Kehotetaanko tällä palstalla liian herkästi eroamaan?
Olen nyt lueskellut näitä parisuhde-viestejä, ja jotenkin minusta alkanut tuntua siltä, että hirvittävän helposti parisuhdeongelmiin ollaan tarjoamassa vaihtoehdoksi eroa? TUntuuko teistä siltä?
Onko tämä yhteiskunta sitten menossa siihen suuntaan tosiaan, että kun niitä todellisia ongelmia parisuhteeseen tulee, lyödään heti hanskat tiskiin ja ei muuta kuin ero vireille? Näennäisesti ollaan yritetty, " minä" on puhunut mutta " me" ei olla kuitenkaan.. " Minä olen mielestäni yrittänyt tarpeeksi" , mutta kun kysytään, niin yhdessä ei asioista olla kuitenkaan puhuttu jne.
Pyytäisinkin teitä kanssasisaret menemään itseenne ja miettimään tarkasti, ennenkuin tällä palstalla kenellekkään ystävän " neuvona" tai " kokemuksesta" eroa ehdotatte. Tälläinen fiilis mulla tänään perjantaina =)
t. avioeron läpikäynyt
Kommentit (23)
Hyvä, että joku muukin on mun kanssa samaa mieltä!
Ja tosiaan, lokaa ehkä tulee näistä mielipiteistä, mutta näin se vaan on.
Mietin tässä, että onko tämä osittain ikäkysymys? Vaikuttaa siltä, että noista eroaikeissa olevista kirjoittajista suuri osa on alle 3-kymppisiä ja väitän, että kokemus tuo asioihin vähän perspektiiviä. Kaikki ei enää näin 4-kymppisenä olekaan niin mustavalkoista kuin nuorempana.
Ja quarru (?) kuvasit tosiaan hyvin tuota nykymeininkiä! Naiset jotenkin tekevät itsestään uhrin ja odottavat että heidät tehdään onnellisiksi. Pisti tuolla jossain kirjoituksessa oikein silmään, kun eräskin äiti on vuosia hautonut avioeroaikeita eikä kertonut miehelleen. sitten oikein " hykerteli" että mahtaa tulla miehelle yllätyksenä kun nyt eroankin, ja että mitäs ei ole tehnyt kotihommia yms. Kuunnelkaa nyt itse itseänne - eikö tuo ole ihan hirveän epäreilua ja kaksnaamaista peliä? KOko suhteen epäonnistuminen kaadetaan sen " ukon" niskaan? Sitten jos se vielä menee pettämään niin sitten vika on 110% miehessä ja kenkää vaan. Ihan hirveää mun mielestä.
Itse elän nyt hyvässä parisuhteesa, keskustelu ja kommunikointi on avainasemassa.
No nyt menee vähän aiheen vierestä, mutta tosiaan ihmetyttää ihmisten itsekkyys ja lyhytpinnaisuus parisuhteessa. ja vielä toisten komppaaminen hyvin vahvasti ja eroa jotenkin hohdokkaaksi tai pelastajaksi kutsuen. Hyi teitä!
täällä kirjoitetuista viestit kertovat usein niin onnettomista parisuhteista, etten ymmärrä, miksi sellaiseen pitäisi jäädä. Jos mies juo, hakkaa, on sairaalloisen mustasukkainen, halveksii, huorittelee suutuspäissään, ei arvosta vaimoaan tai parisuhdettaan, niin miksi olla sellaisen miehen kanssa? Uskon, että on oikeasti olemassa sellaisia miehiä (ja tietysti myös naisia), jotka eivät tapojaan tai asenteitaan muuta, vaikka puoliso kaikkensa yrittäisi.
Olen nähnyt tapauksia (ottamatta kantaa siihen, olenko itse yksi niistä), joissa toinen osapuoli on vuosikausia yrittänyt parhaansa ja roikkunut suhteessa, jonka toinen osapuoli ei ole ollut yhtään samalla asenteella mukana, vaan toiminut tavalla tai toisella törkeästi - esimerkiksi sälyttänyt kaikki kotityöt toisen harteille, pettänyt, ollut muuten epärehellinen, suhtautunut puolisoon väheksyvästi tai halveksien tmv. Voihan sellaisessa suhteessa lopun ikäänsäkin kärvistellä, mutta minusta se olisi virhe. Kun niitä oikeasti hyviäkin tyyppejä on olemassa, ja elämä on aika lyhyt.
