Lue keskustelun säännöt.
Miksi takautumat tulevat jatkuvasti mieleen? Miksi en pääse vain eroon niistä? Miten niiden kanssa tulisi toimia?
30.01.2023 |
Minusta tämä on aika typerää, että pää velloo edelleen jossain lapsuuden hylkäämiskokemuksissa ja niissä väkivaltatilanteissa tai muissa vastaavissa. En oikein ymmärrä miksi ne seuraavat perässä.
Sitten vain lamaannun ja mietin näitä asioita, yritän käsitellä. Mitään järkeä tuossa ei ole, että ne tulevat mieleen niin usein koska mitä väliä niillä tapahtumilla enää on? Miksi en vain pääse eteenpäin ja lakkaa ajattelemasta.
Minusta jopa tuntuu, että onko tuo jotain omahyväistä ja sellaista toisten syyllistämistä, että elämä junnaa paikoillaan ja elän tapahtumia uudestaan ja uudestaan. Olenko jotenkin narisistinen ihminen? Kun ihan hyvin voisin ottaa vastuun omasta elämästäni ja lakata ajattelemasta tuollaisia. Nämä aina tulevat silloin kun sairastan masennusta, niin ajatukset vievät niihin muistoihin ja elän epätoivoisissa fiiliksissä itseni kanssa, olen joskus vihainen ja kärsin. Miksi en vaan voi lopettaa ja ottaa itseäni niskasta kiinni.
Ei kai tämä tervettä ole aina murehtia asioita, joille ei enää voi mitään.
Kommentit (19)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Anteeksi ehkä voi antaa,(aina ei valitettavasti voi) mutta ei unohtaa.
Vierailija kirjoitti:
Ikää on?
Aika lähellä kolmeakymmentä tässä jo olen. Nämä ovat seuranneet etenkin viime vuosina enemmän, juurikin nuo varhaislapsuuden asiat. Joskus tekisi mieli vahingoittaa itseään kun ei vaan tästä itse pääse eroon. Minusta tämä on ihan ajanhukkaa mutta aina ne vaan tunkeutuu ja tunnen oloni todella huonoksi ja turhaksi ihmiseksi. Tulee sellainen olo, että olen varmaan tehnyt jotain pahaa ja ansaitsen kaiken. Pää alkaa pitämään sellaista monologia, että olen heikko paska jne. Ap
Miten siis näitä pitäisi käsitellä? Olen yrittänyt myös ihan neutraalisti suhtautua näihin ja läpituntea mutta siitä huolimatta muistot palaavat. No ehkei silläkään ole väliä mutta miksi annan niiden vaikuttaa niin paljon elämääni? Se tässä kai eniten hiertää itseään, että annan niille ilmeisesti voiman viedä minut pohjalle vaikka yritän vain selviytyä. Tunnen tosi paljon huonoutta olemassaolosta ja ulkopuolisuutta, elän vähän jossain kuplassa jossa en usko itseeni vaan elän tässä omassa pienessä maailmassani. Pitäisi vaan ottaa katse eteenpäin ja lopettaa menneisyyden määrittelemästä itseäni. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miten siis näitä pitäisi käsitellä? Olen yrittänyt myös ihan neutraalisti suhtautua näihin ja läpituntea mutta siitä huolimatta muistot palaavat. No ehkei silläkään ole väliä mutta miksi annan niiden vaikuttaa niin paljon elämääni? Se tässä kai eniten hiertää itseään, että annan niille ilmeisesti voiman viedä minut pohjalle vaikka yritän vain selviytyä. Tunnen tosi paljon huonoutta olemassaolosta ja ulkopuolisuutta, elän vähän jossain kuplassa jossa en usko itseeni vaan elän tässä omassa pienessä maailmassani. Pitäisi vaan ottaa katse eteenpäin ja lopettaa menneisyyden määrittelemästä itseäni. Ap
Minusta tässä on juurikin ongelman ydin. Yrität päästä eteen päin ilman, että tuntisit oikeasti ne tunteet, joita nämä kokemukset aiheutti. Ne tulee käydä kaikessa kauheudessaan "läpi", että voit päästä eteen päin. Nyt mielestäni olet järjellä yrittänyt vain unohtaa asiaa, mutta kehosi vaatii sinua muistamaan ja tuntemaan.
