Muita aikuisia tyttäriä, joiden äiti ei halua puhua mistään vakavammasta?

Jos otan puheeksi vaikeat asiat, niin ohjaa ulos. Uskomatonta, mutta ei pysty vielä vuosikymmentenkään jälkeen myöntämään olleensa ja toimineensa väärin, vaan sen sijaan häntä on kohdeltu lapsena, nuorena ja aikuisena niin väärin ja hänen elämänsä meni miten meni, liian nuorena naimisiin ja liian nuorena lapset jne...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aloituksessa ei ole äitiä, jota yritetään saada terapiaan. On vain trollin mielikuvitustarina äidistä, johon mikään mitä kaikkensa uhraava tytär tekee ei tehoa. Aika naiivi saa olla, jos näihin tosissaan lankeaa.

Aloittaja esittää ongelmaksi äitinsä ahdistuneisuuden, tultuaan painostetuksi terapiaan, koska ei suostu olemaan tyttärensä terapeutti. Mitä ahdistuneelle äidille pitäisi tehdä? Millaisia ratkaisuja on tarjottu?

"Normaali ihminen ei jankkaa jokaiseen asiaan, että "tehty jo ei toiminut". Normaali ihminen jatkaa keskustelua kertomalla tarkemmin, miten heillä on tätä neuvoa x toteutettu ja mikä siinä on mennyt pieleen. Siitä sitten voidaan jatkaa keskustelua kehittelemään toimintatapaa toimivammaksi. Kukaan ei jaksa keksiä ideoita, jotka heti suoriltaan aina tyrmätään ilman minkään laista halua ottaa vastaan ideaa ja kehitellä sitä. Toimii niin tuotesuunnitelussa kuin av-palstallakin. Jos et ole halukas ottamaan vastaan neuvoja, älä tule niitä pyytämään."

Av -mamma/-pappa 187.2023 tällä foorumilla

Totta! Mutta jos toinen on jo väsynyt, kun ei mikään auta, ja toteaa, että" tehty jo, ei auttanut", niin kai tuo toinen voi kaikessa viisaudessaan sitten tehdä jatkokysymyksiä. Ei kaikki tajua kaikkia asioita! Jos joku tajuaa, että nyt kannattaisi jatkokehitellä, miksei sano, että mietitäänpäs tarkemmin tätä. Tai jos joku kysyy neuvoja muttei halua ottaa vastaan niitä, niin miksei toinen sano, että "ymmärsin, että kysyit neuvoja, ja minä yritin niitä antaa. Nyt en tiedä, mitä haluat. Voisitko selventää, mitä minulta toivot?"

Ihmisillä on taipumus hypätä sellaisia kohtia ohi, joiden ajattelee olevan itsestään selviä. Mutta voikin olla, että ne ovat itsestään selviä vain tälle henkilölle. Onnistunut kommunikaatio vaatii siksi sen, että asiat sanotaan ääneen, kysellään ja varmistellaan. Harmillisesti tällaista keskustelukulttuuria on vaikea ylläpitää jatkuvasti. Jos perheessä on onnistuttu sellainen luomaan, asioiden selvittely luonnistuu jossain vaiheessa jo automaatiolla, mutta uusiin ihmisiin tutustuessa voi olla taas seinä vastassa. Eipä kai sille muuta voi kuin yrittää kasvaa itse ja auttaa muitakin ympärillä kasvamaan.

Asiaa puhut.

Minä ehkä liikaa ajattelin lainauksella harvinaisia tapauksia, tyypillisesti vanhoja naisia, "kylähulluja", jotka Munchhausen-tyyppisesti kiusaavat esim. myyjiä... ja saattavat tietyissä tilanteissa "räjähtää" raivosta. Syntyy vaikutelma, että heillä ei ole tarkoituskaan saada jotain asiaa hoidettua, vaan taustalla on joku psyykkinen motiivi. (Itsevarmojen ja lempeiden ihmisten kanssa he ovat suht mukavia!) Vertasin asiaa trolliin, jonka motiivi aloitukseen ei ole sitä, mitä voisi äkkiseltään luulla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äiti ja äiti. Miksi kaikki on äitien syytä ja äitien pitäisi olla yli-ihmisiä ja täydellisiä, vaikka heillä samat puutteet ja heikkoudet kuin muillakin. Ja milloin äiti saisi olla vapaa äitiydestään, vai onko äitiys elinikäinen riippakivi.

Ja missä miehet - isät ja isoisät, enot ja sedät.

Miksi ei isän kanssa voi keskustella vakavasti, vaan huudetaan äitiä?

Tämä on keskustelu äideistä. Isille omat keskustelunsa.

Missä?

Luulisi, että se äitien yli viidentuhannen viestin ketju olisi riittänyt. Katsotaan ylittääkö tämä sen.

Niin, siis luo itse sellainen keskustelu, kun kerran haluat purkaa isätraumaasi. Miksi roikut täällä, jos et halua puhua äidistäsi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Samma här.

Päivittäisistä asioista voi puhua, ruoasta, säästä, talon puuhista. Mutta ei töistä, ihmissuhteista, terveysongelmista, lasten tai lemmikkien huolista, harrastusmenestyksestä, tavoitteista.

Täsmälleen sama outo suhtautuminen kuin jollain muullakin ketjussa: kun lapseni (äitini lapsenlapsi) joutui sairaalaan vakavasta syystä ja hädässä ja ahdistuksessa soitin äidille, niin hän oli juuri lähdössä kauppaan, eikä ehtinyt juttelemaan. Eikä palannut asiaan myöhemminkään.

Pystymme kuitenkin puhumaan myös maailman asioista, kuten politiikasta ja ympäristöasioista. Kunhan aiheet eivät tule lähelle, eivätkä ole henkilökohtaisia.

Kuvaamasi luonne on luonteena mielenkiintoinen, kaikessa latteudessaan, koska se on niin "skitsoidi".

Mulla on juuri tällainen äiti kuin täällä on kuvailtu. Aina halunnut puhua vain säästä tai jostain helvetin politiikasta. No, tästä ja muista syistä johtuen itselleni on kehittynyt tosi vaikeat mt ongelmat, ja itse asiassa viimeisin terapeutti sanoi että minussa on jotain skitsoidi. Tunne-elämäni onkin tosi lattea nykyään, lapsena ja nuorena minulla oli vielä voimakkaat tunteet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jatkoviestin kirjoittaja täällä vielä! Kirjoitin heti ekan viestin alussa, että voisin jopa hyväksyä sen, ettei äitini puhu vaikeista asioista, mutta kun tekee siitä niin ison numeron, niin on hankalaa. En oikein tiedä, miten kirjoitin noin, kun nimenomaan siis haluaisin, että äidin kanssa voisi puhua, mutta hän ei halua, ja tekee siitä numeron.

Ehkä tarkoitin, että on ookoo jos ei halua puhua asioista, mutta kun en haluaisi, että äidillä on koko ajan niin paha mieli = toivoisin, että hönkin menisi terapiaan, että elämänlaatu paranisi koko meidän perheellä, kun voitaisiin keskustella vaikeista mutta ihan tavallisista elämään kuuluvista asioista ilman, että yksi saa kauhean ahdistus- ja itkukohtauksen ja kääntää koko homman vain itseensä ("Minähän se syyllinen tietysti olen!")

Mulle tuli kirjoituksestasi tunne, että raasaat koko ajan äitiäsi näillä asioilla. Olet kuitenkin aikuinen ihminen

Tiedätkö mitä äitisi elämän taustalla on, miksi hänen on vaikea "käsitellä" asioita?

Tuli helposti tunne, että tämä "käsitteleminen" kohdallasi ei välttämättä lopu koskaan. Äitisi on varmasti jo kuusikymppinen ihminen, anna hänen nyt jo olla rauhassa.

Koko kirjoituksestasi huokuu syyttäminen ja syyllistäminen. Etkö ole itse vastuussa mistään?

Emme me ihmiset täydellisiä ole. Sinua olisi mielestäsi pitänyt juoksuttaa lääkärissä, entä jos olisit traumatisoitunut siitä? Totta kai äitiäsi on ahdistanut käyttäytymisestä, mutta onko hänellä varmasti ollut mahdollisuus tehdä jotain hyväksesi, oletko varma?

