Muita aikuisia tyttäriä, joiden äiti ei halua puhua mistään vakavammasta?

Vierailija kirjoitti:

Huomasin, että nyt kun olen 50+ en halua enkä jaksa puhua enää kenenkään vaikeuksista ja muista ikävistä asioista. Mua ikävystyttää suunnattomasti kaikki psykologia ja ihmissuhdepohdinnat.

Aikuisten lasteni kanssa yritän vielä vähän jaksaa mutta muuten puhuisin mieluiten neutraaleista aiheista. Oma äitini on ollut samanlainen ja hänen kanssaan puhumme hyvin kevyesti vähän säästä ja muusta arkisesta.

Minusta on tavallaan vähän epäkohteliasta varsinkin jos vieraammat alkavat rasittaa muita huolillaan.

Olen kanssasi samaa mieltä. Itse sairaana en jaksa yhtään mitään jatkuvaa ihmissuhdedraamoja ja -pohdintoja. Jatkuva vanhojen kaivelu ja syiden etsiminen tähän, tuohon ja siihen on rasittavaa. Ei kiinnosta puhua sairaudestani kaikkien kanssa, vain kaikista läheisimmät tietää mitä tietää tarvitsee. Olen luonteeltani iloinen ja tulevaisuuteen luottava ja siksipä tulee puhuttua kaikenlaisista keveistä ja hauskoista asioista, menneistä ja mahdollisesti tulevista, enkä halua olla mikään debbie downer. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huomasin, että nyt kun olen 50+ en halua enkä jaksa puhua enää kenenkään vaikeuksista ja muista ikävistä asioista. Mua ikävystyttää suunnattomasti kaikki psykologia ja ihmissuhdepohdinnat.

Aikuisten lasteni kanssa yritän vielä vähän jaksaa mutta muuten puhuisin mieluiten neutraaleista aiheista. Oma äitini on ollut samanlainen ja hänen kanssaan puhumme hyvin kevyesti vähän säästä ja muusta arkisesta.

Minusta on tavallaan vähän epäkohteliasta varsinkin jos vieraammat alkavat rasittaa muita huolillaan.

Olen kanssasi samaa mieltä. Itse sairaana en jaksa yhtään mitään jatkuvaa ihmissuhdedraamoja ja -pohdintoja. Jatkuva vanhojen kaivelu ja syiden etsiminen tähän, tuohon ja siihen on rasittavaa. Ei kiinnosta puhua sairaudestani kaikkien kanssa, vain kaikista läheisimmät tietää mitä tietää tarvitsee. Olen luonteeltani iloinen ja tulevaisuuteen luottava ja s

Ne ovat "jatkuvia" vain siksi koska niistä ei suostuta puhumaan. Siksi samat asiat tulevat esille uudestaan ja uudestaan, jos niitä ei käsitellä tai niistä ei koskaan puhuta. Puhumalla voisi saada ne pois päiväjärjestyksestä. Jotkut eivät halua puhua ollenkaan vakavista, kun tuntuvat pelkäävän juuri tuota "jatkuvaa draamaa". Kannattaisi nähdä puhuminen mahdollisuutena helpompaan huomiseen, ei uhkana jatkuvasta draamasta.  

Toisaalta kun ihmiselle tulee tarpeeksi ikää ja sairauksia, niin moni ei osaa muusta puhuakaan kuin omista ja naapurien vaivoista ja sairauksista. Jossain vaiheessa voi käydä niinkin, että kepeitä juttelevasta ihmisestä voi tulla valittaja.

Miksi pitäisi?

En minäkään puhunut äitini ja isäni kanssa "vaikeista" asioista, mutta siitä huolimatta meillä oli hyvät ja lämpimät välit. Ei me keskusteltu tunteista ym., mutta ne jotenkin olivat selkeitä, että vanhemmat välittää ja rakastaa lapsiaan enemmän kuin mitään muuta. Vaikka ei puhuttu, niin tulihan asiat ilmi luonnostaankin, eikä meillä lapsilla ollut tarvetta salailla vanhemmilta mitään. Eikä heilläkään ollut mitään salaisuuksia tai patoutumia menneistä. 