Niin hölmöä kuin se onkin. Tarvitset kyllä mielestäni nyt rinnallesi hyvän terapeutin, jotta pääsette niihin tunteisiin ja niistä seuraaviin ajatuksiin kiinni.
Kaikkea hyvää tiellesi ja muista, mikään ei voi tapahtua pakottamalla, vasta sitten asiat tapahtuu kun olet valmis.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei
Suosittelisin lukemaan ja selvittämään enemmän trauman hoidosta. Näin maallikkona kuulostaa, että tarvitset apua menneisyyden kokemusten käsittelyyn? Tuntuuko sinusta että et itse siihen pysty?
Kävisin juttelemassa traumaan erikoistuneen lääkärin kanssa tilanteesta, psykiatreistä löytyy varmaan sellainen. Jos haittaa elämää, niin ehdottomasti menisin lääkäriin.
Jos kyse on rikoksesta (väkivalta viittasi tähän), myös jo vanhasta, löytyy apua myös rikosuhripäivystyksestä. Heillä chat ja puhelinpalvelu (ilmainen soitto 116 006). Soita matalalla kynnyksellä.
"Rikosuhripäivystys 116 006 palvelee suomeksi mape klo 920 ja ruotsiksi klo 1214. Puhelu on maksuton."
Pahalla hetkellä ja kun muuta apua et saa, mieli ry:n auttava päivystyspuhelin auki 24/7. Maksaa ppm, muuten ilmainen ja anonyymi palvelu.
"MIELI ry:n Kriisipuhelin päivystää 24 tuntia vuorokaudessa joka päivä numerossa 09 2525 0111. Voit soittaa nimettömästi ja luottamuksellisesti."
Hurjasti tsemppiä ja voimia sulle ap!
Vierailija kirjoitti:
Miten siis näitä pitäisi käsitellä? Olen yrittänyt myös ihan neutraalisti suhtautua näihin ja läpituntea mutta siitä huolimatta muistot palaavat. No ehkei silläkään ole väliä mutta miksi annan niiden vaikuttaa niin paljon elämääni? Se tässä kai eniten hiertää itseään, että annan niille ilmeisesti voiman viedä minut pohjalle vaikka yritän vain selviytyä. Tunnen tosi paljon huonoutta olemassaolosta ja ulkopuolisuutta, elän vähän jossain kuplassa jossa en usko itseeni vaan elän tässä omassa pienessä maailmassani. Pitäisi vaan ottaa katse eteenpäin ja lopettaa menneisyyden määrittelemästä itseäni. Ap
Mitä enemmän kirjoitat, sitä enemmän kerrot trauman vaikutuksesta elämääsi. Käy lukemassa PTSD:stä, eli suomeksi traumaperäinen stressioireyhtymästä. En sano että sinulla on tätä, mutta voi auttaa ymmärtämään mitä trauma tekee mielelle.
Toisia termejä sulle: dissosiaatio ja depersonalisaatio. Esiintyvät trauman yhteydessä. Näistä olisi hyvä jutella lääkärin ja sen jälkeen traumaterapeutin kanssa.
Iso hali! Selviät kyllä ja voit saada apua siihen :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen toistakymmentä vuotta yrittänyt saada apua traumoihin mutta Suomessa ei ole toimivaa terapiajärjestelmää. Jää vain itsehoito ja vertaistuki. Psykoedukaatio tarkoittaa että kun luet aiheesta ymmärrät järjellä miten traumatisoituminen on tapahtunut.
Tärkeintä on muistaa että se ei ole sinun syytäsi. Syy on vain tekijöissä.
Lue emdr:stä, katso YouTubesta emdr videoita.
Voit opetella ajatuspolkuja, lauseita esim: vaikka menneisyydessä on pahoja asioita, ne on menneitä. Ne ei tapahdu enää. Nyt olen tässä.
Voit yrittää varata ajan johonkin ja käydä juttelemassa. Jos olet nuori on esim tyttöjen talo.
