Muita aikuisia tyttäriä, joiden äiti ei halua puhua mistään vakavammasta?

Vierailija kirjoitti:

Mistä te muut luulette johtuvan sen, että äitinne ei halua sen ihmeempiä kanssanne puhua?

Ap

Välttääkseen konfliktitilanteet ja suuttumukset ja näitä esiintyy kaikissa ihmissuhteessa. Viisas valitsee helpomman tie ja näin välit säilyvät. Mun siskon kanssa ei kukaan pysty keskustelemaan syvällisesti, on sen verran omaan napaan tuijottaja ja kaikki sanomiset ottaa itseensä. Parempi puhua ympäripyöreitä, ettei vain loukkaannu, eikä helv.. pääse irti. 

Onko tässäkään ketjussa kukaan valittanut sitä, että isän kanssa ei pystu puhumaan mistään vakavasta asiasta?

Tai edes mistään kevyestä aiheesta, koska isällä on muuta ajateltavaa, kuin lasten  ajatukset?

Äitien pitäisi olla yli-ihmisiä ja jaksaa vielä aikuisten lastenkin toiveet ja vaatimukset toteuttaa ja olla aina käytettävissä. äidillä ei ole oikeutta edes puhua niistä aiheista, jotka häntä kiinnostaa, koska aikuisen tyttären mielestä ne aiheet on pinnallisia ja joutavia :(

Äiti-ihmiset ei varmaan enää koskaan saa olla vain omia itseään, sen jälkeen, kun joskus on saanut lapsen ja vaikka tämä lapsi olisi jo 50v. Aina pitäisi silti hyppiä lapsen tahtiin ja lapsen mielen mukaan.  Muuten olet huono äiti. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan. Kyse on siitä, että kun ikäviä tai vakavia tai jollakin tavalla tasaista elämänmenoa häiritseviä asioita ei ajattele, niitä ei ole. Jo lapsuudestani muistan tokaisun "jospa se siitä" ja tarkoituksellisen keskustelun kääntämisen johonkin arkiseen ja tavalliseen. No, seuraus on sitten se, että ei tiedä elämääni isosti vaikuttaneista vähemmän mukavista asioista mitään, mistä sitten on kovin loukkaantunut "kun hänelle ei kerrota koskaan mitään".

No kuule just tämä! Ei haluta kuulla mistään mitään ( suorastaan paetaan paikalta, jos puheenaihe ei ole hänelle mieluisa - mennän keittiöön kolistelemaan kaappeja ja tiskejä) ja sit ollaan muka loukkaantuneita, kun ei heille mitään koskaan kerrota asioista. Mun mielestä tää on jopa eräänlaista vallankäyttöä ja piiloaggressiota, rivien välistä viestitään, että teen niin tai näin, toimin väärin. Äitini ra

Mistä sinä niin kovasti haluaisit äitisi kanssa puhua?  Minkä ikäinen olet, mimmoisia neuvoja odotat?   Seurusteluun, työelämään, raha-asioihin?

Jossain vaiheissa aikuisille tulee vaihee ettei haluta rasittaa ikävillä asioilla enää vanhempia vaan huolet hoidetaan oman perheen kesken ja omassa elämänpiirissä.  Minulle ainakin tuli ja olen huomannut omilla lapsillakin sitä 40+ ylöspäin.  Ei kerrota heti kun on syöpäepäily, vasta sitten tyyliin ens viikolla leikataan, älä oo huolissasi, ennuste on hyvä jne. 

Vierailija kirjoitti:

Minulla on kuolemaan johtava sairaus, kipuja, uupumusta, huoli perheestäni. Toivoisin äidiltäni tukea mutta hän on täysin kyvytön keskustelemaan tilanteestani eikä suostu ymmärtämään, että tilanne ei tule paranemaan. Äiti on 75v ja haluaa keskustella vain itsestään. Onneksi on ihana anoppi.

Jos pojan vaimo sairastuisi vakavasti niin minä kyllä pystyisin puhumaan ja miniää lohduttamaan, mutta jos oma lapseni sairastuisi, en tiedä miten kestäisin ja miten siitä selvittäisiin. Oman lapsen sairastuminen  vaikka tämä olisi jo aikuinen, on vanhemmallekin monesti niin suuri shokki, että kaikki ei siitä selviä. 