Mun mielestä terapeutit ja psykiatrit on sitä varten, jos on jotain vaikeita traumoja keskenmenoja tai mitä vaan. En itse osaa auttaa ja mitä mä sitten voisin sanoa/tukea. Monesti tuntuu, ettei osaa sanoa mitään oikein vaan toinen osapuoli on sitä mieltä, että loukkasin jotenkin tai en osannut kysyä oikeita kysymyksiä. 

En tykkää tällaisesta syyllistämisestä, että äidin pitäisi vielä osata kaiken maailman ongelmia ratkoa. Eikö se lapsen hoito ja hoiva sekä läsnäolo kaikessa sen jälkeen riitä?

Vierailija kirjoitti:

Mistä te muut luulette johtuvan sen, että äitinne ei halua sen ihmeempiä kanssanne puhua?

Ap

Otan osaa. Kyllähän noin periaatteessa voisi odottaa että äiti, mikäli on vielä kutakuinkin terve, olisi kiinnostunut sekä ikäänkuin vanhemman velvollisuudesta valmis herkällä korvalla ja hienotunteisesti kuuntelemaan aikuistakin lastaan ja keskustelemaan hänen kanssaan jos ei kaikista niin ainakin lapsen elämään liittyvistä asioista ja/tai mahdollisesti ohjaamaan keskustelemaan jonkin toisen, kenties ammattihenkilön kanssa.

Monet äidit ovat mitä ilmeisimmin tässä suhteessa hyvinkin vajavaisia. Ja niinpä lapsella aikuistuneena on edessä tilanne jossa olisi syytä tajuta tilanne ja ymmärtää vanhempansa vajavaisuus ja rajoittuneisuus sekä yrittää itse päästä parempaan. 

Vierailija kirjoitti:

(jatkoa) Nyt sitten, kun olen vihdoin saamassa oman tilanteen paranemisen alkuun, huomaan, että äitini jumittaa edelleen omissa mielenterveysongelmissaan - sitähän nuo itkukohtaukset ja jatkuva ahdistus ja palan tunne kurkussa ovat - ja minun on vaikea olla hänen kanssaan tekemisissä. Pintapuolisesti on mukavaa, jos ei tosiaan mistään oikeasta puhuta tai puolellakaan sanalla ilmaista mistään vaikeuksista, mutta kun haluaisin, että perheemme olisi oikea perhe, jossa asioita voitaisiin pohtia yhdessä, toinen toistaan tukien, ilman että äiti alkaa jauhaa itkua ja hokemaan "älä puhu, älä puhu, tuntuu niin pahalta". Haluaisin, että hänkin alkaisi auttaisi itseään ja menisi terapiaan, koska se parantaisi meidän koko perheen välejä. Olen joskus yrittänyt ottaa asiaa puheeksi, mutta itkuksihan se tietysti meni, ja marttyroinniksi. Äiti haluaisi hirveästi, että meillä lapsilla olisi hyvä olla, mutta on aina vain odottanut, että asiat "jotenkin" korjautuvat. Lu

Hienoa että olet päässyt eteenpäin. Toivottavasti tässä kohta parissa vuodessa olet edelleen hyvin edistynyt. 

Tunnistan. Kyse on siitä, että kun ikäviä tai vakavia tai jollakin tavalla tasaista elämänmenoa häiritseviä asioita ei ajattele, niitä ei ole. Jo lapsuudestani muistan tokaisun "jospa se siitä" ja tarkoituksellisen keskustelun kääntämisen johonkin arkiseen ja tavalliseen. No, seuraus on sitten se, että ei tiedä elämääni isosti vaikuttaneista vähemmän mukavista asioista mitään, mistä sitten on kovin loukkaantunut "kun hänelle ei kerrota koskaan mitään".

Vierailija kirjoitti:

En puhu lasteni töistä. Olen eläkkeellä, lasten työt ihan erilaisia ja koko työelämä toinen.

Eikö ole kaikkia työnohjaajia tms. Joiden kanssa voi keskustella, mitä me äidit aikuisten lasten asioille voimme?