Minulla on sisko, joka nuorena oirehti joka asiasta. Siihen aikaan oli hyvin vaikeata saada oikeanlaista apua mistään ja kun joku asia saatiin kuntoon, hän keksi uuden oireen. Olimme koko perhe täysin voimattomia asian edessä, ja hän syytti meitä kaikesta. Minä en olisi saanut pärjätä koulussa, koska hän ei pärjännyt. Äiti tunsi kauheata syyllisyyttä vielä vanhanakin, mutta itse asiassa ei itsekään tiennyt, mistä syystä.

Ei ne vanhemmatkaan mitään jumalia ole.

En usko, että perheesi on ollut täysin mätä. Sinulla on aikuisena ihan lupa tehdä elämästäsi niin hyvä kuin voit. Et sinä siihen äitiäsi enää tarvitse.

Voin hyvin kuvitella, että hän on korviaan myöten täynnä sinun ongelmiasi ja valituksiasi, joihin hänellä ei ole avaimia auttaa.

Kaikissa perheissä tapahtuu ylilyöntejä, kaikki vanhemmat syyllistyvät kasvatusvirheisiin, ovat oman aikakautensa tuotteita. Miksi äitisi pitäisi mennä terapiaan? Siksikö, että hän siellä joutuisi avaamaan koko elämänsä, muistelemaan jokaisen tekemänsä virheen ja tuntemaan helvetillistä syyllisyyttä, jota hän ihan takuulla jo nyt tuntee. Vielä vaan pitäisi raastaa ja repiä. Että sinä saisit hyvityksen ja tyydytyksen ja osoituksen siitä, kuinka väärin sinua on aina kohdeltu?

Kaikkia meitä on kohdeltu väärin, kaikilla meillä on traumoja. Mitä jos yrittäisit elää elämääsi kiusaamatta vanhaa äitiäsi? Entä jos äitisi kuolee, pystytkö sen jälkeen elämään ollenkaan, kun sinulta puuttuu ihminen, johon koko ajan heijastaa pahaa mieltään?

Sori, en halua olla paha, mutta joskus meidän jokaisen on kasvettava aikuiseksi. On taustamme sitten mikä tahansa.

Tai sitten voimme rypeä vanhoissa asioissa lopun ikämme, mutta se oloamme ainakaan paranna.

Jos mt-ongelmat johtuisivat äidistämme, me kaikki olisimme enemmän tai vähemmän sairaita mieleltämme.

Ei minunkaan äitini koskaan osannut puhua vaikeista asioista. Kun tämän ymmärsin, en häntä niillä vaivannutkaan. Minkä hän minun asioilleni olisi niin kovasti voinutkaan. Minä tein kaikki päätökseni kuitenkin aina itse.

Tämä teksti on hyvä esimerkki siitä, mikä on pielessä. Vaikeista asioista puhuminen on pelkkää kiusaamista tän kirjoittajan mielestä. Tai, että emotionaalisesti vaikeiden asioden käsittely on jokin yksi prosessi, joka pitäisi saada loppuun.

Eihän se näin ole.

Tulee uusia elämänvaiheita, tilanteita, vastoinkäymisiä, menetyksiä.

Rakastavaa tukea tarvitsee yhä uudelleen. Niin aikuistuneet lapset kuin heidän vanhempansakin.

Kyllä. Mutta aikuisen ihmisen pitää olla kyennyt hankkimaan itselleen muitakin tukihenkilöitä kuin se yksi ja ainoa - vanheneva äiti.

Missä ystävät, sisarukset, aviopuoliso, hyvät työtoverit...?

Minä itse en ainakaan omaa lastani lähde kuormittamaan vaikeilla asioillani.

En usko, että hän edes haluaisi kovin intensiivisesti perehtyä minun henkilökohtaisiin ongelmiin, joita minullakin sentään on. Ei se minunkaan elämäni mitään herkkua ole, mutta en lastani niillä rasita sen enempää, kerron miten asia milloinkin on, mutta en mitään valitusvirsiä ala veisaamaan. Hänelle toivon pelkkää hyvää ja autan missä pystyn, mutta hän elää omaa elämäänsä. Minun on vaikea enää hänen aikuiselämäänsä vaikuttaa.

En minä itsekään omaa äitiäni enää kolme - neljäkymppisenä ryhtynyt omilla asioillani vaivaamaan ja hänelle levottomuutta herättämään. Ystävät on sitä varten ja muut oman ikäiset.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Samma här.

Päivittäisistä asioista voi puhua, ruoasta, säästä, talon puuhista. Mutta ei töistä, ihmissuhteista, terveysongelmista, lasten tai lemmikkien huolista, harrastusmenestyksestä, tavoitteista.

Täsmälleen sama outo suhtautuminen kuin jollain muullakin ketjussa: kun lapseni (äitini lapsenlapsi) joutui sairaalaan vakavasta syystä ja hädässä ja ahdistuksessa soitin äidille, niin hän oli juuri lähdössä kauppaan, eikä ehtinyt juttelemaan. Eikä palannut asiaan myöhemminkään.

Pystymme kuitenkin puhumaan myös maailman asioista, kuten politiikasta ja ympäristöasioista. Kunhan aiheet eivät tule lähelle, eivätkä ole henkilökohtaisia.

Kuvaamasi luonne on luonteena mielenkiintoinen, kaikessa latteudessaan, koska se on niin "skitsoidi".

Mulla on juuri tällainen äiti kuin täällä on kuvailtu. Aina halunnut puhua vain säästä tai jostain helvetin politiikasta. No, tästä ja muista syistä johtuen itselleni on kehittynyt tosi vaikeat mt ongelmat, ja itse asiassa viimeisin terapeutti sanoi että minussa on jotain skitsoidi. Tunne-elämäni onkin tosi lattea nykyään, lapsena ja nuorena minulla oli vielä voimakkaat tunteet.

Eikö sulla sitten ketään muuta ihmistä ja juttelukaveria ole, kuin äiti?

Sinun mielenterveysongelmat ei todellakaan johdu siitä, että äitisi puhuu kanssasi politiikasta ja säästä.

Voi olla, että sun mt-ongelmat on syynä siihen, ettei sun kanssa voi puhuakaan mistään syvemmistä asioista, koska luultavasti ne sun oireet vain pahenee sellaisesta.

Mulla oli mt-ongelmainen ystävä, jonka kanssa piti aina puhua hänen syvistä tuntemuksistaan ja hän vain kiihtyi ja hermostui koko ajan enemmän ja enemmän, ei ihme ettei siitä ystävyydestä lopulta enää tullut mitään. Kaikki oli niin ahdistavaa, mikään apu ei ollut oikein, mikään ei häntä auta. No minkä silloin voi. Tuli mieleen, että hän vain halusi vatvoa niitä ongelmiaan loputtomiin, ei kukaan sellaista jaksa.

Ei ne äiditkään mitään terapeutteja ole.

Vierailija kirjoitti:

Itselläni on myös tällainen äiti ja on kiinnostava kysymys mistä se johtuu. Tavallaan tuntuu että hän välittää kovastikin, mutta samalla todellisten ja vaikeiden aiheiden välttely on tosi selvää. Luulen että kyseessä on pelko ja estyneisyys ja jonkinlainen kyvyttömyys käsitellä isoja tunteita (ainakaan selvin päin). Kovasti nyt itse äitinä mietin, tuleeko minustakin ihminen joka soittelee tyttärensä kanssa ja puhuu vain roskien viemisestä, multien vaihtamisesta ja imuroinnista.

Voi olla. Se voi liittyä ikääntymiseenkin, ettei enää jaksa jutella syvällisiä samoin kuin nuorena. Ainakin mulle on käynyt niin. Nuorena olin niin innostunut psykologiastakin mutta nykyään se on ihan evvk.

Ja myönnän, että on tosi mukavaa jos mun lapsilla ei ole mitään ihmeellistä kerrottavaa eikä draamaa missään vaan, että puhutaan jostain ihan arkisesta touhusta vain.

Se on luksusta ja hermolepoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Samma här.

Päivittäisistä asioista voi puhua, ruoasta, säästä, talon puuhista. Mutta ei töistä, ihmissuhteista, terveysongelmista, lasten tai lemmikkien huolista, harrastusmenestyksestä, tavoitteista.

Täsmälleen sama outo suhtautuminen kuin jollain muullakin ketjussa: kun lapseni (äitini lapsenlapsi) joutui sairaalaan vakavasta syystä ja hädässä ja ahdistuksessa soitin äidille, niin hän oli juuri lähdössä kauppaan, eikä ehtinyt juttelemaan. Eikä palannut asiaan myöhemminkään.

Pystymme kuitenkin puhumaan myös maailman asioista, kuten politiikasta ja ympäristöasioista. Kunhan aiheet eivät tule lähelle, eivätkä ole henkilökohtaisia.