Eri juttu tietysti sellaiset tapaukset, jotka marisevat ensimmäisten parin vuoden jälkeen, että mikään ei tunnu miltään vaikka periaatteessa kaikki on kunnossa. Ja naapurin mies on niin paljon komeampi ja hauskempi kuin oma mies, ja tulee mietittyä että miksi sitä parisuhteessa onkaan. Silloin minusta voisi ensimmäiseksi katsoa peiliin ja alkaa tehdä töitä parisuhteen eteen.
mutta jokainen voi varmaan kokemattakin kuvitella miten pelottavan kauhean hirveä asia on hyppy johonkin tuntemattomaan, keräilemään itseään moneksi vuodeksi palasista kasaan. Kuka sellaiseen tuosta vain heppoisesti hyppää, en ainakaan itse tiedä ketään. Kyllä kai ihminen mielummin toimii toisin päin, pitää kynsin hampain kiinni siitä haavekuvasta/statuksesta/toiveista. Varsinkin äidit, jotka asettavat lapsen edun omiensa edelle.
Jos mietitään yhden pettoreissun jälkeen eroa, ei suhde ole kovin vankalla pohjalla. Eikö silloin olisi aika keskustella, molempien pitäisi mennä itseensä ja satsata yhteiseen tulevaisuuteen.
Jotenkin nuo erohaihattelut ja mieraiden miesten peräänhaikailut tuntuvat tyhjänpäiväisiltä, kun oma mies kuooli ja lapsi menetti isänsä. Hyvät ihmiset yrittäkää edes!
arnica:
Jos mietitään yhden pettoreissun jälkeen eroa, ei suhde ole kovin vankalla pohjalla. Eikö silloin olisi aika keskustella, molempien pitäisi mennä itseensä ja satsata yhteiseen tulevaisuuteen.
Minusta suhde ei ole kovin vankalla pohjalla, jos toinen osapuoli pettää. Totta kai keskusteluja pitää käydä, jo ennen pettämistä, eivätkä kaikki pettämiset ole samanlaisia, vaan kaikilla on omat taustansa. Pettäminen on kuitenkin konkreettinen osoitus siitä, ettei ymmärrä, mitä suhteeseen panostaminen tarkoittaa.
Saahan sitä tosiaan huonossa suhteessa roikkua, en vain edelleenkään ymmärrä miksi pitäisi. Minä ainakin pärjäisin itseksenikin.
Useimmiten tuntuu, että ihmiset ovat menneet naimisiin lasten takia. Eikä sitä suhdetta toiseen ole mietitty tarkasti loppuun. Välistä taas tuntuu, että naimisiin on menty siitäkin huolimatta, että tiedetään toisen viat ja niistä aiheutuvat ongelmat.
Itse ihmettelen sitä, että miksi nykyään ei ajatella riittävän pitkälle? Toki olen itsekin mennyt naimisiin mieheni kanssa muutaman vuoden tuttavuuden jälkeen ja perustanut perheen. Mutta jo alkuvaiheessa meillä oli selvästi samanlaiset näkemykset kaikista asioista. Yhdessä ei ole tarvinnut riidellä, kun tiedetään tarkalleen, mitä toinen ajattelee ja kunnioittaa. Lisäksi ollaan alusta asti tuettu toistemme mielipiteitä, vaikka jomman kumman suku toisin ajattelisi. Esim. mieheni pitää puoliani omien vanhempiensa näkemyksiä vastaan eikä mene vanhempiensa näkemysten taakse.
Itselläni monet kaverit ovat tehneet lapsia miesten kanssa, jotka juovat ja rellestävät, vaikka eivät voi sietää kyseisiä asioita. Sitten jälkeen päin porataan, kun mies on niin kamala. Äly hoi!!! Eikä olisi jo alkuvaiheessa järkevää miettiä kestääkö sellaista elämää vuotta kauempaa?
että usein ei ajatella ajoissa. Uskoisin kyllä, että ei sitä ole ennenkään ajateltu sen paremmin jos senkään vertaa kuin nykyään. Ennenvanhaan kun ei kuitenkaan juuri erottu, mentiin niin usein naimisiin nimenomaan niiden lasten vuoksi tms. Se mikä erottaa nykymeiningin eroineen menneestä, on tietysti yhteiskunta, joka nykyään kyllä suorastaan rohkaisee eroamaan, tarjoaa myyttiä ikuisesta ruusunpunaisesta romantiikasta jne johon verrataan omaa ei niin täydellistä elämää, ja ennenkaikkea muistuttaa jatkuvasti siitä vastarakastumisen huumasta ja korostaa itsekeskeisyyttä parisuhdeasioissakin.