Ei tietenkään työasioista voi välttämättä eikä ole tarpeenkaan keskustella. Mutta on monia sanoisiko yleisinhimillisiä elämänalueita joilla vanhempi olisi lapselle ensimmäinen luontainen keskustelukumppani. No eihän sellainen keskustelu taida moneltakaan vanhemmalta onnistua kuten nämä vauvapalstan kirjoitelmat surullisella tavalla osoittavat. 

Minulla on kuolemaan johtava sairaus, kipuja, uupumusta, huoli perheestäni. Toivoisin äidiltäni tukea mutta hän on täysin kyvytön keskustelemaan tilanteestani eikä suostu ymmärtämään, että tilanne ei tule paranemaan. Äiti on 75v ja haluaa keskustella vain itsestään. Onneksi on ihana anoppi.

Me tavallaan puhutaan syvällisemmistäkin asioista, mutta mistään tunteista ei silti puhuta. Ärtymystä ja suuttumusta saa ilmaista, mutta suru ja pettymys ovat mahdottomia tunteita lapsuudenperheessäni.

Ja isän kanssa nyt ei tod puhuta kuin just perunamaasta ja auton katsastuksesta. Eikä kyllä kiinnostakaan. Kerran tuli (syystä) todella iso riita ja huusin ukolle, että tuollaista se on kun ei osaa tunteitaan ilmaista. Hän siihen, että no niinhän se varmaankin on. Asiaan ei koskaan palattu eikä riitaakaan sinänsä sovittu, edelleen kaihertaa parin vuoden jälkeen. Riidan syy oli sellainen, mitä en pysty antamaan anteeksi ja siispä välit on enemmän tai vähemmän pilalla lopun ikää ainakin, kun asiasta ei voida puhua.

Voi hyvät hyssykät!  Olen huonosti koulutettu nainen, aikuiset lapsilla akateeminen tutkinto kaikilla.  Ihan turha kuvitella että heitä opiskeluaikanakaan olisin voinut neuvoa saati nyt kun ovat kun ovat 40-60-vuotiaita.  Kun yhessäkin keskustelussa joku itki, äiti ei edes välitä tietää mun esimiehen ja työkavereitten nimiä eikä tiedä mitä tarkasti ottaen teen.  Tuo valitus sopisi vaikka minuun.  Lattiatason töitä tehneenä en tiedä miten jossain yliopistolla tai suuressa tekniikan alan yrityksessä keskijohto työskentelee.

Kuuntelen toki heidän sairautensa ja pohdinnat, pitäiskö keittiöremppa tehdä.  Sekään ei ole minun asiani, puolisonsa kanssa heidän se on pohdittava.

Lapsuutensa on käsitelty, se ei muuksi muutu.  Jos jotain luokkahyppy-traumoja on en niillekään mahda mitään.  Oman tiensä ovat valinneet kun eivät jääneet kotikylän marketin kassalle 

Joku on taas kaivanut 12 vuotta vanhan aloituksen  esiin. Jos olet ap kuulolla, niin kerro, joko äitisi on alkanut puhumaan kanssasi syvälliä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En puhu lasteni töistä. Olen eläkkeellä, lasten työt ihan erilaisia ja koko työelämä toinen.

Eikö ole kaikkia työnohjaajia tms. Joiden kanssa voi keskustella, mitä me äidit aikuisten lasten asioille voimme?

Ei tietenkään työasioista voi välttämättä eikä ole tarpeenkaan keskustella. Mutta on monia sanoisiko yleisinhimillisiä elämänalueita joilla vanhempi olisi lapselle ensimmäinen luontainen keskustelukumppani. No eihän sellainen keskustelu taida moneltakaan vanhemmalta onnistua kuten nämä vauvapalstan kirjoitelmat surullisella tavalla osoittavat. 

Koska näistä lapsistamme tulee aikuisia jotka keskittyvät omiin lapsiinsa ja tukevat heitä oikealla tavalla ja menevät oppilaitoksiin ja työpaikoille mukaan tukemaan?