Kuvaamasi luonne on luonteena mielenkiintoinen, kaikessa latteudessaan, koska se on niin "skitsoidi".

Mulla on juuri tällainen äiti kuin täällä on kuvailtu. Aina halunnut puhua vain säästä tai jostain helvetin politiikasta. No, tästä ja muista syistä johtuen itselleni on kehittynyt tosi vaikeat mt ongelmat, ja itse asiassa viimeisin terapeutti sanoi että minussa on jotain skitsoidi. Tunne-elämäni onkin tosi lattea nykyään, lapsena ja nuorena minulla oli vielä voimakkaat tunteet.

Heijastat vain sekopäistä äitiäsi. Olet täysin normaali ihminen joka haluaa yhteyttä toiseen, mutta kun toinen on kuin kivimuuri ja kieltää sinulta kaiken läheisyyden mitä lähisuhteisiin kuuluu reagoit aivan oikeaoppisesti kääntymällä itse sisäänpäin koska tunteitasi ei ole koskaan tunnustettu.  Samoin käy ihmisille joita manipuloidaan ja henkisesti pahoinpidellään mitätöiden niin pitkälle että he erkaantuu omista tunteistaan. Varsinkin lapsille on tehty tätä jotta heistä saadaan helppoja ja näkymättömiä. Haistata paskat äidillesi ja laita vaikka välit poikki. Se tervehdyttävintä itsellesi mitä voit tehdä, se hänen nujertama lapsi on vielä sisälläsi ja anna sille lupa raivota, sillä on syytä olla vihainen. Ja sano terapeutillesi, että lopettaa muiden ihmisten ongelmien projisoinnin sinuun. Se on huonoa ja laiskaa psykiatriaa. Sinulla ei ole persoonallisuushäiriötä vaan trauma.

Kannattaa muistaa, että äiditkin on vain ihmisiä omine mt-ongelmineen ja traumoineen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Samma här.

Päivittäisistä asioista voi puhua, ruoasta, säästä, talon puuhista. Mutta ei töistä, ihmissuhteista, terveysongelmista, lasten tai lemmikkien huolista, harrastusmenestyksestä, tavoitteista.

Täsmälleen sama outo suhtautuminen kuin jollain muullakin ketjussa: kun lapseni (äitini lapsenlapsi) joutui sairaalaan vakavasta syystä ja hädässä ja ahdistuksessa soitin äidille, niin hän oli juuri lähdössä kauppaan, eikä ehtinyt juttelemaan. Eikä palannut asiaan myöhemminkään.

Pystymme kuitenkin puhumaan myös maailman asioista, kuten politiikasta ja ympäristöasioista. Kunhan aiheet eivät tule lähelle, eivätkä ole henkilökohtaisia.

Kuvaamasi luonne on luonteena mielenkiintoinen, kaikessa latteudessaan, koska se on niin "skitsoidi".

Mulla on juuri tällainen äiti kuin täällä on kuvailtu. Aina halunnut puhua vain säästä tai jostain helvetin politiikasta. No, tästä ja muista syistä johtuen itselleni on kehittynyt tosi vaikeat mt ongelmat, ja itse asiassa viimeisin terapeutti sanoi että minussa on jotain skitsoidi. Tunne-elämäni onkin tosi lattea nykyään, lapsena ja nuorena minulla oli vielä voimakkaat tunteet.

Eikö sulla sitten ketään muuta ihmistä ja juttelukaveria ole, kuin äiti?

Sinun mielenterveysongelmat ei todellakaan johdu siitä, että äitisi puhuu kanssasi politiikasta ja säästä.

Voi olla, että sun mt-ongelmat on syynä siihen, ettei sun kanssa voi puhuakaan mistään syvemmistä asioista, koska luultavasti ne sun oireet vain pahenee sellaisesta.

Mulla oli mt-ongelmainen ystävä, jonka kanssa piti aina puhua hänen syvistä tuntemuksistaan ja hän vain kiihtyi ja hermostui koko ajan enemmän ja enemmän, ei ihme ettei siitä ystävyydestä lopulta enää tullut mitään. Kaikki oli niin ahdistavaa, mikään apu ei ollut oikein, mikään ei häntä auta. No minkä silloin voi. Tuli mieleen, että hän vain halusi vatvoa niitä ongelmiaan loputtomiin, ei kukaan sellaista jaksa.

Ei ne äiditkään mitään terapeutteja ole.

No, luulen että äippä on osasyy ongelmiini, isäni oli raivohullu alkoholisti mutta kun itkin asiaa äidilleni tämä aina vain tiuski että mitä oikein itken, muutenkin sain kuulla molemmilta huutoa kolo lapsuuteni. Sitten kun mt ongelmani puhkesivat eivät muut ihmiset ole halunneet viettää aikaa kanssani enkä voi olla koko ajan yksinkään. Ja en ole pariinkymmeneen vuoteen enää yrittänytkään puhua äidilleni mistään oikeasta. Meillä on vain tällainen kummallinen riippuvuussuhde.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselläni on myös tällainen äiti ja on kiinnostava kysymys mistä se johtuu. Tavallaan tuntuu että hän välittää kovastikin, mutta samalla todellisten ja vaikeiden aiheiden välttely on tosi selvää. Luulen että kyseessä on pelko ja estyneisyys ja jonkinlainen kyvyttömyys käsitellä isoja tunteita (ainakaan selvin päin). Kovasti nyt itse äitinä mietin, tuleeko minustakin ihminen joka soittelee tyttärensä kanssa ja puhuu vain roskien viemisestä, multien vaihtamisesta ja imuroinnista.

Voi olla. Se voi liittyä ikääntymiseenkin, ettei enää jaksa jutella syvällisiä samoin kuin nuorena. Ainakin mulle on käynyt niin. Nuorena olin niin innostunut psykologiastakin mutta nykyään se on ihan evvk.

Ja myönnän, että on tosi mukavaa jos mun lapsilla ei ole mitään ihmeellistä kerrottavaa eikä draamaa missään vaan, että puhutaan jostain ihan arkisesta touhusta vain.

Se on luksusta ja hermolepoa.

Tottakai se on mukavampaa, jos kaikilla menee hyvin! Mutta jos ei mene, niin toivot silti, että lapsesi pitäisi asian omana tietonaan? Esim. saanut syöpädiagnoosin, niin toivot, ettei soita ja kerro sinulle tästä, tai ei ainakaan kertomisen jälkeen enää koskaan puhu aiheesta? Että seuraava tieto, kiitos, kun tulee kutsu hautajaisiin lapsen puolisolta tai ystäviltä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jatkoviestin kirjoittaja täällä vielä! Kirjoitin heti ekan viestin alussa, että voisin jopa hyväksyä sen, ettei äitini puhu vaikeista asioista, mutta kun tekee siitä niin ison numeron, niin on hankalaa. En oikein tiedä, miten kirjoitin noin, kun nimenomaan siis haluaisin, että äidin kanssa voisi puhua, mutta hän ei halua, ja tekee siitä numeron.

Ehkä tarkoitin, että on ookoo jos ei halua puhua asioista, mutta kun en haluaisi, että äidillä on koko ajan niin paha mieli = toivoisin, että hönkin menisi terapiaan, että elämänlaatu paranisi koko meidän perheellä, kun voitaisiin keskustella vaikeista mutta ihan tavallisista elämään kuuluvista asioista ilman, että yksi saa kauhean ahdistus- ja itkukohtauksen ja kääntää koko homman vain itseensä ("Minähän se syyllinen tietysti olen!")

Mulle tuli kirjoituksestasi tunne, että raasaat koko ajan äitiäsi näillä asioilla. Olet kuitenkin aikuinen ihminen

Tiedätkö mitä äitisi elämän taustalla on, miksi hänen on vaikea "käsitellä" asioita?

Tuli helposti tunne, että tämä "käsitteleminen" kohdallasi ei välttämättä lopu koskaan. Äitisi on varmasti jo kuusikymppinen ihminen, anna hänen nyt jo olla rauhassa.

Koko kirjoituksestasi huokuu syyttäminen ja syyllistäminen. Etkö ole itse vastuussa mistään?

Emme me ihmiset täydellisiä ole. Sinua olisi mielestäsi pitänyt juoksuttaa lääkärissä, entä jos olisit traumatisoitunut siitä? Totta kai äitiäsi on ahdistanut käyttäytymisestä, mutta onko hänellä varmasti ollut mahdollisuus tehdä jotain hyväksesi, oletko varma?

