On niin lohduton olo kun huusin lapselle.

Niin, otsikossa se kiteytetysti. Tuntuu niin turhauttavalle kun MIKÄÄN muu ei tunnu tepsivän tuohon 2v10kk ikäiseen villimieheen. Tiedän, että tämä on uhmaa ja se menee ohi. Tiedän, että tämä kuuluu kehitykseen ja se täytyy vaan hyväksyä ja koettaa selvitä pahimman yli.



Tiedän myös rakastavani tuota esikoistamme enemmän kuin koskaan ja ketään, hän on elämäni valo. Mutta kaiken tämän tietämisen keskellä olen silti niin hukassa kun M I KÄ Ä N ei tepsi paitsi luja kiinniottaminen ja huuto. HUOH.



No, huomenna päivä uusi ja ehkä fiilis erilainen jo päiväunien jälkeen. Mutta juuri nyt on surullinen olo kun taas mentiin päiväunille huudon kautta. n syö, en tule makuuhuoneeseen, en käy pissalla, en mene sänkyyn... Sen sijaan räin äidin päälle, potkin ja nauraa hekotan kun äiti alkaa kiehua.



Tää on niin tätä. Onneksi lapset kasvaa ja tämä menee ohi. Ja onneksi tämä ei ole aina tätä vaan välillä tuo aurinkoinen ja iloinen poika halaa äitiä lujaa ja sanoo, että äiti on rakas :o)



Jaksetaan taas.