Ja itse aiheeseen: mielestäni kehotetaan liikaa eroamaan. Ts. itsekin parisuhteeseeni apua tarvinneena sanoisin, että ei missään nimessä kannata lähteä eroamaan _ennenkuin on kaikki konstit käytetty_. Jos nimittäin perheessä on lapsia. Jos aikuiset ihmiset päättävät keskenään että tämä on nyt tässä ja lähdetään etsimään uutta hauskuutta muualta (voimatta olla varmoja löytyykö sitä onnea mistään muualtakaan) niin mikäs siinä. Omapahan on elämänsä. Mutta lasten kanssa elettäessä näihin tyypillisiin kommunikointi- ym. vaikeuksiin kannattaisi kyllä käydä ulkopuolisen juttusilla ennenkuin lähtee erohakemusta täyttämään.
miten toinen reagoi kun tulee lapsi. Voihan sitä kysyä ja haastatella, mutta käytännössä tilanne on niin toinen. Yhdessä asuminen ilman lasta voi sujua oikein mallikkaasti, mutta lapsen tulo on niin radikaali muutos, että miehestä voikin tulla joku ihan muu.
Eikä nyt kyse ajasta, vaan pikemminkin siitä, että mennään kimppaan niin, ettei oikein tiedetä kuka itse on ja mitä sitä oikein haluaa (elämältä, parisuhteelta ja muutenkin).
Ei kai sitä ihmiset vain nettivastauksiin erojaan perusta.
arnica:
Jos mietitään yhden pettoreissun jälkeen eroa, ei suhde ole kovin vankalla pohjalla. Eikö silloin olisi aika keskustella, molempien pitäisi mennä itseensä ja satsata yhteiseen tulevaisuuteen.Jotenkin nuo erohaihattelut ja mieraiden miesten peräänhaikailut tuntuvat tyhjänpäiväisiltä, kun oma mies kuooli ja lapsi menetti isänsä. Hyvät ihmiset yrittäkää edes!
toisaalta se pettäjä ei läheskään aina mene itseensä. Ja petetyn on vaikea yrittää yksin.
annika73:
Eikä nyt kyse ajasta, vaan pikemminkin siitä, että mennään kimppaan niin, ettei oikein tiedetä kuka itse on ja mitä sitä oikein haluaa (elämältä, parisuhteelta ja muutenkin).
Aamen. Ihmisillä tuntuu usein olevan järkiajattelu kateissa, kun rakastutaan ja aletaan pistää hynttyitä yhteen toisen sukupuolen edustajan kanssa. Sitten ihmetellään parin lapsen jälkeen, kun se alussa niin hurmaava ja kiehtova tyyppi ei olekaan sellainen perheenisä tai -äiti, jollaista itse arvostaa.
Ero on täällä useimpiin ongelmiin paras ratkaisu.
Olen mielestäni ollut huomaavinani seuraavaa:
1.) Elintason nousu tuntuu aiheuttavan erityisesti naisille " kun mikään ei riitä" - kompleksin. Eli kun on aina saatu se, mitä on haluttu, ei " osata" olla onnellisia. Lisäksi omasta kaveripiiristä (~30v) tuntuu vanhempien vaikutus parinvalinnassa olevan melkoinen - jos vanhemmat maksavat (edelleen) autot ja lomamatkat, on haasteellista valita heille ei-mieluisa puoliso, vaikka se ei-mieluisia olisi itselle mieluisampi
2.) Mennään naimisiin sen lukioaikaisen ensirakkauden kanssa, tehdään pari lasta ja hankitaan omakotitalo. Sitten aletaan elää elämätöntä teinielämää, kun ei teininä/nuorena uskallettu olla yksin.
Monella täällä tuntuu olevan sellaisia parisuhdeongelmia, että muuta järkevää ratkaisua kuin ero ei tunnu olevan.
Aina ei voi eikä tarvitse olla kivaa, mutta rajansa kaikella. Ihmettelen välillä, millaista sontaa naiset kestävät. Mun näkemykseni mukaan parisuhteen toisen osapuolen pitäisi olla elämässä juuri se ihminen, jolle uskaltaa paljastaa tunteensa ja arimmatkin puolensa; ei se, jonka taholta pitäisi kestää mitä tahansa. Monesti mietin, suvaitsisivatko parisuhdeongelmistaan kertovat naiset ystäviltään sellaista käytöstä, jossa toinen painetaan ihan lyttyyn, puhutaan epäkohteliaasti, käydään käsiksi jne. jne. Jos toinen osapuoli ei näe suhteessa mitään ongelmaa (muuta kuin jäkättävän ämmän), apua on aika vaikea hakea.