Minulla on sisko, joka nuorena oirehti joka asiasta. Siihen aikaan oli hyvin vaikeata saada oikeanlaista apua mistään ja kun joku asia saatiin kuntoon, hän keksi uuden oireen. Olimme koko perhe täysin voimattomia asian edessä, ja hän syytti meitä kaikesta. Minä en olisi saanut pärjätä koulussa, koska hän ei pärjännyt. Äiti tunsi kauheata syyllisyyttä vielä vanhanakin, mutta itse asiassa ei itsekään tiennyt, mistä syystä.

Ei ne vanhemmatkaan mitään jumalia ole.

En usko, että perheesi on ollut täysin mätä. Sinulla on aikuisena ihan lupa tehdä elämästäsi niin hyvä kuin voit. Et sinä siihen äitiäsi enää tarvitse.

Voin hyvin kuvitella, että hän on korviaan myöten täynnä sinun ongelmiasi ja valituksiasi, joihin hänellä ei ole avaimia auttaa.

Kaikissa perheissä tapahtuu ylilyöntejä, kaikki vanhemmat syyllistyvät kasvatusvirheisiin, ovat oman aikakautensa tuotteita. Miksi äitisi pitäisi mennä terapiaan? Siksikö, että hän siellä joutuisi avaamaan koko elämänsä, muistelemaan jokaisen tekemänsä virheen ja tuntemaan helvetillistä syyllisyyttä, jota hän ihan takuulla jo nyt tuntee. Vielä vaan pitäisi raastaa ja repiä. Että sinä saisit hyvityksen ja tyydytyksen ja osoituksen siitä, kuinka väärin sinua on aina kohdeltu?

Kaikkia meitä on kohdeltu väärin, kaikilla meillä on traumoja. Mitä jos yrittäisit elää elämääsi kiusaamatta vanhaa äitiäsi? Entä jos äitisi kuolee, pystytkö sen jälkeen elämään ollenkaan, kun sinulta puuttuu ihminen, johon koko ajan heijastaa pahaa mieltään?

Sori, en halua olla paha, mutta joskus meidän jokaisen on kasvettava aikuiseksi. On taustamme sitten mikä tahansa.

Tai sitten voimme rypeä vanhoissa asioissa lopun ikämme, mutta se oloamme ainakaan paranna.

Jos mt-ongelmat johtuisivat äidistämme, me kaikki olisimme enemmän tai vähemmän sairaita mieleltämme.

Ei minunkaan äitini koskaan osannut puhua vaikeista asioista. Kun tämän ymmärsin, en häntä niillä vaivannutkaan. Minkä hän minun asioilleni olisi niin kovasti voinutkaan. Minä tein kaikki päätökseni kuitenkin aina itse.

Tämä teksti on hyvä esimerkki siitä, mikä on pielessä. Vaikeista asioista puhuminen on pelkkää kiusaamista tän kirjoittajan mielestä. Tai, että emotionaalisesti vaikeiden asioden käsittely on jokin yksi prosessi, joka pitäisi saada loppuun.

Eihän se näin ole.

Tulee uusia elämänvaiheita, tilanteita, vastoinkäymisiä, menetyksiä.

Rakastavaa tukea tarvitsee yhä uudelleen. Niin aikuistuneet lapset kuin heidän vanhempansakin.

Kyllä. Mutta aikuisen ihmisen pitää olla kyennyt hankkimaan itselleen muitakin tukihenkilöitä kuin se yksi ja ainoa - vanheneva äiti.

Missä ystävät, sisarukset, aviopuoliso, hyvät työtoverit...?

Minä itse en ainakaan omaa lastani lähde kuormittamaan vaikeilla asioillani.

En usko, että hän edes haluaisi kovin intensiivisesti perehtyä minun henkilökohtaisiin ongelmiin, joita minullakin sentään on. Ei se minunkaan elämäni mitään herkkua ole, mutta en lastani niillä rasita sen enempää, kerron miten asia milloinkin on, mutta en mitään valitusvirsiä ala veisaamaan. Hänelle toivon pelkkää hyvää ja autan missä pystyn, mutta hän elää omaa elämäänsä. Minun on vaikea enää hänen aikuiselämäänsä vaikuttaa.

En minä itsekään omaa äitiäni enää kolme - neljäkymppisenä ryhtynyt omilla asioillani vaivaamaan ja hänelle levottomuutta herättämään. Ystävät on sitä varten ja muut oman ikäiset.

"Aikuisen pitää osata" sitä, tätä ja tuota. News flash: normaaleinkaan aikuinen ei osaa ja älyä tehdä kaikkea, saati sellainen, joka on rikottu lapsuudessa ja koko ikä on mennyt vain rämpimiseen ja selviytymiseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Samma här.

Päivittäisistä asioista voi puhua, ruoasta, säästä, talon puuhista. Mutta ei töistä, ihmissuhteista, terveysongelmista, lasten tai lemmikkien huolista, harrastusmenestyksestä, tavoitteista.

Täsmälleen sama outo suhtautuminen kuin jollain muullakin ketjussa: kun lapseni (äitini lapsenlapsi) joutui sairaalaan vakavasta syystä ja hädässä ja ahdistuksessa soitin äidille, niin hän oli juuri lähdössä kauppaan, eikä ehtinyt juttelemaan. Eikä palannut asiaan myöhemminkään.

Pystymme kuitenkin puhumaan myös maailman asioista, kuten politiikasta ja ympäristöasioista. Kunhan aiheet eivät tule lähelle, eivätkä ole henkilökohtaisia.

Kuvaamasi luonne on luonteena mielenkiintoinen, kaikessa latteudessaan, koska se on niin "skitsoidi".

Herranpieksut, ekaa kertaa kuulin termin "skitsoidi" ja luin vasta wiki-sivun. 100% vastaavuus äitini persoonallisuuteen. On tosiaan mielenkiintoinen persoona, aina yksin eikä tunnu muuta kaipaavan. Älykäs, mutta ei millään lailla ilmaise tunteitaan. Elää askeettisesti, eikä tunnu kaipaavan nautintoja elämäänsä. Tosin ekologiset arvot tärkeitä, joten kaikenlainen kuluttaminen siksikin minimissä.

T. Ko. tytär

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jatkoviestin kirjoittaja täällä vielä! Kirjoitin heti ekan viestin alussa, että voisin jopa hyväksyä sen, ettei äitini puhu vaikeista asioista, mutta kun tekee siitä niin ison numeron, niin on hankalaa. En oikein tiedä, miten kirjoitin noin, kun nimenomaan siis haluaisin, että äidin kanssa voisi puhua, mutta hän ei halua, ja tekee siitä numeron.

Ehkä tarkoitin, että on ookoo jos ei halua puhua asioista, mutta kun en haluaisi, että äidillä on koko ajan niin paha mieli = toivoisin, että hönkin menisi terapiaan, että elämänlaatu paranisi koko meidän perheellä, kun voitaisiin keskustella vaikeista mutta ihan tavallisista elämään kuuluvista asioista ilman, että yksi saa kauhean ahdistus- ja itkukohtauksen ja kääntää koko homman vain itseensä ("Minähän se syyllinen tietysti olen!")

Mulle tuli kirjoituksestasi tunne, että raasaat koko ajan äitiäsi näillä asioilla. Olet kuitenkin aikuinen ihminen

Tiedätkö mitä äitisi elämän taustalla on, miksi hänen on vaikea "käsitellä" asioita?

Tuli helposti tunne, että tämä "käsitteleminen" kohdallasi ei välttämättä lopu koskaan. Äitisi on varmasti jo kuusikymppinen ihminen, anna hänen nyt jo olla rauhassa.

Koko kirjoituksestasi huokuu syyttäminen ja syyllistäminen. Etkö ole itse vastuussa mistään?

Emme me ihmiset täydellisiä ole. Sinua olisi mielestäsi pitänyt juoksuttaa lääkärissä, entä jos olisit traumatisoitunut siitä? Totta kai äitiäsi on ahdistanut käyttäytymisestä, mutta onko hänellä varmasti ollut mahdollisuus tehdä jotain hyväksesi, oletko varma?

Minulla on sisko, joka nuorena oirehti joka asiasta. Siihen aikaan oli hyvin vaikeata saada oikeanlaista apua mistään ja kun joku asia saatiin kuntoon, hän keksi uuden oireen. Olimme koko perhe täysin voimattomia asian edessä, ja hän syytti meitä kaikesta. Minä en olisi saanut pärjätä koulussa, koska hän ei pärjännyt. Äiti tunsi kauheata syyllisyyttä vielä vanhanakin, mutta itse asiassa ei itsekään tiennyt, mistä syystä.

