Mitä sanontoja, tsemppauksia, lohdutuksia et voi sietää, kun olet keskenmenon kokenut

äiti sanoi: " Ajattle jos olisi tullut keskenmeno!"



-> Häh?? Nähdäkseni lopputulos olisi ollut yhtä surullinen.

sain ihania kommentteja äidiltä ja työkavereilta. Siskoni sen sijaan vähän yllättivät kommenteillaan:



- Olen itse kokenut saman vuonna xxxx ennen toista lastani, MUTTA EN KATSONUT TARPEELLISEKSI KERTOA SIITÄ KENELLEKÄÄN (Niin kiitos vain, kun luottamuksella kerroin aran asian, niin sain lokaa silmilleni, että oliko nyt niin kummonen juttu)



Keskustelu toisen siskoni kanssa, jolla kaksi lasta. Hän tietoinen menetyksestämme:

- Mulla on ihan sellainen olo, että olisin raskaana (hän, ei raskaana, " lapsiluku täynnä" )

- No, olisipa sitten edes joku (minä)

- VOI, SE OIS PAHINTA MITÄ MULLE VOISI TAPAHTUA!! (Hän)

- Se olis parasta mitä mulle vois tapahtua (poistuin paikalta)



Että mun kohdalla paras tuki tuli yllättäviltäkin henkilöiltä ja petyin äsken esittämiini kommentteihin.. Keskenmenon jälkeen varmasti myös sietokykyni oli alentunut.. En kuitenkaan halunnut kertoa uudesta raskaudestani siskoilleni. Jaoin ilouutiset mieluummin niiden kanssa, joilta olin saanut tukea keskenmenon jälkeen.

* Monille on käynyt niin, että kun lakkaa yrittämästä, tärpää (jep, paitsi että jos asiaa ei voi jättää ns. Herran haltuun endometrioosikipujen vuoksi, kipujen jotka ovat liian kovia kestettäväksi. pillerit on aloitettava, kun lapsettomuushoidot loppuvat)

* Kyllä teille vielä lapsi tulee (mistä HELVETISTÄ sinä sen voit tietää!!!??)

* Kyllähän sitä voi elää ilman lastakin (juu, mutta kun juuri nyt haluan lasta)

* Lapsettomuutta on niin paljon (juu, niin on, mutta ei se auta tähän kipuun)



Siinä joitain lisää.



Vehnis

[/quote]

¤ Joko helpottaa? Kyllä se siitä! (muutama tunti sen jälkeen kun olimme kuulleet Pienen olevan kuollut)

¤ No, tiedetäänpä ainakin että voit tulla raskaaksi (juu, ei helpota yhtään, järki kun ei nyt kulje mukana tässä surussa...)

¤ No, nyt olet ainakin kokenut raskauden (???!!!!!!!!)

¤ Kyllä se vauva vielä teille tulee (no joo, mutta TÄMÄ VAUVA on kuitenkin menetetty!)

¤ Kyllä te vielä ehditte! (P***ELE!!)

¤ Katse vaan eteenpäin! (tämä on totta ja itse alkaa jo pikku hiljaa näin ajattelemaankin, mutta kuka toinen on mikään tuota minulle sanomaan?! Se on vaan ärsyttävää, en osaa selittää...)

¤ Tätä me ollaan pelättykin (ahaa, no kiitos vaan, olisi varmaan sitten alusta asti pitänyt vaan kitua ja piehtaroida itsesäälissä että kuolee se kuitenkin! Eli siis lähinnä tässä ärsytti se, että meidän ei " annettu" iloita raskaudesta niin kauan kuin sitä kesti, vaan saimme jatkuvia " varoittavia" kommentteja... Joten sitten kun se tapahtui, tällainen " mitäs me sanoimme" -kommentti satutti)



Ylipäätään on kovasti loukannut se, jos ihmiset ovat pitäneet " tilannettamme" vain raskautena, eivät ole nähneet asiaa niin, että meille se pieni elämänalku oli todellakin MEIDÄN VAUVAMME! Niin todellinen, niin rakastettu ja niin suuri osa jo perhettämme... Se ei ollut vain raskaus, joka päättyi, vaan ennen kaikkea me menetimme meidän vauvamme...

Meidän eka keskenmeno tapahtui myöhäisillä viikoilla, synnytin 20+5. Pahinta mitä kuulin lähes jokaiselta " lohduttajalta" oli " mutta onhan teillä jo kolme lasta" . Kun meille tuo kämmenille mahtuva neljäs olisi ollut ihan yhtä rakas.



