna ja vastuullisena äitinä kun haluat lopettaa väkivallan alkuunsa. Näin minä ainakin pitäisin.



Kerroit ettei sinulle ole jäänyt traumoja lapsuuden kovasta kurituksesta. Näin minäkin ajattelin aikaisemmin. Meillä siis yh-äiti tukisti, löi, antoi piiskaa vyöllä ja pesi suun saippualla satunnaisesti eli " tarvittaessa" . Veljelleni useammin kuin minulle, veli kun toimi ennen kuin ajatteli ja meni kavereiden mukana.



Nyt kun minulla on oma lapsi, niin yhtäkkiä nämä kaikki asiat ovat tulleet erittäin ahdistavina mieleen. En voisi ikinä satuttaa omaa lastani ja tuntuu todella pahalta ajatella miten oma äitini on voinut. Lapsi on puolustuskyvytön aikuista vastaan.



Nämä asiat eivät unohdu vaan palaavat varmasti jossain vaiheessa ja jossain muodossa takaisin lapsesi mieleen. Kuten esimerkiksi sinulle, kun jatkat väkivaltaa omaan lapseesi. Pahoinpitelyssä ei ole mitään normaalia ja hyväksyttävää vaan se on aina shokki pahoinpitelyn uhrille.

" olen päättänyt pärjätä itse" . Hmm. Mä en henkilökohtaisesti voi hyväksyä sitä, että ihminen ei hae apua vaikeaan tilanteeseen jossa tajuaa itsekin että kaikki ei ole kohdillaan. Ei haittaisi, jos kyseessä olisi vain oma elämäsi, sen saisit tuhota ihan miten päin vaan ja kieltäytyä avusta ja lääkkeistä. Nyt kyseessä on kuitenkin tilanteeseen täysin syyttömän lapsen elämä, ja lapsesi vuoksi sun on turha jatkaa tuota vahvan roolin vetämistä. Myönnä, että olet rikki ja tarvitset apua. Tukiperhe olisi tosi hyvä juttu, on täysin idioottimaista miettiä millaisen " leiman saa otsaan" kun apua hakee. Voit miettiä sitä leimaa sitten 20 vuoden päästä, kun lapsesi kärsii asioista joita teillä kotona on tapahtunut. Nuoren aikuisen elämä ei ole helppoa muutenkaan, saatikka sitten kun lapsuudessa on saanut huonot eväät elämään. AIkuisuudessa terapia tulee lapsellesi todella kalliiksi, ja hän voi myös tuntea voimakasta katkeruutta sinua kohtaan. Ei ehkä halua pitää edes yhteyttä. Mieti sitä. Ehkä todella voisit sitä apua hakea kun unohdat typerät ajatukset julkisivun pitämisestä kunnossa....



ja kyllä, kokemusta on. Meilläkin " vaan" tukistettiin, huudettiin, syyllistettiin, riideltiin ja uhkailtiin. Kaikilla meillä sisaruksilla nyt aikuisuudessa/sen kynnyksellä jonkinasteisia psyykkisiä ongelmia...

ei sinun tarvitse heille sanoa, ettet jaksa, sanot vaikka, että haluat aikaa enemmän opiskeluun.



Toisaalta se ei tue sinun olemista ja jaksamista lapsen kanssa, koska siitähän tässä on nyt kyse. Sinulla on omaa tekemistä ja ne muutamat tunnit jotka lapsen kanssa koet vaikeina?



Ei sinun ole pakko itsellesi apua hakea, mutta sanon, että olet vastuuton ja itsekäs. Jos sinä lapsellesi pahaa teet niin sinun on silloin haettava tukea tai sitten nostaa kädet pystyyn ja sanoa, että et jaksa ja lapsi sijoitetaan muualle.



Itse en ole väleissä vanhempiini koska he tekivät minulle väärin ja ymmärsin sen jo lapsena. Se on suuri taakka myös aikuisella iällä, kun ei saanut lapsuutta, turvallista sellaista.

Mä uskon että moni lapsi olisi vielä elossa, jos äiti olisi ajoissa hakenut itselleen ja lapsille apua. Mutta just tollainen asenne että, " en syö mömmöjä" , ja " päätin selvitä itse" , on ärsyttävää.



Ja se että ap, ei itse ole saanut mitään traumoja lapsuuden tukisteluista, ei tarkoita sitä että, ap:een lapsi ei saisi. Mun mielestä on vastuutonta sen varjolla kurittaa lasta.