Kehotetaanko tällä palstalla liian herkästi eroamaan?

Voisko ajatella niin, että tilapäisesti hyväksyy " kaverisuhteen" ja yrittää vaikka ulkopuolisen avustuksella kaivella esiin romanttisempia ajatuksia ja tunteita? Joskus pitää toista niin itsestäänselvyytenä, että tulee tehdyksi ja sanotuksi kaikenlaista typerää, varsinkin väsyneenä. Jos ajattelisikin niin, että yrittäisi kohdella toista kuin hyvää ystävää?



Ei se parisuhde yleensä itsestään kohene, lisäksi se vaatii (kahdenkeskistä) aikaa. En tarkoita, että täytyisi lähteä viikon kuhertelumatkalle, vaan vaikka niin, että sovittaisiin tietty hetki päivästä tai viikosta, jolloin molemmat voivat puhua siitä, mikä milloinkin painaa. Ja niin, että saa puhua keskeyttämättä. Se, että pikkulapsiperheessä pitää puhevälit kunnossa, on jo paljon.

Ajattelin nyt tulla kertomaan miten meidän tilanne etenee. Kävimme eilen pariterapiassa mutta sikäli " hukkareissu" (tai olihan siitä hyötyäkin) että mies sai sanotuksi jo lauantaina että hänellä ei ole mitään motivaatoita yrittää löytää parempaa parisuhdetta kanssani, hän on jo niin uupunut ja kyllästynyt huonoon tilanteeseen. Terapeutti päätyi myös samaan ratkaisuun tietämättä tästä meidän keskustelustamme joten on siis aikalisän paikka :/ Mies etsii nyt itselleen asuntoa ja sovimme että muutaman kuukauden päästä keskustelemme asioista seuraavan kerran ja katsomme mihin tilanne on edennyt. Ja tarvittaessa uusi keskustelu sitten siitä taas muutaman kuukauden päästä.

Nyt siis katsotaan mihin tässä päädytään ja kuinka asiat etenee. Mutta parempi näin, meidän kaikkien kannalta. Lasten kanssa tulee varmasti olemaan vaikeaa, tiedä sitten miten siitä selviää henkisesti kun lapset ikävöi isäänsä ja kyselevät mutta yritettävä vaan jaksaa. Eropapereita ei kuitenkaan olla jättämässä, otetaan vaan vähän taukoa, mutta tiedetäänhän me molemmat mihin tauot saattaa johtaa. Katsottava nyt kumminkin miten käy, eihän sitä vielä voi tietää. Mutta helpotus oli kyllä suuri kuulla kokeneelta terapeutilta että päätyi ihan samaa ratkaisuun mitä me itsekin. Ettei nyt ihan päättömiä olla tekemässä ;)



Kiitos kaikille täällä tuesta :) Ihanaa kun vieraatkin ihmiset rientää apuun kun tukea ja neuvoja tarvitaan! :) Halaukset teille kaikille!



Shelley kera kolmikon ja masuasukin

Itse avioerolapsena kehottaisin miettimään tarkkaan avioeron vaikutusta lapsen elämään. En kannusta ketään jäämään suhteeseen, jossa on esimerkiksi väkivaltaa, ja kyllähän väkisin yhdessä pysyvien vanhempien viileät välitkin heijastuvat lapseen. Silti ero on aina todella suuri muutos lapselle, eikä se lopu edes lapsen aikuistumiseen - itse juuri pähkäilen sitä, kutsunko vanhempieni uudet puolisot pian syntyvän vauvani ristiäisiin. Isäni pahoitti mielensä, kun en kutsunut hänen puolisonsa tytärtä häihini (olemme tavanneet vain muutaman kerran): olisi tehnyt mieli sanoa, että minä en ole tätä tilannetta halunnut enkä aiheuttanut. Vaikka lapsi ei oireilisi, ero vaikuttaa lapseen aina. Itse koin lapsena, että jouduin ikäänkuin jakamaan elämäni ja itseni kahteen osaan. Minua ahdisti esimerkiksi jättää osa vaatteista tai tavaroista isän luo; myöhemmin olen ymmärtänyt tämän heijastaneen sisäisiä tunteitani.

Jos eroon päätyy, kannattaa miettiä, kuinka sen voi tehdä parhaalla mahdollisella tavalla lasten kannalta. Vanhempien välinen kommunikaatio on ehdottoman tärkeää. Omat negatiiviset tunteet ex-puolisoa kohtaan pitäisi unohtaa silloin kun puhutaan lapsen asioista. Lapselle isä ja äiti ovat edelleen yhtä rakkaita ja niin pitääkin olla. Jopa se äitiä alistanut isä on lapselle rakas (tietysti lapsen turvallisuus tapaamisissa pitää taata!). Pahinta mitä voi tehdä, on vetää lapsi riitelyn kohteeksi, esimerkiksi kiusata toista kieltämällä tapaamisia. Jos toinen osapuoli on hankala, älä lähde mukaan, vaan käyttäydy itse fiksummin. Tarvittaessa kannattaa sopia tarkat pelisäännöt sosiaalityöntekijän avustuksella.

Halusin vain tuoda esiin muutamia ajatuksia näin lapsen näkökulmasta. Ero on kuitenkin päätös, joka vaikuttaa kovasti lapseen, mutta johon hän ei voi itse vaikuttaa.