Niin ja tuohon liittyy vielä se, että kun tämä neljäskin oli tyttö, niin eräs mamma sanoi " no, vielä te sen pojan ehditte saamaan" . V...U.



Ihmiset ei tajua oikeesti miten tyhmiä he laukovat. Tää ei liity keskenmenoon, mutta kun meidän kolmas tyttö syntyi, yksi nainen sanoi " ai - kolmas tyttö. No onneks´olkoon kuitenkin" .



Sitten kun sain alkuraskauden keskenmenoja vielä tuon ekan km:n jälkeen, niin eräs ns. työkaveri sanoi " sinä se et sitten millään usko" .



En mä oikeesti usko, että ihmiset tahallaan noita juttuja laukoo, mutta voisi ne tarkemmin miettiä mitä sanoo. Parempi vaikka hiljainen sanaton halaus kuin nuo sammakot...



wemppa

Vaikeaahan se lohduttaminen tosiaan on, varsinkin kun herkässä mielentilassa lähes mikä tahansa satuttaa. Itselläni on asiasta tuore kokemus, km kaksi viikkoa sitten.



Silti ihmettelen edelleen suuresti keskenmenon todenneen lääkärin käytöstä, kun hän minun itkiessäni ääneen hoki moneen kertaan: " Näitä sattuu niin paljon, joillekin tulee neljäkin" . Minä siinä itkun keskellä ihmettelin, että neljä kertaako tämä pitää siis tosiaan kokea ennenkuin saa itkeä... Neljännen toiston jälkeen jo kysyin lääkäriltä että pitäiskö tuon ajatuksen muka lohduttaa :)



Tätä samaa keskenmenojen yleisyyttä hoki myös äitini, samoin kuin erittäin lohdulllista: " Parempi näin kuin synnyttää aivoton lapsi." Joopa joo. Mutta en minä sitä oikeastaan äitini viaksi lue, hän nyt ei vain kertakaikkiaan osaa lohduttaa.



Lohduttamisohjeena yritän itse ajatella, että ennenkaikkea pitäisi välttää toisen menetyksen. Onhan se tietysti fakta, että aina, oli menetys sitten mikä tahansa, voisi käydä vielä pahemminkin. Vrt: keskenmeno on varmasti helpompi alussa kuin lopussa raskautta, mutta loppuraskauden keskenmeno on varmasti helpompi kuin syntyneen lapsen kuolema, mutta lapsen kuolema on parempi kuin kaikkien lasten kuolema mutta koko suvun+lasten kuolema+oma kokovartalohalvaus+koirankuolema+auton kolaroiminen+talonpalaminen+työpaikanmenetys+kynnenkatkeaminen samana päivänä se vasta jotain on... Että eihän tuolla asenteella saa tosiaankaan mitään itkeä.



Mutta itku se vain helpottaa, sanat ovat helinää. Aito osanotto on tärkeämpää kuin sanojen muotoilu. Kömpelökään lohdutus ei siksi ainakaan minua häiritse, tärkeintä on se, että tietää toisen välittävän ja voi jakaa surua.

Siis edelliseen viestiini korjausta sen verran, että mielestäni pitäisi yrittää välttää menetyksn MITÄTÖIMISTÄ. Oli tuo yksi sana jäänyt välistä, mikä teki asiasta vähän hämärän ;)

Näitä tuli:



* Näitä keskenmenoja nyt tapahtuu niin usein (lääkärin suusta)

* Olen nähnyt paljon pahempiakin tapauksia (jälleen lääkäriltä)

* Ainakin voit tulla raskaaksi (klassinen lääkäriltä, pitäisi lohduttaa?)

* Se oli varmaan jotenkin viallinen (varmasti vammainen, kun km!!??)

* Eikse muutenkin ollu vahinko

* Aika harvoinhan raskaus sujuu ongelmitta

* jes nyt sit baariin ja pää täyteen

* olipa sulla huono tuuri

* selvä, perutaan ajat ... klik! (neuvolan terkka, ei edes pahoitellut)

Mä sain viime maanantaina kuulla että alkio on kuollut. Raskausviikkoja olisi pitänyt olla 11+0 mutta alkio vastasi viikkoa 8 ja jotain. Keskiviikkona tehtiin lääkkeellien tyhjennys kotona.

