Surenko väärin?

Moi vielä Rosinante,



ja kiitos kun jaksoit vastata. Äh, taidankin tietää, minkä maan jonossa paperinne makaavat - onpas kurja tilanne! En tiennyt ko. maan systeemeistä - toki tiedän, että monet vetävät hakemuksiaan pois -, mutta jos lapsiesityksen voi ennakoida noin hyvin etukäteen, niin sittenhän adoption ja hoidon yhdistämisessä ei tuossa teidän vaiheessa ole sitä riskiä, mistä kirjoitin.



Olisi kiinnostavaa tietää vielä, mitä tarkoititkaan adoptoidun ja biologisen lapsen rinnastamisella (vai miten se menikään)? En ole ihan hirveän syvällä adoptiokuvioissa vielä, mutta olen jo huomannut, että joistain asioista ei tosiaankaan puhuta.



Itsellä on se ajatus (josta toisessa ketjussa juuri kirjoitinkin), ettei lapsen alkuperällä ole käytännössä väliä. A ja B tuntuvat oikeasti yhtä hyviltä nyt, kun haluaisin vain, että meillä olisi kotona lapsi. Toisaalta adoptoidessa täytyy varmasti käydä monia sellaisia asioita läpi, joita biolapsen kohdalla ei tarvitse. Luultavasti tiedätkin mua paremmin ne jutut. :)

Kyllä Tellun viesti hiukan nosti sarvet pystyyn. Minä ainakin voin sanoa olevani katkera. Voi että miten tämä lapsettomuustouhu välillä suututtaa ja voi että miten suututtaa kun ei ole oikeastaan ketään kenelle olla vihainen! Ja sitten kun joku tuttu ilmoittaa olevansa raskaana, tuntuu että sisäelimet kipristyy kokoon ja maa katoaa jalkojen alta.



Viimeisin raskausuutinen meidän tuttavapiirissä tuli pariskunnalta, joka on nyt lyönyt hynttyyt yhteen vain puolen vuoden seurustelun jälkeen. ' Eihän me ihan tätä suunniteltu, mutta näin tässä vaan kävi' rakastuneet ilakoivat. Huomasin että meinasin avata suuni ja ulos oli tulossa jotain ihan muuta kuin ' onneksi olkoon' . Ehkäpä ' oletteko kuullut ehkäisystä?!?' olisi lähempänä totuutta. Kotona mutisin vielä pitkään itsekseni miten ajattelemattomia, vastuuttomia ja typeriä he ovat olleet. Vaikka aikuisiahan tässä kaikki ollaan, joten onnea heille.



Monet raskaana olevat siunaavat minua uutisillaan raskauden etenemisestä, ultraäänikuvista ja sydänäänistä. Olen monesti miettinyt että missä vaiheessa oikeasti voin sanoa että kiitti vaan, mutta mua ei kiinnosta kuunnella teidän raskaudesta. Kyllä se lapsi sieltä syntyy ilman että minua kiusataan ajantasalla pitämällä. Lisäksi olen huomannut etten jaksa tavata raskaana olevia tuttavapariskuntia. Keksin välillä mitä mielenkiintoisempia tekosyitä miksi meille ei voi tulla kylään, tai miksei me päästä tulemaan heille.



Tämä viha ja katkeruus ovat minulle ihan uusia tuntemuksia tällä lapsettomuusmatkalla. Ja on huojentavaa huomata että löytyy muitakin, joilta löytyy vastaavanlaisia tunteita. Kaiken takana on kuintekin se oma iso suru. Suru vaan näemmä löytää uusia keinoja ilmetä. Ja ehkä me kaikki ei olla ihan niin hienoja ihmisiä kuin Tellu :)

Hei, eipä nyt lyödä Tellua, okei? Olen sitä mieltä, että kaikilla on oikeus raskaisiin tunteisiin, katkeruuteen, vihaan, kateuteen ja muuhun, ja että on huomattavasti terveempää vuodattaa tunteensa johonkin kuin muhittaa niitä sisällään tai kieltää ne. Ja olen myös sitä mieltä, että nämä palstat, joilla voi saada vertaistukea, ovat oivallisia paikkoja ilmaista rumiakin ajatuksiaan. (Olen itsekin tässä lajissa mestari, kitkerien tunteiden tuottamisessa siis.)