Et ole ainoa jolla on kamalaa. Yritetään jaksaa vaan. Kerran päättyy pitkä yö.
Vierailija kirjoitti:
Miten siis näitä pitäisi käsitellä? Olen yrittänyt myös ihan neutraalisti suhtautua näihin ja läpituntea mutta siitä huolimatta muistot palaavat. No ehkei silläkään ole väliä mutta miksi annan niiden vaikuttaa niin paljon elämääni? Se tässä kai eniten hiertää itseään, että annan niille ilmeisesti voiman viedä minut pohjalle vaikka yritän vain selviytyä. Tunnen tosi paljon huonoutta olemassaolosta ja ulkopuolisuutta, elän vähän jossain kuplassa jossa en usko itseeni vaan elän tässä omassa pienessä maailmassani. Pitäisi vaan ottaa katse eteenpäin ja lopettaa menneisyyden määrittelemästä itseäni. Ap
En ole alan asiantuntija, mutta muistaakseni on olemassa sellaisia tekniikoita joilla aivoja voi estää vatvomasta traumoja. Trauma ei siis unohdu mutta jollain uudelleenohjelmoinnilla asia ei enää ole jatkuvasti mielessä. Muistaakseni luin tästä/näin ohjelman jossa jonkun tyypin isä oli ampunut tämän äidin näiden istuessa ruokapöydässä ja äidin aivoja oli roiskunut ympäriinsä:/. Oli tietenkin traumatisoitunut mutta aikuisena pystynyt jollain vastaavalla keinolla eheytymään. Kysy terapeutilta tai jostain virallisemmalta taholta joka on näihin erikoistunut? Tai sulla taitaa olla ihan yleisiäkin raskaita kokemuksia, terapiaa sitten vaan ja sopiva lääke päälle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täytyy hakea tietoa enemmän, kiitoksia kommenteista ja tuesta.
PTSD nyt on ainakin varmasti oikea diagnoosi. Tuossa lähivuosina kun olin jatkuvassa väkivallankierteessä ex-puolisoni vuoksi niin kun pääsin eroon ja lepäämään, niin kaikki muukin tuli aivan jäätävänä takautumana mieleen ja painajaisina. Ihan siis kaikki tähän saakka eletyn elämän ikävimmät kokemukset (arvottomuus alkoholismien kanssa elämisestä lapsuuden, väkivalta, seksuaalinen väärinkäyttö jne). Olen ollut ihan ulapalla ja uupunut. Masennukseen se vei ja työkyvyttömyyteen. Nyt tuntuu etten nouse sitten millään ja kaikki pelottaa ihan kauheasti, elämä itsessään.
Sitä vaan odottaa, että pääsis jutteleen ja samalla kun olen tässä kuitenkin suhteellisen kauan kytenyt, niin soimaan itseäni, että eikö tämä nyt ala jo riittämään, enkö nyt vaan voi jo nousta täältä ylös. Syytän kamalasti omaa kyvyttömyyttäni elää nyt normaalia elämää, en pysty edes mitenkään valehtelemaan, että kaikki on hyvin. Ihan kuin olis jossain syvällä kuopassa ja odottelee, että keksii ratkaisun päästä takaisin maan pinnalle. Ehkä pitäis vaan tuntee noi tunteet jos vaan osaisin, tiedän vain, että kun syvennyn noihin hetkiin niin kehoon sattuu niin paljon, että on pakko lopettaa. Ap
Vierailija kirjoitti:
Miten siis näitä pitäisi käsitellä? Olen yrittänyt myös ihan neutraalisti suhtautua näihin ja läpituntea mutta siitä huolimatta muistot palaavat. No ehkei silläkään ole väliä mutta miksi annan niiden vaikuttaa niin paljon elämääni? Se tässä kai eniten hiertää itseään, että annan niille ilmeisesti voiman viedä minut pohjalle vaikka yritän vain selviytyä. Tunnen tosi paljon huonoutta olemassaolosta ja ulkopuolisuutta, elän vähän jossain kuplassa jossa en usko itseeni vaan elän tässä omassa pienessä maailmassani. Pitäisi vaan ottaa katse eteenpäin ja lopettaa menneisyyden määrittelemästä itseäni. Ap
Älä läpitunne. Sanot että en halua tätä paskaa enää. Pysäytät sen ajatuksen, et lähde siihen mukaan, käännät mielen johonkin muuhun.
