Muita keskenmenoja kokeneita odottajia?

Toinen keskenmeno rv 6 reilu kuukausi sitten. Tyhjentyi itsestään, eli spontaani keskenmeno.



Nyt huomasin olevani raskaana taas, menkkoja ei edellisen keskenmenon jälkeen ole vielä edes tullut.

Rv:tä en tiedä,mutta epäilisin n 4-5.



Pelottaa kyllä! Mutta kärsivällisemmäksi olen kyllä tullut. Edellisissä raskauksissa olen melkein heti varannut neuvola ajan, kertonut monille.

Varasin kyllä ultran marraskuun loppu puolelle, silloin pitäisi olla rv 7-8.

Mies nyt luonnollisesti tietää ja yksi hyvä ystävä. Muille en kerro vielä pitkään aikaan!

En halua äidilleni kertoa vielä, yritän niin että kertoisimme vasta kun np ultra takana. ( jos pystyn salaamaan siihen asti, pahoinvointi, jne jne.)

Äidilleni keskenmenoni ovat olleet myös todella rankkoja! Haluan suojella häntä.

Tiedän että vaikka tämäkin menisi kesken, mitä en tod toivo, selviäisimme kyllä!!!! Pakko ajatella niin, muuten tulen hermoheikoksi ja hulluksi!

Hei.



Meillä menossa kuudes raskaus, yksi lapsi on entuudestaan. Yksi kohdun ulkopuolinen raskaus, 2 tuulimunaa ja yksi itsestään keskeytynyt raskaus (rv 10+ tuli niukkaa vuotoa ja sen seurauksena kohdusta löytyi n. rv 7 kuollout sikiö).



Kyllähän se rankkaa on joka kerta kun pelkää vaikka kuinka pitkään. Uskalsin kuitenkin kertoa esikoisellemme rv12, mutta esimerkiksi tämän sivuston palstoille uskaltauduin vasta rv 24 jälkeen...

Minua on auttanut suunnattoman paljon se, että olen kahdesti päässyt juttelemaan neuvolapsykologin kanssa asiasta. Uskomatonta mitä oivalluksia mieleen tulee ulkopuolisen, täysin objektiivisen ihmisen avulla!



Tästä raskaudesta vielä; kävin yksityisellä ultrassa kun rv piti olla 7+1 ja lääkäri totesi että tämäkin on tuulimuna. Kirjoitti minulle diagnoosin ja käski hakeutua sairaalaan kun runsas vuoto tai kovat kivut alkavat. Kysyin vielä siinä vaiheessa lääkäriltä " entä jos ei vuotoa näy?" . Tähän lääkäri vastasi että kyllä se alkaa.

Odottelin vuotoa ja/tai kipuja kolmisen viikkoa, menin sitten naistenklinikalle, josta käännyttivät minut kätilöopistolle. Siellä totesivatkin yllättäen elävän sikiön kohdussa ja viikkoja koon mukaan 8+4. Yksi elämäni onnellisimmista hetkistä!



Eli kaikenlaisia ihmeitäkin voi sattua, pitelen peukkuja, että teilläkin olisi nyt yhtä hyvä onni.



T: Emem03 rv27 tasan

Valitettavasti minä kuulun myös tähän pinoon. Takana kolme perättäistä keskenmenoa. Ensimmäinen tammikuussa 2004, rv 9+6 todettiin kuollut sikiö. Toinen syyskuussa 2004, rv 8+0 spontaani keskenmeno. Ja viimeisin tämän vuoden tammikuussa, rv 11+1 todettiin kuollut sikiö kohdussa. Tutkimuksissakin käytiin, syytä keskenmenoille ei löytynyt. Nyt ehkä olen itse alkanut epäilemään, että pienoinen PCO olisi taustalla... muita oireita PCO:sta ei minulla sitten olekaan, paitsi toinen munasarja " rakkulainen" . Mutta mene ja tiedä.. =/