Ehkä äiti ei kestä tilannetta muuten, kuin vain puhumalla kaikkea muuta? 

Teistä kumpikin kaipaisi ymmärrystä ja lohtua, mutta  kunpikaan ei sitä osaa toiselleen antaa. Onneksi sinulla on oma perhe joka vai sinua lohduttaa ja tukea.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mistä te muut luulette johtuvan sen, että äitinne ei halua sen ihmeempiä kanssanne puhua?

Ap

Välttääkseen konfliktitilanteet ja suuttumukset ja näitä esiintyy kaikissa ihmissuhteessa. Viisas valitsee helpomman tie ja näin välit säilyvät. Mun siskon kanssa ei kukaan pysty keskustelemaan syvällisesti, on sen verran omaan napaan tuijottaja ja kaikki sanomiset ottaa itseensä. Parempi puhua ympäripyöreitä, ettei vain loukkaannu, eikä helv.. pääse irti. 

Just tämä. Aikuisten lasten kanssa pitää osata olla niin, ettei turhaan omia mielipiteitään huutele.  Jos taas näillä syvällisillä keskusteluilla tarkoitetaan sitä, että pohditaan, miten maailmankaikkeus on saanut alkuunsa, on puheenaihe vähemmän arka. 

Nuorilla aikuisilla/ylipäätään aikuisilla ihmisillä on arki monesti niin kiireistä, ettei ne ehdi/jaksa tuollaista miettiä/pohtia. Jos taas aiheet on liian läheltä, on siinä riskinsä, että loukkaannutaan ja suututaan, kun äidillä onkin "väärä"mielipide.

Voisiko tämä, jonka äiti juoksee keittiöön kolisuttamaan kaapinovia, kun tytär haluaa jutella henkeviä, nyt antaa ihan konkreettisen esimerkin siitä, mistä hän on halunnut jutella ja äiti on juossut karkuun?

Tyttäreni sairasti masennuksen, lyhyt sairasloma, lääkitys ja 2 v terapiaa.

Hän kertoi nämä tosiasiat aina, palaan töihin, vähennän lääkityksen pois. Lopetin terapian.

Mutta linjansa oli silloin alkuvaiheessa, älä soita minulle, minä soitan kerran viikossa ja puhutaan kuulumiset, käsityöt, lemmikit.  En halua että kyselet tunteistani tms , selvitän ne terapeutin kanssa.  ( hän toipui hyvin, työelämässä askel askeleelta pärjännyt hyvin.)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koskaan ei puhuttu syvällisiä, paitsi se kerta kun kerroin työyhteisöön liittyvistä ongelmista ja vannotin, et kellekään hän ei saa puhua siitä. Oli selkäni takana kuitenkin puhunu eteenpäin ja siitä alkoi helvettini kun asia oli kulkenu eteenpäin ja tulikin yllättäen työpaikalla naamalleni. Äiti vaan kohautti olkiaan et eihän hän arvannu et tässä näin käy. Ei pahotellu luottamukseni pettämistä yhtään. Prkl.

Hyvä ketju. Vertaustukea puhumattomuudesta.

Sinulla on vaitiolovelvollisuus. Se koskee äitiä, puolisoa, kaikkea työpaikan ulkopuolella.

 

Siis että vaitiolovelvollinen, esim. sairaanhoitaja tai opettaja, ei saisi kertoa ikävästä kohtelusta työpaikalla tai että työkaveri on saanut lapsen? Luulin, että vaitiolovelvollisuus koskee asiakkaiden asioita.

Vaitiolovelvollisuus koskee kaikkea. Koko yrityksen henkilöstön asiota ja yritystä muutenkin.  Sitä paitsi on muutenkin laitonta levittää tietoa työkaverin lapsesta (tai kenenkään lapsen saannista). Se on yksityiselämään kuuluvia asioita.