Itselleni oli valtava vapautumisen hetki kun ymmärsin tämän. Sinä päätät mitä ajattelet. Ne ajatukset yrittää aina uudelleen mutta sanot vaan ei. Pikkuhiljaa sitten vaimenevat eivätkä tule enää. Sinä päätät lähdetkö mukaan niihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun on noin paljon asiaa, ensihätään käsittelet yhtä asiaa kerrallaan. Al-anonissa tai AAL ssä alkoholijuttuja. Soita tukinaiseen tai naistenlinjaan hyväksikäytöstä. Eli pieninä paloina yhtä asiaa kerrallaan.
Ongelman ytimessä on ettet ole itse saanut päättää mitä sinulle on tapahtunut. Mutta jatkossa sinä päätät. Mieti aktiivisesti että olet eri kuin kukaan muu. Että sinulla on oma tahto, ja otat omat asiasi omaan valtaasi. Liikunta auttaa siinä ja auttaa hallitsemaan kehoa ja mieltäkin. Nykyään on tietoa saatavilla.
Mietin vaan, että kun ihmiset oikeasti on selvinneet vaikka minkälaisista asioista ja jaksaneet työelämää, perhe-elämää jne. Minä en oikeasti jaksa enää mitään eikä minulla ole edes lapsia tai mitään muutakaan kuormittamassa elämääni. Miksi itse olen tällainen? Toki ennen tein töitä todella paljon, halusin tulla hyväksytyksi suorittamisen kautta mutta ei sekään enää nappaa, ei kiinnosta enää lainkaan sen vuoksi itseään rääkätä.
Syytän itseäni paljon heikkoudestani ja olen aika vaativa, siksi pohdin paljon itsemurhaa. Sekin olisi kuitenkin niin typerää, etten toivottavasti sitä tee. Pitäisi olla vahva ja elää tällaisten paskajuttujen yläpuolella eikä antaa niille valtaa. Olen kuitenkin luovuttanut toistaiseksi ja antanut periksi.
Meditointia yritän harrastaa. Siitäkin vähän varmaan apua ollut. Ap
Liikunta nyt ainakin olisi hyväksi. Olen fyysisesti aika vahva naiseksi, että uskoisin senkin tuovan pelkästään sinnikkyyttä ja itsevarmuutta. Yritän päästä kotini ulkopuolelle. Ollut sellainen tilanne, etten ole päässyt nyt kuukausiin oikein mihinkään kun meni aika matalaksi tämä oma vointini. Myöhemmin ehkä ryhmäistuntoja, sinne olisi kyllä kiva saada joku kaveri mutta olen nykyään myös hyvin yksinäinen, ehkä parempi kuitenkin niin. Ap
Antamalla anteeksi ja olemalla armelias itsellesi.
Täällä toinen samanmoinen velloja. Joskus koetan tolkuttaa itselleni että mitä tapahtui, tapahtui yli 40 vuotta sitten mutta ei auta. Välillä haudon kostosuunnitelmia, sellaisia joita näkee kauhuelokuvissa mutta olen liian tossukka tehdäkseni oikeasti niin. PTSD on todettu, pystyn elämään normaalia elämää, mutta välillä vaivun sellaiseen katkeruuteen ja vihaan että pakahdun niihin tunteisiin. Ja ei, aika ei auta. Pikemminkin tuntuu että mitä enemmän aikaa menee, sitä suurempi on viha että ne pas-ka-kasat elää ja hengittää ja minä elän painajaisissa.
Olen myös monta kertaa miettinyt miksi en pääse eroon näistä ajatuksista ja tunteista. Koetan välillä sanoa itselleni että lopeta noiden vatvominen koska se ei enää asiaa muuta miksikään. Mutta kerroppa se painajaisille. Ja ne sadistit nyt elää normaalia elämää, ah kun alkaa taas keittämään.
Ikää on?