Nyt olen taas raskaana, tällä hetkellä jo rv 26. Koko raskausaika on ollut vaikea. Alkuraskauden tietenkin pelkäsi keskenmenoa. Kävin kaksi kertaa yksityisellä alkuraskauden ultrassa, ihan oman " mielenterveyden vuoksi" , ja siksi että keskenmeno oltais todettu aiemmin kuin mahdollisessa np-ultrassa. useammin kävin neuvolassakin (kahden viikon välein) kuuntelemassa mm. sydänääniä aina rakenneultraan (rv22) asti. Neuvolatätikin on huomannut, että en osaa nauttia raskaudesta niinkuin " normaalit odottajat" . En osaa iloita, jokaisella vessakäynnillä vieläkin pelkää jos paperissa näkyykin punaista. Nyt loppua kohti mentäessä pelot ovat muuttuneet. Potkuja täytyy tuntea joka päivä ja aina illalla nukkumaan mennessä, muuten huolestun. Tällä hetkellä pelkään mahdollista raskausmyrkytystä, ja sitä jos sikiö syntyy keskosena, pystytäänkö se pelastamaan.

Muutamille sukulaisille olen jo uskaltanut raskaudesta kertoa, sekä muutamille ystäville. Miehen vanhemmillekin kerrottiin vasta rv 18, ja sukulaisille muutama viikko sitten, sitä mukaa mitä niitä nyt on nähnyt... Nyt maha alkaa kyllä olemaan jo sen kokoinen, että sen huomaa muutenkin, mutta ei se vielä esimerkiksi ulkotakin alta näy, ja siksi monille " vastaantulijoille" ei ole vieläkään joutunut asiasta kertomaan. Äitini, joka tietää keskenmenoista, ei hänkään ole asiasta iloinnut kuten " normaalisti raskauksissa onnistuvien" mummut. Ja anoppikaan ei ole raskaudestani eteenpäin vielä kertonut. Kai tässä pian pitäisi alkaa hankintojakin tekemään. Uskon itse, että jos keskenmenoja ei olisi taustalla, olisin hankintoja tehnyt jo paljon aiemmin. Nyt olen niitäkin siirtänyt, mietin yhä onko tosiaan todellista että meille olisi vihdoin tulossa kauan odottettu esikoinen! Tässä parin viikon sisällä pitäis tulla äitiyspakkaus. Sitäkin olen miettinyt, että jos vauva ei synnykään, mihin pakkauksenkin sitten laitan.. =/ Välillä on toki parempia päiviäkin, kun asiat eivät samalla tapaa huoleta kuin toisina päivinä, mutta silti on " pelko persuksissa" koko ajan..



Keskenmenon kokeneita odottajia kirjoittelee muuten tuolla HAAHUT-pinoissa (taitaa olla viimeisin pino taas vajonnut jonnekin kauas... =/)



jonttu rv 25+1

että toinen raskaus keskeytyi rv 21 ja nyt olen uudelleen viimeisilläni raskaana. Ennestään 3-v. esikoinen.



Kyllä tietty ilottomuus on varjostanut koko raskautta. Minäkin pelkäsin alussa joka vc-käynnillä, että onko tullut verta ja kun vauva mahassa kasvoi isommaksi niin olin tuntevani kuinka se syntyy pois. (Luonnollisestikin siis synnytin edellisessä raskaudessa ja fyysinen kokemus oli jotenkin jäänyt selkärankaan.)



Kun päästiin rv 21 ohi, alkoi pikkuhiljaa helpottaa, mutta eipä ole kyllä sellaista huoletonta raskaudesta iloitsemista, kun sitä on suunnilleen miettimässä, että mitä sitten siunaustilaisuuteen laittaa päälle. Samat kuin viimeksi (jotka edelleen kaapissa henkarissa) vai ostaako uudet.



Itse olen yrittänyt käsitellä tätä asiaa esim. neulomalla tulevalle vauvalle ja kirjoittamalla päiväkirjaa, keksimällä nimiä jne. ja näiden asioiden kautta ikäänkuin pakotan itseni uskaltamaan luoda suhdetta tulevaan vauvaan.