Ei ne vanhemmatkaan mitään jumalia ole.

En usko, että perheesi on ollut täysin mätä. Sinulla on aikuisena ihan lupa tehdä elämästäsi niin hyvä kuin voit. Et sinä siihen äitiäsi enää tarvitse.

Voin hyvin kuvitella, että hän on korviaan myöten täynnä sinun ongelmiasi ja valituksiasi, joihin hänellä ei ole avaimia auttaa.

Kaikissa perheissä tapahtuu ylilyöntejä, kaikki vanhemmat syyllistyvät kasvatusvirheisiin, ovat oman aikakautensa tuotteita. Miksi äitisi pitäisi mennä terapiaan? Siksikö, että hän siellä joutuisi avaamaan koko elämänsä, muistelemaan jokaisen tekemänsä virheen ja tuntemaan helvetillistä syyllisyyttä, jota hän ihan takuulla jo nyt tuntee. Vielä vaan pitäisi raastaa ja repiä. Että sinä saisit hyvityksen ja tyydytyksen ja osoituksen siitä, kuinka väärin sinua on aina kohdeltu?

Kaikkia meitä on kohdeltu väärin, kaikilla meillä on traumoja. Mitä jos yrittäisit elää elämääsi kiusaamatta vanhaa äitiäsi? Entä jos äitisi kuolee, pystytkö sen jälkeen elämään ollenkaan, kun sinulta puuttuu ihminen, johon koko ajan heijastaa pahaa mieltään?

Sori, en halua olla paha, mutta joskus meidän jokaisen on kasvettava aikuiseksi. On taustamme sitten mikä tahansa.

Tai sitten voimme rypeä vanhoissa asioissa lopun ikämme, mutta se oloamme ainakaan paranna.

Jos mt-ongelmat johtuisivat äidistämme, me kaikki olisimme enemmän tai vähemmän sairaita mieleltämme.

Ei minunkaan äitini koskaan osannut puhua vaikeista asioista. Kun tämän ymmärsin, en häntä niillä vaivannutkaan. Minkä hän minun asioilleni olisi niin kovasti voinutkaan. Minä tein kaikki päätökseni kuitenkin aina itse.

Tämä teksti on hyvä esimerkki siitä, mikä on pielessä. Vaikeista asioista puhuminen on pelkkää kiusaamista tän kirjoittajan mielestä. Tai, että emotionaalisesti vaikeiden asioden käsittely on jokin yksi prosessi, joka pitäisi saada loppuun.

Eihän se näin ole.

Tulee uusia elämänvaiheita, tilanteita, vastoinkäymisiä, menetyksiä.

Rakastavaa tukea tarvitsee yhä uudelleen. Niin aikuistuneet lapset kuin heidän vanhempansakin.

Kyllä. Mutta aikuisen ihmisen pitää olla kyennyt hankkimaan itselleen muitakin tukihenkilöitä kuin se yksi ja ainoa - vanheneva äiti.

Missä ystävät, sisarukset, aviopuoliso, hyvät työtoverit...?

Minä itse en ainakaan omaa lastani lähde kuormittamaan vaikeilla asioillani.

En usko, että hän edes haluaisi kovin intensiivisesti perehtyä minun henkilökohtaisiin ongelmiin, joita minullakin sentään on. Ei se minunkaan elämäni mitään herkkua ole, mutta en lastani niillä rasita sen enempää, kerron miten asia milloinkin on, mutta en mitään valitusvirsiä ala veisaamaan. Hänelle toivon pelkkää hyvää ja autan missä pystyn, mutta hän elää omaa elämäänsä. Minun on vaikea enää hänen aikuiselämäänsä vaikuttaa.

En minä itsekään omaa äitiäni enää kolme - neljäkymppisenä ryhtynyt omilla asioillani vaivaamaan ja hänelle levottomuutta herättämään. Ystävät on sitä varten ja muut oman ikäiset.

"Aikuisen pitää osata" sitä, tätä ja tuota. News flash: normaaleinkaan aikuinen ei osaa ja älyä tehdä kaikkea, saati sellainen, joka on rikottu lapsuudessa ja koko ikä on mennyt vain rämpimiseen ja selviytymiseen.

Mun äiti hoki koko mun lapsuuden että "tuon ikäisen ihmisen pitää osata *sitä ja tätä*!!!" ilman että olisin ikinä saanut mitään varsinaista kasvatusta tai apua tai opastusta mihinkään. Pelkäsin aina hirveästi äidin kuolemaa, no siihen en saanut muuta apua kun isä kutsui hulluksi (ja totesi että sen takia minulla ei ole kavereitakaan) ja äiti valitti. Vastaavaa sai kuulla kaikesta muustakin joka päivä. Mitään apua tai empatiaa ei sen sijaan ollut tarjolla esim isän alkoholismiin, raivareihin tai koulussa kiusatuksi tulemiseen.

Nykyään taas en kelpaa ihmisten joukkoon tai töihin kun olen niin häiriintynyt ja minua pidetään tarpeettomana roskaläjänä. Sama meno siis jatkuu kuin lapsenakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jatkoviestin kirjoittaja täällä vielä! Kirjoitin heti ekan viestin alussa, että voisin jopa hyväksyä sen, ettei äitini puhu vaikeista asioista, mutta kun tekee siitä niin ison numeron, niin on hankalaa. En oikein tiedä, miten kirjoitin noin, kun nimenomaan siis haluaisin, että äidin kanssa voisi puhua, mutta hän ei halua, ja tekee siitä numeron.

Ehkä tarkoitin, että on ookoo jos ei halua puhua asioista, mutta kun en haluaisi, että äidillä on koko ajan niin paha mieli = toivoisin, että hönkin menisi terapiaan, että elämänlaatu paranisi koko meidän perheellä, kun voitaisiin keskustella vaikeista mutta ihan tavallisista elämään kuuluvista asioista ilman, että yksi saa kauhean ahdistus- ja itkukohtauksen ja kääntää koko homman vain itseensä ("Minähän se syyllinen tietysti olen!")

Mulle tuli kirjoituksestasi tunne, että raasaat koko ajan äitiäsi näillä asioilla. Olet kuitenkin aikuinen ihminen

Tiedätkö mitä äitisi elämän taustalla on, miksi hänen on vaikea "käsitellä" asioita?

Tuli helposti tunne, että tämä "käsitteleminen" kohdallasi ei välttämättä lopu koskaan. Äitisi on varmasti jo kuusikymppinen ihminen, anna hänen nyt jo olla rauhassa.

Koko kirjoituksestasi huokuu syyttäminen ja syyllistäminen. Etkö ole itse vastuussa mistään?

Emme me ihmiset täydellisiä ole. Sinua olisi mielestäsi pitänyt juoksuttaa lääkärissä, entä jos olisit traumatisoitunut siitä? Totta kai äitiäsi on ahdistanut käyttäytymisestä, mutta onko hänellä varmasti ollut mahdollisuus tehdä jotain hyväksesi, oletko varma?

Minulla on sisko, joka nuorena oirehti joka asiasta. Siihen aikaan oli hyvin vaikeata saada oikeanlaista apua mistään ja kun joku asia saatiin kuntoon, hän keksi uuden oireen. Olimme koko perhe täysin voimattomia asian edessä, ja hän syytti meitä kaikesta. Minä en olisi saanut pärjätä koulussa, koska hän ei pärjännyt. Äiti tunsi kauheata syyllisyyttä vielä vanhanakin, mutta itse asiassa ei itsekään tiennyt, mistä syystä.

Ei ne vanhemmatkaan mitään jumalia ole.

En usko, että perheesi on ollut täysin mätä. Sinulla on aikuisena ihan lupa tehdä elämästäsi niin hyvä kuin voit. Et sinä siihen äitiäsi enää tarvitse.

Voin hyvin kuvitella, että hän on korviaan myöten täynnä sinun ongelmiasi ja valituksiasi, joihin hänellä ei ole avaimia auttaa.

Kaikissa perheissä tapahtuu ylilyöntejä, kaikki vanhemmat syyllistyvät kasvatusvirheisiin, ovat oman aikakautensa tuotteita. Miksi äitisi pitäisi mennä terapiaan? Siksikö, että hän siellä joutuisi avaamaan koko elämänsä, muistelemaan jokaisen tekemänsä virheen ja tuntemaan helvetillistä syyllisyyttä, jota hän ihan takuulla jo nyt tuntee. Vielä vaan pitäisi raastaa ja repiä. Että sinä saisit hyvityksen ja tyydytyksen ja osoituksen siitä, kuinka väärin sinua on aina kohdeltu?