Tellu ehkä ilmaisi itseään aika kulmikkaasti, mutta toisaalta ymmärrän Tellun pointin siitä, ettei katkeruuteen pitäisi jäädä muhimaan. Katkeruutta ei saa pois kieltämällä sitä eikä itseään voi komentaa ajattelemaan positiivisesti - itse ajattelisin, että se, että uskaltaa sanoa ääneen, että on vihainen, väsynyt, surullinen, kateellinen ja katkera, on erinomainen alku näiden tunteiden käsittelyyn ja niistä ehkä lopulta, ainakin osittain, vapautumiseen. Itse olen kaikkea tätä, ja olen myös joskus myös harkinnut psykologin pakeilla käymistä, jotta saisin apua pahaan olooni. En ole käynyt, enkä tiedä, käynkö koskaan. Tästähän Tellukin kirjoitti, ja ymmärsin, että hän aika lailla samaistuu meihin lapsettomuudesta kärsiviin eikä pidä itseään muita parempana.



Jaan tosi paljon esimerkiksi edellisen kirjoittajan tunteita muiden raskausuutisista. Tälläkin hetkellä painin samanlaisten ongelmien kanssa: tuttavapiirissä sikiää vauvoja helposti kaikille muille, myös sellaisille, jotka ovat aina olleet mitä epäkiinnostuneimpia lapsista ja lähestulkoon halveksineet niitä, jotka toivovat saavansa vauvan. En voi välttää ajatusta, että he (viimeksimainitut) eivät ansaitse raskauksiaan - niin kuin lapsia voisi ansaita tai ei-ansaita...

Kiitos AINASAMA että pidit puoliani. Minä todellakin TIEDÄN omakohtaisesti mitä lapsettomuuden tuska on. Kyllä sen yli neljän vuoden aikana, joka meillä meni ennen kuin vihdoin saimme hartaasti toivomamme plussan, ehti itsekin välillä olemaan aika surullisissa tunnelmissa. Suruun jokaisella siinä tilanteessa olevalla ihmisellä on totisesti oikeus. Minusta vaan katkeruus on tunne, joka ei saa aikaiseksi mitään positiivista. Kun ihminen katkeroituu, niin se on helposti tunne, josta ei pääse eroon. Ja se ei vie asiaa eteenpäin eikä saa aikaiseksi mitään positiivista. Ehkäpä paremminkin se vaan pahentaa tilannetta.



Ehkäpä se onkin vastaus siihen Rosinanten alkuperäiseen kysymykseen, jossa hän ihmetteli sureeko väärin, kun tuntemukset vaan pahenee eikä parane yhtään ajan kanssa. Uskon ihan oikeasti, että Rosinantella ja muillakin ainoa tie eteenpäin on asian työstäminen eteenpäin ilman katkeruutta. Kyllä on oikeus olla surullinen ja vihainenkin aina välillä (ongelma vaan on siinä, että kenelle sitä oikeastaan olisi vihainen ¿ kohtalolle ehkä). Kateellinenkin saa olla (vaikka ei sekään mitään hyödytä) mutta katkera... Minusta sitä ihminen tekee eniten hallaa itselleen olemalla katkera. Tai ainakin jäämällä vellomaan siihen katkeruuteen.



LILJAKUKKA: Missä minä olen väittänyt olevani hieno ihminen? Kerroin vain rehellisesti, että minulle läheisten lapset olivat niinä lapsettomuuden vuosina ihana lahja ja voima. Ja että minä yritin olla kiinnostunut ystävieni elämästä, heidän lapsistaan ja raskauksistaankin, vaikka se välillä olisi tehnyt kipeääkin. En halunnut kuitenkaan oman suruni takia menettää vielä kaikkia ystäviänikin. Itsellenihän minä silläkin olisin vain hallaa tehnyt. Minusta olisi ollut ihan kauheata joutua kärsimään yksinäisyydestäkin lapsettomuuden lisäksi. Ja ystäväni ovat aina olleet minulle todella tärkeitä. Ja onnekseni minulla oli mahtavia ystäviä, jotka puolestaan jaksoivat kuunnella minun huoliani lapsettomuudesta.