Vierailija kirjoitti:

Voisiko tämä, jonka äiti juoksee keittiöön kolisuttamaan kaapinovia, kun tytär haluaa jutella henkeviä, nyt antaa ihan konkreettisen esimerkin siitä, mistä hän on halunnut jutella ja äiti on juossut karkuun?

Luulen, että hän on halunnut puhua ilmastonmuutoksesta, luontokadosta, politiikasta, sodista, naisten asemasta maailmassa, maailman lasten tulevaisuudesta, ehkä jopa lintuinfluenssan uhasta ja turkistuotannosta.

Mutta äiti menee vain keittiöön ja kolisuttelee kaapinovia :((

Olen kiitollinen siitä että äidillä ja minulla on erilliset elämät, ja keskustelut, joita käymme ovat hyvin arkipäiväisiä. Olemme hyvin erilaisia, silti välittämistä on puolin ja toisin.

Vierailija kirjoitti:

Onko tässäkään ketjussa kukaan valittanut sitä, että isän kanssa ei pystu puhumaan mistään vakavasta asiasta?

Tai edes mistään kevyestä aiheesta, koska isällä on muuta ajateltavaa, kuin lasten  ajatukset?

Äitien pitäisi olla yli-ihmisiä ja jaksaa vielä aikuisten lastenkin toiveet ja vaatimukset toteuttaa ja olla aina käytettävissä. äidillä ei ole oikeutta edes puhua niistä aiheista, jotka häntä kiinnostaa, koska aikuisen tyttären mielestä ne aiheet on pinnallisia ja joutavia :(

Äiti-ihmiset ei varmaan enää koskaan saa olla vain omia itseään, sen jälkeen, kun joskus on saanut lapsen ja vaikka tämä lapsi olisi jo 50v. Aina pitäisi silti hyppiä lapsen tahtiin ja lapsen mielen mukaan.  Muuten olet huono äiti. 

Useimmilla se paras ystävä ei ole oma äiti. On äitejä, joille ei todellakaan haluta kertoa omia asioitaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko tässäkään ketjussa kukaan valittanut sitä, että isän kanssa ei pystu puhumaan mistään vakavasta asiasta?

Tai edes mistään kevyestä aiheesta, koska isällä on muuta ajateltavaa, kuin lasten  ajatukset?

Äitien pitäisi olla yli-ihmisiä ja jaksaa vielä aikuisten lastenkin toiveet ja vaatimukset toteuttaa ja olla aina käytettävissä. äidillä ei ole oikeutta edes puhua niistä aiheista, jotka häntä kiinnostaa, koska aikuisen tyttären mielestä ne aiheet on pinnallisia ja joutavia :(

Äiti-ihmiset ei varmaan enää koskaan saa olla vain omia itseään, sen jälkeen, kun joskus on saanut lapsen ja vaikka tämä lapsi olisi jo 50v. Aina pitäisi silti hyppiä lapsen tahtiin ja lapsen mielen mukaan.  Muuten olet huono äiti. 

Useimmilla se paras ystävä ei ole oma äiti. On äitejä, joille ei todellakaan haluta kertoa omia asioitaan. 

Miksi ihmeessä aikuisen naisen paras ystävä pitäisi olla oma äiti? Entä jos puolisosi -miesoletetun- paras ystävä olisi äitinsä?

Itse olen kovin onnellinen siitä, että en ole aikuisten lasteni paras ystävä. Sehän kertoo vain siitä, että heillä on oikea elämä ja omia ystäviä. Jos iso murhe on, kuuntelen kyllä, lohdutan minkä voin ja kysyn, voinko jotenkin auttaa.

Peräkamaripoikia naureskellaan, miehen pitää irtaantua vanhemmistaan.  Naisetkin jotka edellyttävät miehiltä tätä roikkuvat kuitenkin omassa äidissään.  Äidin pitää kuunnella, tukea, tietää työkavereittenkin asiat, henkinen sidos ei katkwa äittin kuten miehiltään vaativat.

Yhtä äitiriippuvainen  on 50 v joka ei ole äitiään  tavannut  20 vuoteen  mutta käy jaykuvasti terapiassa äitihaavastaan ja aloittelee täällä aiheesta. Omat lapsensa ovat elämänsä sivuosassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En puhu lasteni töistä. Olen eläkkeellä, lasten työt ihan erilaisia ja koko työelämä toinen.