Tämä oli jo toinen samantyylinen keskenmeno.

Sain siinä välissä kuitenkin terveen pojan (nyt 11kk).

Kaverini kehtasi sanoa että nyt se ei varmaan tuntunut niin pahalta kun olen kokenut ennenkin keskenmenon ja mulla on kuitenkin yksi lapsi.

Voin kertoa että kyllä sattuu ja niin helvetisti. Kaikenlisäksi tunnen itseni jotenkin vialliseksi ja epäonnistuneeksi. Koska muille tuntuu tuo lastensaanti olevan niin helppoa ja eikä kaveripiirissäni muilla ole ollut keskenmenoja kuin mulla.

Eipä silti, näillä kolmella kerralla olen tullut joka kerta suht helposti raskaaksi. Että siinä ei sikäli ole ongelmaa.

Mutta keskenmenon pelko kasvaa koko ajan.

Keskenmenon saanutta ei pysty kovastikaan lohduttamaan sanoin kun ei yhtään voi tietää mitä tunteita ihminen silloin kokee. Läsnäolo ja se että tietää että ihmiset välittää on ehkä silloin lohdullisinta. Ja se että voi purkaa omia tuntemuksia jollekkin jos siltä tuntuu.

Eräs työkaverini, jonka kanssa olin lähdössä työmatkalle " kielsi" hankkiutumasta heti uudestaan raskaaksi, että päästään reissussa yhdessä baariin ryyppäämään.



SIIS MITÄHH???



-Passionate 13+1, joka " hankkiutui" heti raskaaksi, eikä päässyt ryyppäämään- ;)

Monet lauseet ovat jääneet mieleen:



YSTÄVÄLTÄ, KUN EHDOTIN KAHVITTELUA ITKU KURKUSSA: " Teidän on nyt parempi ihan kaksistaan (miehen kanssa) surra tätä asiaa, se on niin henkilökohtainen" (Kiitti vaan tuesta)



ANESTESIALÄÄKÄRILTÄ, NUKUTUKSEN JÄLKEEN: " Sinä et ilmeisesti halunnut tätä?"



ÄIDILTÄ, YSTÄVILTÄ, LÄÄKÄREILTÄ: " Ajattele, miten ihanaa on, että pystyt tulemaan raskaaksi!" (so what, yhtään lasta ei kotona ole lattialla konttaamaassa!)



KOKO AJAN KUULEE JOKA PUOLELTA: " Onni on, että se meni jo nyt kesken, sillä se lapsi ei olisi ollut terve" (kuka sen tietää?), " Luonto hoitaa" , " Näin oli tarkoitus"

oma äitini totesi että " no toihan on ihan tavallista. Parempihan se on että tuli nyt eikä myöhemmin. Mullakin on muuten toi polvi ollut tosi kipeä." ...että näin..ei kovin lohdullista naiselta joka on kokenut sen itsekin.



Mun mielestä parasta on sanoa jotain tyyliin; " ' Voi paska. Olen tosi pahoillani puolestasi, olen täällä jos haluat jutella. Koeta jaksaa." Tää oli mun ystävän suusta...



Pikkusiskoni totesi ettei hän osaa sanoa mitään, ja kun ehdotin jotain edellisen kaltaista hän totesi, että ei sovi tyyliin.



Ja isosiskon kommentti, kun soitin ja halusin puhua, kerroin että viikon sisään sain keskenmenon ja ajoin kolarin niin totesi että Ai mä luulin että oikeesti jotain vakavaa.



Tässähän näitä...

Oma äiti sanoi, että sun elimistösi nyt päätti ei ole aika vauvalle... ei ehkä olisi tökkinyt muuten, mutta kun kerroin äidille että oon raskaana, äiti järkyttyi kovasti ja kysyi oliko vahinko... ja kuitenkin oon 30v, naimisissa ja tää ois ollut toinen lapsi.

*Tämä on ihan normaalia, ennen ei vain tiedetty raskauksista niin aikaisin kuin nykyään (neljännen km:n jälkeen perinnöllisyyslääkäriltä. Minkä hemmetin takia hän sitten on mahtanut päätyä kyseisen alan lääkäriksi???)