Minä olen todella pahoillani sinun puolestasi LILJANKUKKA jos tosiaan ¿ Keksit välillä mitä mielenkiintoisempia tekosyitä miksi teille ei voi tulla kylään, tai miksette te päästä tulemaan heille¿. Jos näin on, niin jonkin ajan kuluttua on varmasti turha ihmetellä, miksi teillä ei ole ketään ystäviä jäljellä.



Eikä se lapsettomuuden tuska ole meidänkään osalta edes ohi. Silmäterämme, täydellisen ihana tyttäremme on nyt 2-vuotias ja olisi ihana antaa hänelle myös sisaruksia. Se vaan tietäisi taas ties kuinka monia uusia hormonihoitoja minulle ja kivesten ¿kopelointia¿ elävien siittiöiden toiveessa miehelleni. Siihen junaan ei ole mitenkään helppoa lähteä uudestaan, vaikka toive toisesta lapsesta onkin kova.



Tellu

Etpä olekaan itse sanonut, että olisit erityisen hieno ihminen, mutta kirjoituksesi perusteella niin helposti ymmärtää. Paheksut toisten katkeruutta ja toteat olevasi vilpittömän onnellinen muiden onnesta ilman negatiivisia ajatuksia.



Ja kuten itse puutuit siihen mitä minä kirjoitin sinusta, puutun minäkin siihen mitä sinä kirjoitit minusta: et voi tuntea minua muutaman kirjoituksen perusteella etkä tiedä elämästäni mitään. Jos en halua maha pystyssä kulkevan tutun ilmestyvän meille hehkumaan onnesta samana päivänä kun itselläni on taas kerran alkanut kuukautiset, ei se tee minusta yksinäistä. Ehkäpä ymmärsit asian niin etten koskaan tapaa ketään, mutta eihän siinä ole mitään järkeä. Ainoastaan pahimpina aikoina en todellakaan halua vääntää naamani keinotekoiseen hymyyn ja esittää kaiken olevan ok.



Kuten varmasti ymmärrät, ei minunkaan elämäni ole pelkkää surua, vihaa ja katkeruutta. Välillä olo on toiveikas, välillä olen suorastaan onnellinen ja joskus saattaa käydä niin, että koko lapsettomuusongelma unohtuu.



Täällä netissä ajatuksia vaihtaessa voi helposti ymmärtää toisen ihmisen väärin. Varsinkin kun puhutaan näin vaikeista asioista, rivien välistä voi helposti lukea jotain mitä siellä ei ole. Koitetaan nyt vaan mahtua kaikki tälle samalle palstalle.

Olen samoilla linjoilla edellisen kirjoittajan kanssa, siitä että Tellun kirjoitus oli aika raisu yhteenveto asioista joista hän ei voi mitään tietää. Itse en ole ainakaan kertaakaan käyttänyt sanaa katkera, mutta Tellu " luki rivien välistä" että olen katkera ja että nykyisellä elämäntyylilläni minusta tulee katkera ja yksinäinen vai miten se nyt menikään.

On aika turhauttavaa joutua aina niin hemmetisti selittelemään ja perustelemaan miksi minusta tuntuu lapsettomuus välillä toivottomalta ja miten se pohjattomasti välillä oikein kaihertaa sisintä. Yleensä sitä joutuu selittelemään ihmisille joilla ei ole aiheesta omakohtaista kokemusta ja siksi tämä LAPSETTOMUUS palsta on hyvä omana palstanaan. Täällä on samaa kokevia, eli vertaistukea niin sanotusti.

Ainahan niitä neuvoja satelee: älkää miettikö, relatkaa, juo vihreetä teetä, laihduta, älä sitä tai tätä NIIN SITTEN saatte lapsen.