Olen naimisissa lukioaikaisen ihastukseni kanssa, joskaan lapsia ei menty heti tekemään. Tässä vuosien varrella olen huomannut, että ihmiset muuttuvat (ja hyvä niin). Kannattaa miettiä ennen yhteiselämän aloittamista, millainen toinen osapuoli oikeasti on, mutta ei se vielä mitään takaa. Ennemminkin pitää olla itse valmis asettamaan rajansa, jottei hyväksy minkälaista kohtelua tahansa. Se edellyttää itsensä tuntemista ja arvostamista.
Onneksi satuin lukemaan tätä ketjua, on nimittäin todella ajankohtainen itselleni ja painiskelenkin parhaillaan ongelman kanssa jatkaako avioliittoa vai erotako :/
Miehessäni ei ole periaattessa mitään vikaa, siis ei hakkaa, ryyppää, hoitaa lapsia (nykyään), ei nimittele... Kotitöitä voisi tehdä ahkerammin mutta ainahan toisesta löytyy se jokin puoli jossa on toivomisen varaa ;) Ongelma ei ole siinä, vaan siinä että me ei ilmeisesti vaan sovita yhteen. En ole varma rakastanko häntä ja rakastaako hän minua. Olemme jo muutaman vuoden asuneet enemmän tai vähemmän " kimppakavereina" , lapset ovat pitäneet meidät yhdessä. Seksielämää ei juurikaan ole (vaikka odotankin parhaillaan neljättä lastamme joka oli täysi yllätys eikä parhaaseen mahdolliseen aikaan :( Erittäin odotettu lapsi silti eikä hetkeäkään mietitty hänestä luopumista) johtuen minun haluttomuudestani (ahdistun ajatuksestakin). Mieheni ei oikein osaa keskustella, ei osaa kertoa mitä tuntee tai ajattelee eikä halua yrittääkään. Viikonloppuna saimme vihdoin keskusteltua yhdessä riitelemättä (viime aikoina ei olla edes riidelty, ei olla vaivauduttu edes siihen) ja viikonloppu sujuikin paremmin kuin meillä vuosiin mutta keskustelun aihe oli avioero :/ Päätimme jo että eroamme mutta lasten takia mietimme sitten kuitenkin terapiaan menoa. Molempia ehkä helpotti nuo keskustelut koska löysimme molempia ahdistavaan tilanteeseen ratkaisun: eron.
Lasten takia ero tuntuu kauhealta ratkaisulta, lapsemme ovat kuitenkin pieniä (4v, 3v ja 1v, keväällä syntyy 4. lapsemme). Itse sen ehkä kestäisikin mutta en haluaisi laittaa lapsia siihen. Mutta nykyinen tilannekaan ei ole lapsille hyvä kun meidän välimme ovat niin viileät.
Mitä siis tehdä? Onko tällaisessa tilanteessa turha vielä yrittää hakea apua vai onko ero turha? Voiko rakkaus löytyä missään terapiassa jos se puuttuu? Itse en todellakaan tiedä, tekisi mieli yrittää vielä mutta onko se kuitenkin turhaa kun ongelmat ovat niinkin suuria kuin rakkauden puuttuminen ja yhteenkuulumattomuuden tunne. Liikaa ei olisi rahaakaan syydettävänä turhiin terapioihin jos niistä ei apua ole. Ainahan toki pitäisi yrittää kaikkensa ja kokeilla kaikki keinot mutta... :/
Shelleyn viestiin kommentiksi tuo ylläoleva kysymys. Mielestäni teillä on kaikki edellytykset pelastaa liittonne. Monesti rakkaus on siellä taustalla, se vain on ehkä muuttanut muotoaan, muuttunut itsestäänselvyydeksi.
Miettikää, kuinka paljon olette aikanaan olleet valmiita tekemään rakkauden eteen, toistenne hyväksi. Kuinka sitä nyt voisi luovuttaa edes yrittämättä hakea apua? Kävi niin tai näin, ainakin tietäisi yrittäneensä.