*tämähän oli abortti? (anestesialääkäri kaavinnassa)

*Mut sä et voi tietää, miltä tuntuu kun yrittää puol vuotta tulla raskaaks ja pettyy joka kuukausi kun menkat alkaa! (ENTINEN ystäväni toisen km:n jälkeen, oli itse silloin onnellisesti raskaana. Nyt kyllä tiedän, miltä sekin tuntuu...enkä heti lähtisi vertaamaan)

*te olette vielä nuoria (joopajoo, ei kolmekymppinen esikoisen yrittäjä oo enää TOSI nuori, jos 2 vuotta on jo mennyt yrittäessä)

*kyllä te vielä joskus saatte sen oman nyytin (juuri siinä tilanteessa, kun neljäs on menetetty, ei paljon lohduta. Meillehän oli jo neljä kertaa tulossa nyytti mutta se vietiin pois!!!)

*sinun kannattaisi ottaa yhteyttä mielenterveystoimistoon! (hoitaja ja lääkäri, kun itkin kolmatta keskenmenoa...)



-engelchen

Ei ole helppoa ei, olla myöskään se lohduttaja keskenmenon juuri kokeneelle. Jotakin pitäisi yrittää sanoa pukeakseen osanoton ja myötäelämisen tunteen sanoiksi. Jos et sano mitään, tulee tunne ettet edes välitä ja jos sanot niin tuntuu, että sanoitpa melkein mitä tahansa km:n kokenut poimii sanoistasi juuri ne mitä et todellakaan tarkoita. Keskenmeno on kuin kuolema, surevaa ihmistä voi olla vaikea ja jopa pelottavaa lähestyä koska tuntuu ettet osaa sanoa siinä tilanteessa mitään " järkevää" ja lohduttavaa. Ei todellakaan ole kummankaan osapuolen kannalta jokapäiväinen tilanne.



Itsellä ei tule juuri nyt mieleen mitään sellaista lausahdusta mistä olisin pahoittanut mieleni. Ehkä eniten satutti juuri se, että jotkut eivät tosiaankaan sanoneet mitään tai olivat kuin koskaan mitään olisi tapahtunutkaan vaikka varsin hyvin tiesivät. Arvostin ja arvostan edelleenkin sitä pientä elettä tai edes kömpelöäkin yritystä lohduttaa sanoin. Ajankuluessa ja ollessani vuorostani lohduttajan asemassa olen yrittänyt olla hyvä kuuntelija ja antamalla tilaa toisen tunteille ja sanoille. On ollut tunne että ne omat kokemukset eivät nyt juuri siinä tilanteessa lohduta toista ellei hän halua niistä itse vartavasten kysellä. Halaus ja rutistus ovat varmaan ne parhaimmat elekielet.



terkuin Vipeka

Nyt voin osallistua täysipainoisesti keskusteluun, kun juuri sain tietää keskeytyneestä keskenmenosta.



Mitä en halua:

silmiin tuijottelua ja huokailua

toisten itkuja

spontaaneja halauksia tai muutakaan fyysistä kontaktia



Mitä haluan kuulla:

että sikiö oli elinkelvoton

että keskenmenon jälkeen raskautuu helposti uudelleen

että lapsille ehtii vielä tulla pieni ikäero

että nyt voin tehdä kaikki ne asiat, mitä raskaana ollessa kaipaa.



Poikkean varmaan enemmistöstä tässä mielessä, mutta mä kaipaan nyt enemmän faktaa kuin sympatiaa.



Kandi, piti olla 11+1 mutta keskeytynyt 7+6

muakaan ei kiinnosta pätkääkään kuulla ystäviltä tai sukulaisilta mitään huokailuja eikä silittelyjä, eikä ennenkaikkea lupauksia; saat soittaa minulle koska vain. Ihan taatusti se ihminen olisi vaikeana kun menisin soittamaan ja itkemään kokemaani keskenmenoa. Enkä usko että se ihminen loppujen lopuksi olisi hirveän kiinnostunut ylipäätään koko keskenmenosta. Hoitohenkilökunnalta en halua kuulla mitään eihän tuo tänne kuulu, ei ole päivystysasia, menkööt kotiin. Jos siis kyseessä suht kivuton ihan alkuraskauden keskenmeno.



Mäkin haluan kuulla just sen että se vauva, sikiö oli elinkelvoton ja siksi tuli keskenmeno. Tarkoittaen sitä että mikään, ei niin mikään (sairasloma, lepo tms) olisi pelastanut sitä vauvaa. Ja samalla myös se ettei keskenmeno johtunut mistään minun tekemästäni tai tekemättä jättämisestä.