Minä en henkilökohtaisesti tarvitse sellaista tukea jossa minua " yritetään herätellä" tajuamaan että jos tunnen ja ajattelen niin tai näin minusta tulee hirveä tms. Liian vähän saa muutenkin aitoa empatiaa ja tukea, ihan vaan perusmyötäolemista ilman ohjeita tai " herättämisiä" , että sitä ei haluaisi täällä lukea. Kyllä realiteetit pitävät huolen siitä että pysyn hereillä. Jos en kykene näkemään ihmisiä, olen yksinäinen jne jne.

Hyvä keskustella tietenkin eri vinkkeleistä. Mutta kuten todettu olen kiitollinen niistä kannustavista ja rohkaisevista viesteistä mitä tässä keskustelussa on syntynyt! Sitä nimittäin tänä vaikeana aikana eniten tarvitsee.

Hienoa, jos pyritään mahtumaan samalle palstalle, niin kuin Liljankukka kirjoitti. :) Minustakin keskustelu tunteista ja erilaisista " oloista" liittyen lapsettomuuteen (joka ainakin omaa elämää määrittää tällä hetkellä paljonkin) on tärkeää, ja on hyvä, jos pystymme aiheesta jotakuinkin rakentavasti täällä puhumaan. On ihan totta, että nettikirjoittelussa asiat pelkistyvät ja yksipuolistuvat, ja ainakin minun tulee myös muotoiltua asioita helposti kärkevästi, vaikka en sitä tarkoittaisikaan. Tähän vielä lisättynä se, että lapsettomuus on aihe, joka on meille kaikille hyvin henkilökohtainen, ynnä se, että tällä palstalla kenestäkään meistä ei välity muuta puolta kuin lapsettomuuspuoli muille... --> aika räjähdysherkkä yhdistelmä. :)



Ja vielä tuosta alkuperäisestä aiheesta. Netin ulkopuolella lapsettomuudesta ei paljoa tiedetä - ainakin omassa lähipiirissä tuntuu olevan paljon ihan faktatiedon puutetta ja sen seurauksena kykenemättömyyttä samastua siihen, miten hirveän iso asia tämä meille on. Ihmisillä tuntuu olevan se käsitys, että kun vain lakkaa stressaamasta, tulee raskaaksi saman tien. Tai jos on päässyt hoitoihin, niin niillähän viimeistään tulee heti raskaaksi. Tai että kurjaa on vain silloin, kun kuukautiset taas alkavat. Joskus tuntuu, että vaikka perheellisten ystävien kanssa jaetaan monia asioita, niin silti jossain suhteessa asumme eri planeetoilla. Väittäisin, että lapsettomuus on edelleen tabu, mikä ei tee omasta asemasta yhtään helpompaa - muualla kuin virtuaalimaailmassa, oman puolison ja jonkun uskotun ystävän kanssa on vaikea jos ei jopa mahdotonta tunnustaa, kuinka pahalta tuntuu.

Kasasit ajatukseni niin hyvin, että kopsasin tekstisi ja laitoin miehelle töihin. =) Kiitos kun kirjoitit sen mitä minä en ole osannut kootusti sanoillani ilmaista!!



" Netin ulkopuolella lapsettomuudesta ei paljoa tiedetä - ainakin omassa lähipiirissä tuntuu olevan paljon ihan faktatiedon puutetta ja sen seurauksena kykenemättömyyttä samastua siihen, miten hirveän iso asia tämä meille on. Ihmisillä tuntuu olevan se käsitys, että kun vain lakkaa stressaamasta, tulee raskaaksi saman tien. Tai jos on päässyt hoitoihin, niin niillähän viimeistään tulee heti raskaaksi. Tai että kurjaa on vain silloin, kun kuukautiset taas alkavat. Joskus tuntuu, että vaikka perheellisten ystävien kanssa jaetaan monia asioita, niin silti jossain suhteessa asumme eri planeetoilla. Väittäisin, että lapsettomuus on edelleen tabu, mikä ei tee omasta asemasta yhtään helpompaa - muualla kuin virtuaalimaailmassa, oman puolison ja jonkun uskotun ystävän kanssa on vaikea jos ei jopa mahdotonta tunnustaa, kuinka pahalta tuntuu."