Kaikkia meitä on kohdeltu väärin, kaikilla meillä on traumoja. Mitä jos yrittäisit elää elämääsi kiusaamatta vanhaa äitiäsi? Entä jos äitisi kuolee, pystytkö sen jälkeen elämään ollenkaan, kun sinulta puuttuu ihminen, johon koko ajan heijastaa pahaa mieltään?

Sori, en halua olla paha, mutta joskus meidän jokaisen on kasvettava aikuiseksi. On taustamme sitten mikä tahansa.

Tai sitten voimme rypeä vanhoissa asioissa lopun ikämme, mutta se oloamme ainakaan paranna.

Jos mt-ongelmat johtuisivat äidistämme, me kaikki olisimme enemmän tai vähemmän sairaita mieleltämme.

Ei minunkaan äitini koskaan osannut puhua vaikeista asioista. Kun tämän ymmärsin, en häntä niillä vaivannutkaan. Minkä hän minun asioilleni olisi niin kovasti voinutkaan. Minä tein kaikki päätökseni kuitenkin aina itse.

Tämä teksti on hyvä esimerkki siitä, mikä on pielessä. Vaikeista asioista puhuminen on pelkkää kiusaamista tän kirjoittajan mielestä. Tai, että emotionaalisesti vaikeiden asioden käsittely on jokin yksi prosessi, joka pitäisi saada loppuun.

Eihän se näin ole.

Tulee uusia elämänvaiheita, tilanteita, vastoinkäymisiä, menetyksiä.

Rakastavaa tukea tarvitsee yhä uudelleen. Niin aikuistuneet lapset kuin heidän vanhempansakin.

Kyllä. Mutta aikuisen ihmisen pitää olla kyennyt hankkimaan itselleen muitakin tukihenkilöitä kuin se yksi ja ainoa - vanheneva äiti.

Missä ystävät, sisarukset, aviopuoliso, hyvät työtoverit...?

Minä itse en ainakaan omaa lastani lähde kuormittamaan vaikeilla asioillani.

En usko, että hän edes haluaisi kovin intensiivisesti perehtyä minun henkilökohtaisiin ongelmiin, joita minullakin sentään on. Ei se minunkaan elämäni mitään herkkua ole, mutta en lastani niillä rasita sen enempää, kerron miten asia milloinkin on, mutta en mitään valitusvirsiä ala veisaamaan. Hänelle toivon pelkkää hyvää ja autan missä pystyn, mutta hän elää omaa elämäänsä. Minun on vaikea enää hänen aikuiselämäänsä vaikuttaa.

En minä itsekään omaa äitiäni enää kolme - neljäkymppisenä ryhtynyt omilla asioillani vaivaamaan ja hänelle levottomuutta herättämään. Ystävät on sitä varten ja muut oman ikäiset.

"Aikuisen pitää osata" sitä, tätä ja tuota. News flash: normaaleinkaan aikuinen ei osaa ja älyä tehdä kaikkea, saati sellainen, joka on rikottu lapsuudessa ja koko ikä on mennyt vain rämpimiseen ja selviytymiseen.

Mun äiti hoki koko mun lapsuuden että "tuon ikäisen ihmisen pitää osata *sitä ja tätä*!!!" ilman että olisin ikinä saanut mitään varsinaista kasvatusta tai apua tai opastusta mihinkään. Pelkäsin aina hirveästi äidin kuolemaa, no siihen en saanut muuta apua kun isä kutsui hulluksi (ja totesi että sen takia minulla ei ole kavereitakaan) ja äiti valitti. Vastaavaa sai kuulla kaikesta muustakin joka päivä. Mitään apua tai empatiaa ei sen sijaan ollut tarjolla esim isän alkoholismiin, raivareihin tai koulussa kiusatuksi tulemiseen.

Nykyään taas en kelpaa ihmisten joukkoon tai töihin kun olen niin häiriintynyt ja minua pidetään tarpeettomana roskaläjänä. Sama meno siis jatkuu kuin lapsenakin.

Minä selvisin ja olen päässyt elämään kiinni, kun ymmärsin, että vanhempani toistivat kasvatuksessaan vain omia traumojaan. Pystyin antamaan vanhat teot anteeksi, koska olivat toimineet ymmärtämättömyyttään, mutten sitä, etteivät he suostuneet näkemään teoissaan mitään korjattavaa, eivätkä halunneet kehittyä ihmisinä, kun koko sotku lopulta purkautui ja nostin ongelmat esiin ratkottaviksi. Yritin olla heidän kanssaan joissain väleissä vielä muutaman vuoden, mutta lopulta oli pakko todeta, että minulla ei vielä riitä kyvyt päästää irti katkeruudesta, joka syntyi siitä kun he halusivat jatkaa asioiden kieltämistä.

Aloin yrityksen ja erehdyksen kautta auttaa itseäni: googlasin paljon luotettavista lähteistä ja terapoin itse itseäni pari vuotta, kunnes jaksoin alkaa etsiä ammattiauttajaa. Vinkki: älä tyydy ensimmäiseen psykologiin/terapeuttiin, vaan etsi sellainen, jonka luona koet tulevasi ymmärretyksi. Meni puolitoista vuotta hukkaan, kun yritin kestää ekaa terapeuttiani, joka oli suorastaan ilkeä. Lakkasin käymästä puolen vuoden jälkeen ja ajattelin, ettei terapia ole minua varten. Vuoden päästä myönsin uudestaan, etten pärjää yksin, mutta minun on löydettävä kivempi auttaja. Kolmas oli sopiva. Ymmärtää minua ja on hyvänä peilinä, esittää hyviä kysymyksiä. Minun on kuitenkin lopulta tehtävä kaikki työ ja tunteiden työstäminen itse, joten hyvä "peili" on todella tarpeen.

Muista kuitenkin, että parantuminen vaatii rehellisyyttä. Ole valmis katsomaan myös omaa toimintaasi tarkemmin. Lapsen ei tule koskaan tehdä mitään toisin - hänen arjen ongelmiinsa ja mt-ongelmiinsa puuttumattomuus on aina vanhempien vika - oli kyseessä tahallinen laiminlyönti tai vahinko - mutta mieti, miten olisit voinut toimia tilanteissa toisin ja tee se nyt, aikuisena. Mieti myös, mitkä persoonallisuuden piirteesi eivät ehkä olekaan osa persoonaasi, vaan mt-ongelmien sanelemia selviytymiskeinoja, joita käyttämällä vahingoitat sekä muita että itseäsi. Pyri eroon näistä. Itse sain raivareita, kun olin mielestäni oikeassa mutta muut eivät "totelleet". Ajattelin olevani vain temperamenttinen. Sitten tajusin, että masennus ja ahdistushan minua riivaavat; epäonnistumisen pelko ja häpeä siitä, että teen ehkä huonosti ja muut huomaavat ja huomauttavat. Halusin olla vahva ja oikeassa koko ajan. Opettelin sanomaan "voin olla väärässäkin, mutta..." ja "sano sinä vain, miten tehdään, minulle käy kyllä" ja opettelin pyytämään anteeksi. Huomaan nyt, etten ole yhtään kiivas luonne, vaan itse asiassa aika lunki ja mukava. Silti en ole kenenkään kynnysmatto. Tiedän, kun olen oikeassa, mutta tiedän myös, että voin olla väärässäkin, ja joskus on monta tapaa päästä samaan lopputulokseen.

Toivon sinulle hurjasti tsemppiä, että jaksat ryhtyä tähän valtavaan urakkaan. Minulla kesti 6 vuotta päästä tähän pisteeseen, mutta se on ollut kaiken vaivan arvoista. Menneisyyden p*skan olen lapioinut tunkiolle maatumaan ja käytän sieltä jotain juttuja lannoitteena onnellisen tulevaisuuteni kasvimaalle. Kaikesta pahasta minä selvisin, ja jonain päivänä kasvimaani kukkii ja tuottaa satoa niin, ettei usko kukaan!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jatkoviestin kirjoittaja täällä vielä! Kirjoitin heti ekan viestin alussa, että voisin jopa hyväksyä sen, ettei äitini puhu vaikeista asioista, mutta kun tekee siitä niin ison numeron, niin on hankalaa. En oikein tiedä, miten kirjoitin noin, kun nimenomaan siis haluaisin, että äidin kanssa voisi puhua, mutta hän ei halua, ja tekee siitä numeron.