Olen pahoillani toimii aina.

Kandille pahoittelut vanhalta kuumeilukamulta! :( Todellä ikäviä uutisia! Itselläni ei ole kokemusta keskenmenosta, mutta tosiaan olen kuullut että keskenmenon jälkeen raskautuu helposti uudelleen. Toivon kovin, että sinulle käy myös niin, mikäli olette valmiit uuteen yritykseen!



Ilmeisesti mitään yleispäteviä oikeia sanoja ei ole tässä (niin kuin ei varmaan muissakaan asioissa), joten lohduttajat eivät toivottavasti ole liian herkkähipiäisiä, jos huomaavat ettei lohdutuksesta apua ollutkaan.



Ainakin itse olen huomannut, että kun olen saanut etäisyyttä kokemaani epäonneen, ymmärrän paremmin että hyväähän vain ihmiset tarkoittavat, vaikka välillä kommentit tuntuvat tosi ajattelemattomilta. Ja huomaanpa edelleen itsekin joutuessani muiden vaikeita tilanteita kohtaamaan, että vaikea on " oikeita" sanoja keksiä (mitä ne nyt edes sitten sille ihmiselle olisivatkaan).

Että tosiaan nuo ystävien " saat soittaa milloin vaan" -lupaukset on ihan hassuja, koska tietenkin ystäville voi soittaa milloin vaan! En mä ainakaan edes miettisi, että voinko soittaa ystävälle keskellä yötä, jos olisi hätä. Sitä varten ne ystävät ovat. Ja toinen asia on, että harva ihminen kuitenkaan on koko ajan tavoitettavissa. Käytännössä aika harva vastaa esimerkiksi aamukuudelta puhelimeen ;)



Eikä mua varsinaisesti häiritse " vääränlaiset" lohdutukset, mutta tosiaan spontaanit halaukset tai puolitutun kyyneleiset silmät tuntuisi kyllä tosi pahalta. Jos mä itse yritän päästä asiasta yli, en kyllä halua, että kukaan muu yrittää mitään yhteistä suruhetkeä kanssani.



Mun mielestä parasta lohdutusta on kuuntelu, ja asiasta kysely varovaiseen tapaan. Uskoisin, että useimmat keskenmenon kokeneet haluaa puhua asiasta ainakin läheisten kanssa. Musta kivointa on ollut, kun ystävät ovat kyselleet asioita, niin olen päässyt kertomaan omasta kokemuksesta. Sitä kautta sen saa itsellekin jäsenneltyä.



Ja mä nyt vielä sanon, että itse koen päässeeni tosi helpolla tämän keskenmenon kanssa. Ei tullut yllätyksenä, eikä ole mikään maailmanloppu. Ja molemmat raskaudet ovat saaneet alkunsa helpolla, joten en osaa sanoa, miltä tuntuisi vaikkapa kauan kaivatun esikoisen menettäminen.

Kyllä mä uskallan väittää, että keskenmenoissakin on eroja. Menetys se on aina, mutta varmasti toisille raskaampi kuin toisille. Mulla oli kuitenkin " vain" lapsi pelissä (kauheaa sanoa näin), ei koko vanhemmuus, niinkuin esikoista odottaessa. Joten ihan hirveästi voimia esikoisen menettäneille! Ja vaikka mä olen realisti, uskon kyllä, että kaikki saa lopulta sen oman lapsensa, tavalla tai toisella.



Kandi

...sanoja olemassa mikä helpottaisi keskenmenon tuomaa tuskaa. Kun tarpeeksi kuluu aikaa se varmaan helpottaa oloa. Paljon on tietysti mitä ei halua kuulla kenenkään suusta, semmoinen " ymmärtävä" hiljaisuus on varmasti helpoin alussa ainakin kun ihmisiä kohtaa.

Itse juoduin 20 vkolla luopumaan pienestä pojastani.

Omaa tuskaa helpotti ajatusten purkaminen paperille...



" Oli liian pieni ja heikko sydämesi,

ei jaksanut kasvaa jalkasi, ei kämmenesi.

Olit viimeiset hetkesi kehdossa omassani,

minun lämmössä turvassa sisälläni.

En koskaan voi ymmärtää tuskaa menettämisen,

on vain edessä hiljainen hyväksyminen"



Voimia kaikille jotka ovat joutuneet tämän kokemaan.