Suosittelen myös, että pyydät neuvolasta lähetteen sairaalasi synnytyspelkopoliklinikalle. Siellä voi puhua myös muusta kuin pelkästä synnytystapahtumasta. Itse kävin kaksi kertaa juttelemassa ja se myös tuntui auttavan jonkin verran. Niin ja neuvolassa on tullut piipahdeltua normaalia useammin kuuntelemassa vauvan sydäntä... Aika hyvin on tässä tilanteessa ymmärrystä löytynyt.



Toivottavasti raskautesi sujuu ongelmitta ja tulee ainakin jotain välähdyksiä, kun et muista murehtia.

Takana 2km (05/01 rv 8-9 ja 03/02 rv 8-9), kohdunulkoinen 05/02, josta menetin toisen munatorven sekä keskeytys/synnytys 12/02 rv 16 vauvan erittäin vaikean rakennepoikkeavuuden vuoksi. Yli 2 vuotta lapsettomuutta, tutkimukset (selvittämätön lapsettomuus) ja epäonnistunut IUI 01/05. Toukokuussa -05 testi näytti luomuplussaa ja koko raskausaika meni pelokkaissa tunnelmissa. Raskaus oli vaikea ja saikulla olin lähes koko ajan enemmän tai vähemmän vakavien asioiden vuoksi. Ihana riiviöprinsessamme syntyi 12/05 sektiolla perätilan vuoksi.



Nyt olen taas raskaana rv 18+0 ja pelko varjostaa koko raskautta. Eipä taaskaan ole päästy helpolla, kun rv 10 oli pahaa verenvuotoa (vuotava hematooma) ja nyt on ilmeisesti sitten alkaneet supistukset =( Vastaus kysymykseesi on siis, että pelko ei ainakaan meillä hellitä ollenkaan. Vasta synnärillä voin olla varma, että meillä on se toinenkin lapsi ja siitäkös se huolehtiminen vasta alkaakin... =)



Yritän kuitenkin ottaa mahdollisimman rauhallisesti ja osittain yritän jopa olla ajattelematta koko raskautta (helpommin sanottu kuin tehty, kun koko ajan on kuietnkin jotain vaivaa, jolka muistuttaa tuon asukin olemassaolosta). Tosiasiahan on kuitenkin se, ettei asioihin voi oikeastaan mitenkään itse vaikuttaa...



Onnea odotukseesi ja toivottavasti kaikki menee hyvin!



Nekku

Yritin haku-toiminnolla jo aiemmin etsiä kohtalotovereita, mutten oikein löytänyt. Tuntuu jotenkin hyvältä, että on muitakin, vaikka en tietenkään toivo kenellekään tätä.



Minullakin yksi keskenmenoista todettiin np-ultrassa ja se oli kyllä rankka paikka. Ainakin siihen asti en uskalla yhtään iloita tästä ja onhan se todennäköisempää tällä historialla, että jotain menee vikaan nytkin.



Tällä kertaa en ole kertonut edes miehelle. Onko tämä teistä väärin?

(en haluaisi hänelle tätä samaa murhetta, mietin kertomista uudelleen ensi viikon ultran jälkeen)



Täytyy etsiä se haahu-pino, josta joku vinkkasi. Kiitos vielä kun kerrotte kokemuksianne. En voi oikein puhua kenellekään. Kaikki tuttavat tekevät helponoloisesti vauvoja ympärillä ja iloitsevat tietysti niistä. En ole yhtään katkera muille tai kateellinen, mutta on vaikeampi puhua sellaiselle, jolla ei ole samanlaisia kokemuksia. Ensimmäisistä keskenmenoista kerroin kyllä, mutta onnistuneen raskauden onnistuin pitämään piilossa melkein 20 viikolle asti.

- tsemppiä teille kaikille!

Tervetuloa mukaan niin saadaan pidettyä sivut pystyssä.