LILJAKUKKA: Jos ymmärsin sanasi liian mustavalkoisesti, niin olen pahoillani. Ja ihan oikeasti iloinen sinun puolestasi, että osaat myös nauttia ystäviesi seurasta olivat he sitten lapsellisia tai lapsettomia.



Ehkä minun ajatuksiani yksinäisyydestä jne selittää hieman se, että minulla on tuttavapiirissä yksi x-lapseton pari, joka kärsi lapsettomuudesta melkein 10 vuotta. Sinä aikana he ihan tosissaan eristäytyivät kaikista ystävistään kokonaan eivätkä käyneet missään. Kun heille sitten tapahtui ihme (luomuraskaus jonka piti olla mahdotonta), niin yhtäkkiä he olisivat halunneet vanhat ystävänsä takaisin. Mutta eihän se nyt ihan niin vain onnistu monen vuoden hiljaisuuden jälkeen. Ja nyt hän on katkera siitä, että entiset ystävät eivät häntä huoli mukaan joukkoon. Minut hän on ottanut uskotuksi henkilöksi, jolle purkaa katkeruuttaan. Olen monesti tuntenut olevani todella puun ja kuoren välillä: toisaalta ymmärrän sen, että välissä oli vuosia, jolloin yhteydenpito oli hänelle mahdotonta. Toisaalta en voi pakottaa hänen vanhoja ystäviään häntä uudelleen hyväksymään, nyt kun hän olisi siihen taas valmis.



ROSINANTE: ¿Tellun kirjoitus oli aika raisu yhteenveto asioista joista hän ei voi mitään tietää¿. Siis mistä minä en voi mielestäsi tietää mitään? Lapsettomuudesta? Vai sinusta? Sen toki allekirjoitan, että sinua en tunne, mutta et sinä sitä katkeruutta nyt kauheasti mielestäni peitellyt.



Tämä on suoraa lainausta sinun tekstistä: ¿Me istumme kylässä kuuntelemassa iltapuuro löpinöitä, istuskelemme sohvalla tuijottelemassa seinälle kun vanhemmat nukuttavat lapsiaan, sopeudumme meille annettuihin aikatauluihin, koska perhelliset menee aina edelle. Tavallaan se on luonnollista, mutta onko se ihme ettei jaksa kyläillä perheissä kun itse joko on apuna lasten kanssa tai istuu kuin kana orrella ja odottaa koska keskustelua voidaan jatkaa. jne.¿



Luuletko, että tuo asenne ei välity sinun ystävillesi. Luuletko, että ystäväsi eivät näe, että sinua ei voisi vähempää kiinnostaa mitä heidän elämässään tapahtuu. Ja kuinka kauan he jaksavat olla ystäviäsi, jos sinun asenne heidän kanssaan olemiseen on tuo. Niiden perheellisten kun on pakko ne lapset laittaa nukkumaan. Vai pitäisikö lapset jättää heitteille vain siksi, että Sinä olet kylässä.



Tellu

Jos nyt vielä vaivaudun vastaamaan tellulle. Mielestäni suhtaudut viesteihini erittäin agressiiviseen sävyyn. Tapa jolla kuvaat minua on täysin naurettavaa. Alla vastaukseni sinun oletuksiisi.



TIEDÄN, ettei asenteeni näy. Osallistun ja iloitsen, leikin lasten kanssa jne. TIEDÄN myös , että KYLLÄ minua kiinnostaa heidän elämänsä. Kuvailin niitä syvimpiä tuntojani tiettyinä hetkinä. Mielestäni lapsia EI tarvitse jättää pois, jos olen kylässä.

Menen kylään silloin kun siihen on riittävät resurssit jne.

Tuntuupa typerältä taas selitellä, mutta koen todella tulleeni loukatuksi kun sanomisiani vääristellään.