Ehkä tarkoitin, että on ookoo jos ei halua puhua asioista, mutta kun en haluaisi, että äidillä on koko ajan niin paha mieli = toivoisin, että hönkin menisi terapiaan, että elämänlaatu paranisi koko meidän perheellä, kun voitaisiin keskustella vaikeista mutta ihan tavallisista elämään kuuluvista asioista ilman, että yksi saa kauhean ahdistus- ja itkukohtauksen ja kääntää koko homman vain itseensä ("Minähän se syyllinen tietysti olen!")

Mulle tuli kirjoituksestasi tunne, että raasaat koko ajan äitiäsi näillä asioilla. Olet kuitenkin aikuinen ihminen

Tiedätkö mitä äitisi elämän taustalla on, miksi hänen on vaikea "käsitellä" asioita?

Tuli helposti tunne, että tämä "käsitteleminen" kohdallasi ei välttämättä lopu koskaan. Äitisi on varmasti jo kuusikymppinen ihminen, anna hänen nyt jo olla rauhassa.

Koko kirjoituksestasi huokuu syyttäminen ja syyllistäminen. Etkö ole itse vastuussa mistään?

Emme me ihmiset täydellisiä ole. Sinua olisi mielestäsi pitänyt juoksuttaa lääkärissä, entä jos olisit traumatisoitunut siitä? Totta kai äitiäsi on ahdistanut käyttäytymisestä, mutta onko hänellä varmasti ollut mahdollisuus tehdä jotain hyväksesi, oletko varma?

Minulla on sisko, joka nuorena oirehti joka asiasta. Siihen aikaan oli hyvin vaikeata saada oikeanlaista apua mistään ja kun joku asia saatiin kuntoon, hän keksi uuden oireen. Olimme koko perhe täysin voimattomia asian edessä, ja hän syytti meitä kaikesta. Minä en olisi saanut pärjätä koulussa, koska hän ei pärjännyt. Äiti tunsi kauheata syyllisyyttä vielä vanhanakin, mutta itse asiassa ei itsekään tiennyt, mistä syystä.

Ei ne vanhemmatkaan mitään jumalia ole.

En usko, että perheesi on ollut täysin mätä. Sinulla on aikuisena ihan lupa tehdä elämästäsi niin hyvä kuin voit. Et sinä siihen äitiäsi enää tarvitse.

Voin hyvin kuvitella, että hän on korviaan myöten täynnä sinun ongelmiasi ja valituksiasi, joihin hänellä ei ole avaimia auttaa.

Kaikissa perheissä tapahtuu ylilyöntejä, kaikki vanhemmat syyllistyvät kasvatusvirheisiin, ovat oman aikakautensa tuotteita. Miksi äitisi pitäisi mennä terapiaan? Siksikö, että hän siellä joutuisi avaamaan koko elämänsä, muistelemaan jokaisen tekemänsä virheen ja tuntemaan helvetillistä syyllisyyttä, jota hän ihan takuulla jo nyt tuntee. Vielä vaan pitäisi raastaa ja repiä. Että sinä saisit hyvityksen ja tyydytyksen ja osoituksen siitä, kuinka väärin sinua on aina kohdeltu?

Kaikkia meitä on kohdeltu väärin, kaikilla meillä on traumoja. Mitä jos yrittäisit elää elämääsi kiusaamatta vanhaa äitiäsi? Entä jos äitisi kuolee, pystytkö sen jälkeen elämään ollenkaan, kun sinulta puuttuu ihminen, johon koko ajan heijastaa pahaa mieltään?

Sori, en halua olla paha, mutta joskus meidän jokaisen on kasvettava aikuiseksi. On taustamme sitten mikä tahansa.

Tai sitten voimme rypeä vanhoissa asioissa lopun ikämme, mutta se oloamme ainakaan paranna.

Jos mt-ongelmat johtuisivat äidistämme, me kaikki olisimme enemmän tai vähemmän sairaita mieleltämme.

Ei minunkaan äitini koskaan osannut puhua vaikeista asioista. Kun tämän ymmärsin, en häntä niillä vaivannutkaan. Minkä hän minun asioilleni olisi niin kovasti voinutkaan. Minä tein kaikki päätökseni kuitenkin aina itse.

Tämä teksti on hyvä esimerkki siitä, mikä on pielessä. Vaikeista asioista puhuminen on pelkkää kiusaamista tän kirjoittajan mielestä. Tai, että emotionaalisesti vaikeiden asioden käsittely on jokin yksi prosessi, joka pitäisi saada loppuun.

Eihän se näin ole.

Tulee uusia elämänvaiheita, tilanteita, vastoinkäymisiä, menetyksiä.

Rakastavaa tukea tarvitsee yhä uudelleen. Niin aikuistuneet lapset kuin heidän vanhempansakin.

Kyllä. Mutta aikuisen ihmisen pitää olla kyennyt hankkimaan itselleen muitakin tukihenkilöitä kuin se yksi ja ainoa - vanheneva äiti.

Missä ystävät, sisarukset, aviopuoliso, hyvät työtoverit...?

Minä itse en ainakaan omaa lastani lähde kuormittamaan vaikeilla asioillani.

En usko, että hän edes haluaisi kovin intensiivisesti perehtyä minun henkilökohtaisiin ongelmiin, joita minullakin sentään on. Ei se minunkaan elämäni mitään herkkua ole, mutta en lastani niillä rasita sen enempää, kerron miten asia milloinkin on, mutta en mitään valitusvirsiä ala veisaamaan. Hänelle toivon pelkkää hyvää ja autan missä pystyn, mutta hän elää omaa elämäänsä. Minun on vaikea enää hänen aikuiselämäänsä vaikuttaa.

En minä itsekään omaa äitiäni enää kolme - neljäkymppisenä ryhtynyt omilla asioillani vaivaamaan ja hänelle levottomuutta herättämään. Ystävät on sitä varten ja muut oman ikäiset.

"Aikuisen pitää osata" sitä, tätä ja tuota. News flash: normaaleinkaan aikuinen ei osaa ja älyä tehdä kaikkea, saati sellainen, joka on rikottu lapsuudessa ja koko ikä on mennyt vain rämpimiseen ja selviytymiseen.

Mun äiti hoki koko mun lapsuuden että "tuon ikäisen ihmisen pitää osata *sitä ja tätä*!!!" ilman että olisin ikinä saanut mitään varsinaista kasvatusta tai apua tai opastusta mihinkään. Pelkäsin aina hirveästi äidin kuolemaa, no siihen en saanut muuta apua kun isä kutsui hulluksi (ja totesi että sen takia minulla ei ole kavereitakaan) ja äiti valitti. Vastaavaa sai kuulla kaikesta muustakin joka päivä. Mitään apua tai empatiaa ei sen sijaan ollut tarjolla esim isän alkoholismiin, raivareihin tai koulussa kiusatuksi tulemiseen.

Nykyään taas en kelpaa ihmisten joukkoon tai töihin kun olen niin häiriintynyt ja minua pidetään tarpeettomana roskaläjänä. Sama meno siis jatkuu kuin lapsenakin.

Minä selvisin ja olen päässyt elämään kiinni, kun ymmärsin, että vanhempani toistivat kasvatuksessaan vain omia traumojaan. Pystyin antamaan vanhat teot anteeksi, koska olivat toimineet ymmärtämättömyyttään, mutten sitä, etteivät he suostuneet näkemään teoissaan mitään korjattavaa, eivätkä halunneet kehittyä ihmisinä, kun koko sotku lopulta purkautui ja nostin ongelmat esiin ratkottaviksi. Yritin olla heidän kanssaan joissain väleissä vielä muutaman vuoden, mutta lopulta oli pakko todeta, että minulla ei vielä riitä kyvyt päästää irti katkeruudesta, joka syntyi siitä kun he halusivat jatkaa asioiden kieltämistä.

Aloin yrityksen ja erehdyksen kautta auttaa itseäni: googlasin paljon luotettavista lähteistä ja terapoin itse itseäni pari vuotta, kunnes jaksoin alkaa etsiä ammattiauttajaa. Vinkki: älä tyydy ensimmäiseen psykologiin/terapeuttiin, vaan etsi sellainen, jonka luona koet tulevasi ymmärretyksi. Meni puolitoista vuotta hukkaan, kun yritin kestää ekaa terapeuttiani, joka oli suorastaan ilkeä. Lakkasin käymästä puolen vuoden jälkeen ja ajattelin, ettei terapia ole minua varten. Vuoden päästä myönsin uudestaan, etten pärjää yksin, mutta minun on löydettävä kivempi auttaja. Kolmas oli sopiva. Ymmärtää minua ja on hyvänä peilinä, esittää hyviä kysymyksiä. Minun on kuitenkin lopulta tehtävä kaikki työ ja tunteiden työstäminen itse, joten hyvä "peili" on todella tarpeen.