Eikö ole kaikkia työnohjaajia tms. Joiden kanssa voi keskustella, mitä me äidit aikuisten lasten asioille voimme?

Ei tietenkään työasioista voi välttämättä eikä ole tarpeenkaan keskustella. Mutta on monia sanoisiko yleisinhimillisiä elämänalueita joilla vanhempi olisi lapselle ensimmäinen luontainen keskustelukumppani. No eihän sellainen keskustelu taida moneltakaan vanhemmalta onnistua kuten nämä vauvapalstan kirjoitelmat surullisella tavalla osoittavat. 

 

 

 

Koska näistä lapsistamme tulee aikuisia jotka keskittyvät omiin lapsiinsa ja tukevat heitä oikealla tavalla ja menevät oppilaitoksiin ja työpaikoille mukaan tukemaan?

Miksi pitää jo

Ihminen kehittyy aikuiseksi noin 25 vuoden ikään mennessä, siis fyysis-biologisesti. Asenteet ja näkemykset voivat tietenkin muuttua paljonkin myöhemminkin. 

Ei kai sitä vanhemmat itse sinne työpaikoille ja oppilaitoksiin (jollei kenties lapsen oppivelvollisuusiässä) mene.

Mutta ymmärtäväiset vanhemmat (siis valitettavasti läheskään kaikki vanhemmat eivät ole tässä suhteessa henkisesti kypsyneitä) voinevat kykyjensä ja kokemuksensa mukaan opastaa yleisistä elämän asioista ja kenties ihan yleisluontoisista työelämänkin asioista. 

Poikien perheissä kuolemani ohitetaan hautaamalla ja hetken kaipauksella. "Huolissani "  olen sinkkutyttärestä, vietämme joulut yhdessä, olemme enemmän tekemisissä, hänelle jää tyhjä paikka.  Yritän puhua, sitten menet jouluksi ulkomaille, matkustelet jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisiko tämä, jonka äiti juoksee keittiöön kolisuttamaan kaapinovia, kun tytär haluaa jutella henkeviä, nyt antaa ihan konkreettisen esimerkin siitä, mistä hän on halunnut jutella ja äiti on juossut karkuun?

Luulen, että hän on halunnut puhua ilmastonmuutoksesta, luontokadosta, politiikasta, sodista, naisten asemasta maailmassa, maailman lasten tulevaisuudesta, ehkä jopa lintuinfluenssan uhasta ja turkistuotannosta.

No ei todellakaan, vaan ihan tavallisista elämään aidosti kuuluvista asioista, kuulumisista puolin ja toisin, ajatuksista. Ei siis jutustelua pelkästään kukkien istuttamisesta ( ah, miten monenlaisia kukkia voikaan istuttaa... ne kun kaikki on luetellut, ei ollutkaan muuta puhuttavaa, vaan istutaan vaivaantuneina kasvoille liimattu teennäinen hymy).  Eli jos välit ovat kuin naapuri-tuttavilla, niin miksi edes sitten nähdä toisiaan? Jouluna viedään pakollinen kukka, juodaan nopeat kahvit ja hyvää joulua. Sellainen äiti-tytär-suhde.

Vierailija kirjoitti:

Saattaisi haluta, mutta vain turhanpäiväiset puheenaiheet ovat turvallisia hänen kanssaan. Ei ole koskaan halunnut nähdä eikä kuulla mua, pyrkii kontrolloimaan, jos annan siihen mahdollisuuden. Enää en anna.

Tämä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisiko tämä, jonka äiti juoksee keittiöön kolisuttamaan kaapinovia, kun tytär haluaa jutella henkeviä, nyt antaa ihan konkreettisen esimerkin siitä, mistä hän on halunnut jutella ja äiti on juossut karkuun?

Luulen, että hän on halunnut puhua ilmastonmuutoksesta, luontokadosta, politiikasta, sodista, naisten asemasta maailmassa, maailman lasten tulevaisuudesta, ehkä jopa lintuinfluenssan uhasta ja turkistuotannosta.