Minun näkemykseni mukaan pitkäaikaisiin ystävyys suhteisiin mahtuu taukoja, epäonnea jne. Itse uskon että ystävyyssuhteeni vielä aktivoituu jonain päivänä. Jos ei , en voi sille sitten mitään. Itse olen kyllä antanut ystävieni myös määritellä heidän jaksamistaan/elämäntilanteitaan jne. enkä ole ikinä loukkaantunut niin paljon, etteikö ystävyys voisi jatkua tilanteiden niin kohdatessa.



Kyllä vaan edelleen viestistäsi loistaa se että olet omasta mielestäsi " yläpuolella" ja tuntuu siltä että purat omia angstejasi. En nimittäin ymmärrä ollenkaan MIKÄ SUN ONGELMA ON. En kyllä kiitos sitä halua enää tietääkään.

Itselläsikin näyttää olevan jonkilainen tarve tilittää omia tilanteitasi ystävistäsi jne. Jos ottaisin saman tyylin kuin sinä, sanoisin, että ystäväsi joka tukeutuu sinuun varmasti huomaa, että sinua ei hänen ongelmansa voisi vähempää kiinnostaa ja sinusta huokuu katkeruus ystävääsi kohtaan. Älä ihmettele jos hän ei kohta halua olla kanssasi missään tekemisissä jne.



MIETI nyt vähän!! Tottakai tämän palstan kautta voi purkaa ahdistustaan ja jokainen tekee sen omalla tavallaan. Toiset osaavat tehdä sen loukkaamatta muita ja toiset ei. Tiedät varmaan itsekin kumpaan ryhmään sinä kuulut.

Näkemiin.

Surusta näyttää rönsyilleen pitkä keskustelu lapsettomuuteen liittyvistä tunteista. Vähän häkellyttävältä minusta tuntuu se, etteivät edes pitkän lapsettomuuden kokeneet näytä toisiaan ihan kohtaavan. Eikö jokaisella pitäisi juuri täällä olla tilaa ajatustensa ilmaisemiseen ilman, että tuskallisesta tilanteestaan kirjoittavien sanomaa aletaan tulkita suuntaan tai toiseen? No, ehkä tämä toisaalta auttaa ymmärtämään paremmin myös sitä, miten pahoja viestinnän katkoksia lapseton voi kokea esimerkiksi perheellisten ystäviensä suhteen.



Minä haluaisin joka tapauksessa palata vielä katkeruuteen. Liljankukka, minusta oli hienoa, että uskalsit sanoa olevasi katkera. Minäkin olen lapsettomuudesta katkera, vaikken koekaan olevani katkeroitunut. Uskon nimittäin, että lapsettomuuden synnyttämä katkeruus on tunne, josta pääsee kyllä eroon. Siksi en voi ajatella, että tässä on tunne, jota en saisi tuntea tai josta minun pitäisi osata itseni irti " kasvattaa" . Mielestäni katkeruudesta irtoamiseen tarvitaan jonkinlainen ratkaisu. Kun jonain päivänä saamme perheeseemme biologisen tai adoptoidun lapsen tai perheemme jää meitä molempia tyydyttävällä tavalla kahden ihmisen kokoiseksi, on varmasti katkeruudesta irrottautumisen hetki. Tätä käsitystäni vahvistaa monien lapsettomuudesta kärsineiden ystävieni kertoma. Heidän mukaansa surullinen ja ahdistava aika jää monella tapaa taakse jo raskauden aikana tai adoptioprosessin edetessä, vaikka lapsettoman identiteettiä tuskin kukaan voi kokonaan taakseen jättää. Vastasyntynyt biologinen lapsi tai kotiin saatu adoptiolapsi pyyhkii selvästi viimeistäänkin mielestä suuren osan menneestä. Myös lapsettoman perheen voi varmasti oppia hyväksymään itselleen juuri oikeaksi perheeksi. Kaikki vaihtoehdot kuulostavat ihanan helpottavilta.