Muista kuitenkin, että parantuminen vaatii rehellisyyttä. Ole valmis katsomaan myös omaa toimintaasi tarkemmin. Lapsen ei tule koskaan tehdä mitään toisin - hänen arjen ongelmiinsa ja mt-ongelmiinsa puuttumattomuus on aina vanhempien vika - oli kyseessä tahallinen laiminlyönti tai vahinko - mutta mieti, miten olisit voinut toimia tilanteissa toisin ja tee se nyt, aikuisena. Mieti myös, mitkä persoonallisuuden piirteesi eivät ehkä olekaan osa persoonaasi, vaan mt-ongelmien sanelemia selviytymiskeinoja, joita käyttämällä vahingoitat sekä muita että itseäsi. Pyri eroon näistä. Itse sain raivareita, kun olin mielestäni oikeassa mutta muut eivät "totelleet". Ajattelin olevani vain temperamenttinen. Sitten tajusin, että masennus ja ahdistushan minua riivaavat; epäonnistumisen pelko ja häpeä siitä, että teen ehkä huonosti ja muut huomaavat ja huomauttavat. Halusin olla vahva ja oikeassa koko ajan. Opettelin sanomaan "voin olla väärässäkin, mutta..." ja "sano sinä vain, miten tehdään, minulle käy kyllä" ja opettelin pyytämään anteeksi. Huomaan nyt, etten ole yhtään kiivas luonne, vaan itse asiassa aika lunki ja mukava. Silti en ole kenenkään kynnysmatto. Tiedän, kun olen oikeassa, mutta tiedän myös, että voin olla väärässäkin, ja joskus on monta tapaa päästä samaan lopputulokseen.

Toivon sinulle hurjasti tsemppiä, että jaksat ryhtyä tähän valtavaan urakkaan. Minulla kesti 6 vuotta päästä tähän pisteeseen, mutta se on ollut kaiken vaivan arvoista. Menneisyyden p*skan olen lapioinut tunkiolle maatumaan ja käytän sieltä jotain juttuja lannoitteena onnellisen tulevaisuuteni kasvimaalle. Kaikesta pahasta minä selvisin, ja jonain päivänä kasvimaani kukkii ja tuottaa satoa niin, ettei usko kukaan!

Hyvä että sinulla menee hyvin. Minäkin kävin 3 v trauma psykoterapian jonka päätteeksi terapeutti arveli että minussa on jotain muutakin vikaa, eli se tässä ketjussa aiemmin mainitsemani skitsoidisuus, ja jonka parantamiseen hän arveli menevän teoriassa ainakin 15 vuotta..Oon jotenkin vaan täysin uppoutunut mieleni sisään. Vähän kuin skitsofreniassa. Mua ei ole tavallaan olemassa lainkaan ilman vanhempiani joista olen paradoksaalisesti täysin riippuvainen (heistä tuli mukavampia eläkkeelle jäätyään).

x

Minun äitini haluaisi kyllä keskustella enemmän, myös niistä vakavammista asioista. Ongelma vain on se, että häneltä puuttuvat siihen tarvittavat valmiudet. Hän ei osaa asettua toisen ihmisen asemaan ja mm. sekoittaa empatian sääliin. Vaikeista asioista hänelle on turha puhua, koska hän reagoi niin vahvasti itsensä kautta. Joko ahdistumalla ("kauheeta, siis musta tuntuu ihan hirveeltä!") tai hyökkäämällä ja syyllistämällä ("no kuule ei minunkaan elämäni ole helppoa ollut, minä en ala ketään säälimään!"). 

Äidilläni on ollut hyvin traumaattinen lapsuus ja vuosien myötä on tullut yhä selkeämmäksi, että hän on todennäköisesti jollain tasolla neuroepätyypillinen. Hän on monin tavoin jäänyt henkisesti ja emotionaalisesti lapseksi: itsekeskeiseksi, tarvitsevaksi, ajatusmaailmaltaan mustavalkoiseksi. Hän ei mielestään tarkoita koskaan pahaa ja saattaa esimerkiksi kommentoida tökerösti jonkun ulkonäköä tajuamatta ollenkaan, mitä hän teki väärin. Hänen aikeensa ovat useimmiten hyvät mutta lopputulos ärsyttää, loukkaa ja kummastuttaa ihmisiä. Koska äitini on jäänyt pitkälti keskenkasvuiseksi, hänelle tuottaa vaikeuksia suhtautua esimerkiksi omiin aikuisiin lapsiinsa tai sisarustensa aikuisiin lapsiin aikuisina. Hän on ikään kuin jämähtänyt siihen elämänvaiheeseen, kun olimme vielä pieniä ja pitää niitä meidän lapsipersooniamme aitoina. Hän ei ymmärrä luonnollista kasvua ja aikuistumista sekä siihen liittyviä muutoksia. Hänelle vain lapsenomaisuus on aitoa.

Hän on jo sen ikäinen, ettei hänellä välttämättä ole enää kovin montaa elinvuotta jäljellä ja olen päätynyt tekemään rauhan sen asian kanssa, ettei meillä tule koskaan olemaan sitä emotionaalista yhteyttä, jota molemmat olisivat ehkä toivoneet. Äitini ei nimittäin ole koskaan nähnyt puutteita omassa käytöksessään. Hän on aina ollut sokea sille, että muut ihmiset eivät voi muuttua hänen käsikirjoituksensa ja mielikuviensa mukaiseksi vaan hänen on opittava näkemään muut sellaisina kuin he oikeasti ovat. Vasta silloin aito yhteys on mahdollinen ja ihmiset alkaisivat viihtyä enemmän hänen seurassaan.

Olen vetänyt sen rajan, että autan häntä konkreettisissa asioissa sen verran mitä jaksan ja kykenen mutta en enää ala yksipuolisesti rakentaa mitään emotionaalista siltaa enkä puhu hänelle mitään ns. isoista asioista. Olen vastuussa vain omista tunteistani ja jos toinen ei ole halukas tai kykenevä tulemaan vastaan, en voi asialle mitään. Loppujen lopuksi jokaiseen ihmissuhteeseen tarvitaan kaksi ja tämä pätee myös äiti-tytär -suhteeseen. Eivät ne suhteet ole mitään tarunhohtoisia poikkeuksia, vaikka sitä myyttiä meille on haluttu pakottaa.   

Äitini oli just tällainen. Lopetti sit mulle soittamisen kokonaan kun yritin pari kertaa keskustella lapsuuteni/ nuoruuteni traumoista. Pää pensaaseen vaan. Ja joo, ihan on tehnyt niinkin että joskus kokeilin ihan vaikka jostain intiimimmästä asiastani puhua , niin käänsi pään vaan pois ja alkoi puhua muusta. Ihan käsittämätöntä käytöstä. Lapsena muistan kun aina manasi minulle, että " aikuisena sitten ymmärrät " ja " edestäsi löydöt". Siis jos millään tavalla näytin negatiivisia tunteitani. No, en ole kyllä vieläkään ymmärtänyt. Sen olen kyllä huomannut että vuosien terapiankaan jälkeen mun on vaikea itse näyttää lämpimiä tunteita ja rakkautta konkreettisesti. Tuo sotasukupolvi on kyllä suoraan sanottuna niin perseestä. Hoidin sitten kuitenkin äitini hautaan ja istuin loppuun asti vierellään, vaikka tiedänkin ettei hän luultavasti olisi samaan kyennyt , jos mä olisin sairastunut. Silti kaipaan häntä ja pyytämättömiä neuvojaan välillä. 

Mulla on myös yksi tällainen ystävä.  Tai hän ei käytännössä pakene vaikeita aiheita mutta ei osaa mistään syvemmästä puhuakaan. Ei vaan sano mitään joten aika köyhää hänen kanssaan on keskustella välillä. Ihmettelen miten miehensä jaksaa, mutta monelle miehellehän tuo on varmaan vain parempi noin. 

N48

Kaikki lakaistaan maton alle. Perheen asioista puhutaan vain valikoiden positiiviset asiat. Äidin omista ongelmista mielenterveys, alkoholismi tms. niistä ei puhuta.