No ei todellakaan, vaan ihan tavallisista elämään aidosti kuuluvista asioista, kuulumisista puolin ja toisin, ajatuksista. Ei siis jutustelua pelkästään kukkien istuttamisesta ( ah, miten monenlaisia kukkia voikaan istuttaa... ne kun kaikki on luetellut, ei ollutkaan muuta puhuttavaa, vaan istutaan vaivaantuneina kasvoille liimattu teennäinen hymy).  Eli jos välit ovat kuin naapuri-tuttavilla,

Eli mistä asioista, jos nyt hiukan avaisit. Mitä on se vakavampi, josta äiti ei halua puhua?

Ei äiti ole aikuisen naisen (lisä)terapeutti. Ystävätkään eivät ole.

Minä lopetin äidille huolieni kertomisen 18-vuotiaana, kun tajusin ettei hän vain pystynyt kuuntelemaan niitä. Ihmettelin aina kun ystävättäreni kertoivat "soittavansa aina äidille" jos tuli huolia, rahaongelmia, bänksit poikaystävän kanssa tms. Meillä on ollut koko aikuisuuteni äitini kanssa ajan sellainen ihmissuhde että hän kertoo minulle omat kuulumisensa ja avautuu huolistaan, mutta kun alan kertoa omista asioistani ja tunteistani niin äiti menettää hetkessä mielenkiintonsa. Sen oikein näkee kun äidin silmät lasittuu ja keskustelu tyrehtyy tasolle "mjaa" ja "aijaa". Meillä ei lapsuudenperheessäni saanut koskaan keskustella vaikeista asioista tai suuttua tai loukkaantua jostain näkyvästi. En ole kertaakaan kuullut vanhempieni pyytävän meiltä lapsilta anteeksi mitään, en kun olin lapsi enkä näin aikuisenakaan. Kerran yritin antaa palautetta äidilleni eräästä aika törkeästä perheessä tapahtuneesta epäkohdasta minua kohtaan, ja hän yksinkertaisesti kieltäytyi puhumasta aiheesta täysin. 

Olen aikuisena tajunnut että oma äitini on ns. äiditön äiti. Hän ei itse saanut omalta äidiltään mitään emotionaalista tukea lapsena, ja vaikeahan se on kauhalla antaa omalle lapselleen kun on itse lusikalla saanut. Hän teki silti parhaansa. 

Olen jo kauan aikaa sitten tottunut ajatukseen että minä olen äiti-suhteessani se "viisas luotettava aikuinen", jolta äiti kyselee neuvoja eri asioihin. Tyttärenä minulla on lähinnä se rooli että kerron kuinka hyvin minulla menee, tai juttelen mukavia tyhjänpäiväisyyksiä ja annan äidille tukea ja empatiaa aina tarvittaessa. Nyt kun äiti on iäkäs niin se alkaa jo tuntua ihan luontevalta, monilla ystävilläni joilla on ollut tarve tukeutua äitiinsä tähän asti voi oman äidin vanheneminen ja toimintakyvyn lasku iän myötä järkyttää. Toki kyllähän tuo suhde on aika etäinen ja välissä koen sen enemmän velvollisuudeksi kuin iloksi. Mutta olen löytänyt omat henkiset olkavarteni ja läheiset ihmiset, joiden tiedän aidosti välittävän minusta.  

Hep, täältä löytyy! 

 

Äitini ei reagoi olan kohautuksellakaan, kun kerron kärsineeni vuoden verran aivan reumaan viittaavista oireista, joiden takia juuri pääsin asiaan erikoistuneelle lääkärille vuoden taistelun jälkeen. Sain lääkkeet ja nyt vointi kohenee. Ei myöskään reagoi mihinkään muuhunkaan, kykenee vain voivottelemaan omia juttujaan. Ei ole kiinnostunut minkälaista tapettia haaveilen olohuoneeseen, vaan kertoo sitten jotain omia asioita jälleen eikä suinkaan halua esimerkiksi kertoa mitä tapettia hän juuri äsken omaan olkkariin valitsi