Vaikka tiedän, että surusta, koettelemuksista ja osattomaksi jääneen kateudesta jää elämääni vähintäänkin pysyvä ja ikävä muisto, en tämänhetkisessä tilanteessani saa millään näitä tunteita pois päältä. Jos se olisi mahdollista, tuskin jäisin vapaaehtoisesti kiinni tähän tunnelmaan! Niinä hetkinä, kun hoidot näyttävät johtavan aina vain yhtä onnettomaan lopputulokseen eikä luovuttaa kuitenkaan vielä voi, ja kun adoption reitti vaikuttaa loputtomalta, tuntuu lapsettomuuden katkeruudesta vapautuminen olevan valovuosien päässä. Sitä ei loistavakaan terapeutti muuksi voi muuttaa. Voi siis vain elää päivän kerrallaan näiden tunteiden kanssa ja uskoa, että jonain päivänä lapsettomuuden ankea taival on ohi. Se lienee ainoa keino jaksaa ja pysyä pinnalla. Onneksi tunnen juuri tänäänkin iloa ystävyydestä, rakkaudesta ja ystävien lasten kasvun seuraamisesta. Sen ansiosta tiedän, ettei katkeruus ole vienyt minua kokonaan. Sekin on vain yksi suruni ilmenemisen muoto.

kiitos kiitoksista. :) Nämä ovat hankalia aiheita ja hankalia keskusteluja - mukavaa, jos sait jotain viestistäni. Itsekin olen kokenut monet näistä nettikeskusteluista avartaviksi ja antoisiksi.

Meinasin jo jättää tämän pinon unohduksiin, mutta sitten olin työasioissa eilen yhdessä seminaarissa, jossa puhui erittäin tunnettu ja arvostettu neuropsykologian asiantuntija.



Hän puhui ¿Kolmen K.n kolmikosta¿ josta pitää päästä eroon, jotta voisi ratkoa arjen ongelmia. Nämä kolme K:ta olivat:



Kyynisyys

Kateus

Katkeruus

olin jo ajatellut jättää tämän keskustelun. Tellu, mihin pyrit viestilläsi? Tiedät, että tässä ketjussa on monia, joille lapsettomuus on aiheuttanut kateuden tunteita, jopa katkeruutta. Kukaan meistä ei ole tieten tahtoen valinnut näitä tunteita kannettavikseen ja varmasti kaikki mielellään luopuisivat surustaan ja kateudestaan, jos se kävisi noin vain.



Jos olen ikinä ammattitaitoisilta psykologeilta mitään oppinut, niin se on ollut se, ettei vääriä tunteita yksinkertaisesti ole olemassa ja että tunteiden kieltämisellä vasta pahaa saadaankin aikaan. Itse uskon, että ainoa tapa päästä eteenpäin noiden kolmen k:n kanssa on tunnistaa JA tunnustaa ne, ja kenties sitä kautta (tunteiden syitä ja alkuperiä analysoimalla) päästä niistä voitolle. Tai vain oppia elämään niiden kanssa.



Jos sinulla olisi jokin rakentava ehdotus, miten kateudesta, katkeruudesta ja kyynisyydestä pääsee eroon, niin olisin kiinnostunut kuulemaan.

Mikäli oma identiteetti ei salli itsessään olevia epätäydellisyyksiä ja heikkouksia, ei niitä yleensä tahdo oikein hyväksyä muissakaan. Tällaiset henkilöt usein ns. projisoivat omia puutteitaan muihin ja usein heillä on tarve löytää näitä omia huonoja puoliaan muista. Tämä tarkoittaa sitä, että kun henkilö kuvailee toisia ihmisiä (omista tarpeistaan käsin) hän oikeastaan kuvailee enemmän itseään kun ketään toista. Tyyli voi tuntua kohtuuttomalta ja epäoikeudenmukaiselta (mitä se onkin) koska tällainen henkilö on usein hyvin narsistinen.

Tästä syystä kenenkään ei kannattaisi ottaa Tellun kirjoittelua minään muuna kuin hänen kuvauksenaan hänestä itsestään. Kuten jo todettukin, hän ei tunne ketään täällä ja on silti ollut aika innokas lokeroimaan ja määrittelemään muita, puhumattakaan neuvoista.



että sillee.

Voisitko ystävällisesti olla kirjoittamatta tänne?

Vehnis