Miksi pitää jotain hämäläismiestä kiukutella puhumaan  1 love you, rakas lapsi-kieltä mikä ei meille kaikille ikäihmisille ole luontaista.  Edes halailu.

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan. Kyse on siitä, että kun ikäviä tai vakavia tai jollakin tavalla tasaista elämänmenoa häiritseviä asioita ei ajattele, niitä ei ole. Jo lapsuudestani muistan tokaisun "jospa se siitä" ja tarkoituksellisen keskustelun kääntämisen johonkin arkiseen ja tavalliseen. No, seuraus on sitten se, että ei tiedä elämääni isosti vaikuttaneista vähemmän mukavista asioista mitään, mistä sitten on kovin loukkaantunut "kun hänelle ei kerrota koskaan mitään".

No kuule just tämä! Ei haluta kuulla mistään mitään ( suorastaan paetaan paikalta, jos puheenaihe ei ole hänelle mieluisa - mennän keittiöön kolistelemaan kaappeja ja tiskejä) ja sit ollaan muka loukkaantuneita, kun ei heille mitään koskaan kerrota asioista. Mun mielestä tää on jopa eräänlaista vallankäyttöä ja piiloaggressiota, rivien välistä viestitään, että teen niin tai näin, toimin väärin. Äitini rakastaa olla uhri ja marttyyri.

Vierailija kirjoitti:

Joku on taas kaivanut 12 vuotta vanhan aloituksen  esiin. Jos olet ap kuulolla, niin kerro, joko äitisi on alkanut puhumaan kanssasi syvälliä. 

Äitihaavat ei parane koskaan.  Omat lapset näännytetään mummon huonoudella, kun se ei osaa puhia ja on semmonen.  Hoitolaitoksessa huudetaan äitiä kipuihin, sanotaan hoitajia äidiksi, samoin vierailijoilt kysellään missä äiti.

Tuo on mielestäni kakspiippunen juttu. Ymmärrän, jos äitisi ei koskaan halua puhua mistään vakavasta, että se on turhauttavaa. Olisi tärkeä saada kokemus, että mua kuunnellaan ja tuetaan vaikeuksissa. Oma äitini haluaa puhua ja puuttu mun elämään vähän liikaakin. Näkee vaikeuksia siellä missä niitä ei ole. Sekään ei hyvä.

Ketjussa nousee paljon esille myös mielenterveysongelmat. Mun ystäväpiirissä löytyy niitä, jotka aina saadessaan puheenvuoron alottavat saman laulun kuinka on vaikeeta ja elämässä menee huonosti. Sillon olisi ehkä syytä lakata puhumasta asiasta jatkuvasti ja yrittää keskittyä johonkin muuhun kuin oman pahan olon tuntemuksissa piehtaroimiseen. Jos olet surkimus älä yritä vetää muita mukaan surkeuteesi.  

Vierailija kirjoitti:

Joku on taas kaivanut 12 vuotta vanhan aloituksen  esiin. Jos olet ap kuulolla, niin kerro, joko äitisi on alkanut puhumaan kanssasi syvälliä. 

Tässä vielä se, että äiti-itku on alkanut mennä muodista pois, terapia-ammattilaisillakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En puhu lasteni töistä. Olen eläkkeellä, lasten työt ihan erilaisia ja koko työelämä toinen.

Eikö ole kaikkia työnohjaajia tms. Joiden kanssa voi keskustella, mitä me äidit aikuisten lasten asioille voimme?

Ei tietenkään työasioista voi välttämättä eikä ole tarpeenkaan keskustella. Mutta on monia sanoisiko yleisinhimillisiä elämänalueita joilla vanhempi olisi lapselle ensimmäinen luontainen keskustelukumppani. No eihän sellainen keskustelu taida moneltakaan vanhemmalta onnistua kuten nämä vauvapalstan kirjoitelmat surullisella tavalla osoittavat. 

Minkäikäiseksi asti lapsi tahtoo äidilleen puhua kaikki asiansa ja pyytää neuvoja vaikkapa elämänalueilta seksi, avioero, deittailu, toisen avioliiton rikkominen?