Kiitos Ninni-03 kun vastasit :) Kirjoituksesi pisti kyllä miettimään, meidän tilanteessamme kun hyvinkin parisuhde ja omat tarpeet ovat jääneet jalkoihin pienten lasten kanssa. Yhteistä aikaa meillä on ollut todella vähän, esikoisen synnyttyä on taidettu kahdesti tai kolmesti käydä jossain kahdestaan ja taidamme nähdä toisemme vaan äitinä ja isänä, ei miehenä ja naisena. Kuka sitä nyt isän kanssa haluaisikaan mitään vipinää... ;)
Todellakaan en kuvittele että rakkaus näkyisi tässä vaiheessa enää minään hullantumisena ja jatkuvana kainalossa kiehnäämisenä, arki, ja varsinkin lapsiperheen arki tekee siitä paljon käytännöllisempää ja kun kummallakin on kiire omien juttujensa kanssa (mä kotiäitinä ja mies yrittäjänä) niin tuppaa se toisen huomaaminenkin jäämään kovin vähiin. Tuntuu vaan kovin vaikealta muistaa millaista meillä oli ennen lapsia, sen muistan että joskus oli aika jolloin olin aivan lääpälläni mieheeni <3 Olemme olleet yhdessä nyt 7v, 2v naimisissa ja niinkin lyhyessä ajassa olmme kuitenkin saaneet aikaan todella paljon hyvää: kolme maailman ihaninta lasta ja vielä neljättäkin saamme odottaa. Kurjaa vaan olisi tuhota se kaikki ja rikkoa perhe joka kuitenkin toimii hyvin jos parisuhdetta ei lasketa mukaan.
En tiedä, ehkä sitä terapiaa pitäisi kokeilla, jos se se auta niin miettii sitten taas eroasiaa uudestaan. Olisi sitten kokeiltu kaikki keinot pelastaa tilanne. Kovasti mieli tekisi vaan sinnitelläkin, niin monet sanovat että alle kouluiäisten lasten vanhemmat eivät saisi erota koska pienten lasten kanssa elämä on vaan niin raskasta että se koettelee toimivaakin parisuhdetta. Toki se ei koske kaikkia pareja, joillain tilanne vaan on se että eroaminen on ainoa viisas ratkaisu (suhteessa esim. väkivaltaa, alkoholia, yms kurjaa) mutta meillä ei ole mitään sellaista.
En tiedä, pitää jutella miehen kanssa taas kun tulee reissuhommistaan (varmaan tänään), josko mies olisi samaa mieltä. Jos ei niin hankalampi juttu :( Eilen ainakin kun soitin oli kohtelu kuin ex-vaimolle vaikka sovussa on eroasioista saatu puhuttua... :/
voin hyvin kuvitella että arki muuttuu aika nopeasti kaveriarjeksi. Harvalla romanttiset ajatukset ovat stressinkestäviä. Lisäksi toisessa tulee _aina_ olemaan ärsyttäviä piirteitä. Todennäköisesti jopa niin, että kun itse on väsynyt, ne huomaa selvästi. Ja kun toinen on väsynyt, hänestä ne tulee paremmin esille. Ja sama toisinpäin.
siitä terapiasta voi olla suurikin apu. Ulkopuolinen voi ehkä kaivaa teistä esille yllättäviäkin tunteita ja etsiä sitä läheisyyttä ja parisuhdetta teistä esiin. Joka siis on kadonnut lasten jalkoihin. On tosi vaativaa ylläpitää romanttisia tunteita puolisoon silloin kun on paljon pieniä hoidettavana, arki samaa rumbaa päivästä toiseen jne. Ja mikä olisi lopputulos eron jälkeen? Puuttuisi ainakin se arjen ja elämän jakaja, kumppani, ja toisen (läheskään) yhtä hyvän löytäminen ei ole mikään itsestäänselvyys.
Olen kanssasi täysin samaa mieltä! Se on varmaakin, ainakin osaltaan, nyky-yhteiskunnassa vallitsevan suuntauksen syytä; hetikaikkimulletässänyt-minä-minä-minä- jyrää. Tiedän, että lokaa tulee niskaan, mutta kirjoitan kuitenkin. Olen näitä palstoja seurannut jo vuosia (nyt vasta enemmän kommentoinut) ja siksi päätynyt ko tulokseen. Mielestäni me naiset elämme naistenlehtien ja elokuvien luomassa illuusiossa. Luulemme, että meidät " tehdään" onnelliseksi, unohtaen, että onni löytyy meistä jokaisesta itsestämme. Onnea on monenlaista, ja jokaiselle varmasti löytyy onni myös omasta sisimmästään. Olisikin kiva saada fakta tietoa siitä kuinka moni jalkikäteen " katuu" eroaan. Näillä palstoillahan hehkutellaan jatkuvasti kuinka hyvin menee, ja kuinka hyvin pärjännyt kuin on saanut " ukon" potkaistua pellolle!