Mitä sanontoja, tsemppauksia, lohdutuksia et voi sietää, kun olet keskenmenon kokenut

* Lapsettomuudesta kärsinyt ystäväni tokaisi kolmannen keskenmenoni jälkeen, että sinä tulet sentäs raskaaksi.

* Lääkäri toisen keskenmenoni jälkeen ultratessaan: " Ei täällä mitään ole, jos täällä mitään on ollutkaan."



Viimeisestä keskenmenosta on kulunut jo kaksi vuotta, joten pienemmät lipsautukset eivät ole enää onneksi mielessä, mutta niitäkin oli tukoittain.



Joku viisas sanoi, että ihmisen ollessa kriisissä ei pidä mennä sanomaan, että tiedän miltä sinusta tuntuu, jos ei ole kokenut samaa. Parempi olisi kysyä, miltä sinusta tuntuu.



Terveisin, Matami 3xkm, poika -03, km ja poika -06.

Erään ystäväni mies totesi juhlissa, joihin olimme suuressa surussa kuitenkin lähteneet että vain hän ja eräs toinen paikalla ollut mies ovat niitä TOSI MIEHIÄ, SILLÄ HEILLÄ ON LAPSET! Hän tiesi tilanteemme ja voin vain kuvitella miltä miehestäni tuntui, kun minun oli poistuttava siitä tilanteesta.

Toisen ystäväni mies puolestaan kertoi minulle kuinka häntä oli ottanut päähän, kun surimme keskenmenoa, sillä he olivat yrittäneet lasta puoli vuotta pidempään. Kun meillä molemmilla oli jo lapset niin hän vain ilmoitti, että hän olis toivonut heille edes keskenmenn, että olisi olut tieto, että voivat tulla raskaaksi... (Mikä merkki se on siitä että kaikki joskus menee hyvin?)

Sitten parhaan ystäväni mies totesi tietäen, että meillä oli olut vähän hankalaa tulla raskaaksi ja keskenmeno kaavintoineen oli koettu, että hänen ei tarvitse kuin kerran lähestyä vaimoaan ilman ehkäisyä, niin se jo kulkee maha pytyssä. (Kärsivät pian kolmatta vuotta lasettomuudesta...)

Että pahimmat kommentit tulivat miesten suusta.

Larissa

möläytteli typeriä heti keskenmenon jälkeen. Ei tiennyt raskaudesta ennen km:a. Tyylin, miks en tehny aborttia tai enkö älynny käyttää jälkiehkäsypillereitä. Paljon väliäkin siinä vaiheessa kun lasta ei enää ollu..?

Sen mielestä olin liian nuori (21). Ja epäili etten uskaltanu/osannu tehä asialle mitään. Varmaan luulee munkin olevan maailmassa siitä samasta syystä, kun mun tuloni paljastu (heille siis) vasta 7.kuulla.

Toinen km tänä vuonna (tänään todettu tuulimunaraskaus), ensimmäinen 07/07.



Anoppi (joka kyllä yrittää hyvää, mutta ei nyt aina ihan onnistu): " Yrittäkää nyt jaksaa jouluksi meille, että ette vain siellä kotona kyhjötä. Emmahan on täällä, mutta eihän tämä ole Emman vika."



Emma on mieheni veljen tyttö, puoli vuotias, joksa syntyi lähes samana päivänä, kun me kuulimme ensimmäisestä keskenmenostamme.



Mä luulen, että ei tässä tilanteessa voi sanoa mitään oikeaa - ei ainakaan sellainen, joka ei ole tätä kokenut. Itse kaipaan " surkuttelua ja osanottoa" juuri nyt, en mitään piristysyrityksiä saati sitten ihmetarinoita.



Vehnis

niin voisi ehkä jäädä pahimmat kommentit sanomatta. Monet eivät ehkä tule ajatelleeksi, että siltähän keskenmeno useimmista vanhemmista tuntuu, että oma vauva on menehtynyt, se nimenomainen yksilö joka masussa oli. Kukapa menisi sanomaan vanhemmille, joiden lapsi on menehtynyt, että ' onhan teillä vielä kaksi lasta' tms.



Vaikka ketjun tarkoituksena oli tuulettaa tunteita, niin kyselenpä silti, että mitä teidän mielestänne tilanteessa olisi hyvä sanoa?



Itse olen miettinyt, että usein vaikeissa tilanteissa muissakin, esim. muun läheisen kuolema, ero jne., sitä miettii, mitä pitää sanoa ja osaako sanoa oikeita asioita. Ja sitten ei ehkä uskalla tehdä mitään. Ajattelisin, että ainakin nämä voisivat olla hyviä: " Olet ajatuksissani, vaikka en voi tietääkään, miltä sinusta tuntuu" , " Tiedäthän, että voit aina soittaa minulle, jos et halua olla yksin tai jos haluat jutella" , " Haluatko olla yksin (tai kaksin miehesi kanssa) vai haluaisitko, että tulen käymään?" , " Haluatko kertoa siitä?" . Halaus toiminee aina!

Itse en ole keskenmenoa kokenut, joten en osaa vastata alkuperäiseen kysymykseen. Mutta jotenkin tuli paha mieli meidän " lohduttajien" puolesta, kun kuitenkin parhaamme teemme yrittäessämme auttaa? Osa kommenteista tosiaan kuulostaa tosi ajattelemattomilta, mutta mitä siinä olisi parasta sanoa? Sellainen pino olisi varmasti hyvä, että mikä on ollut paras lohdutus. Siitä saisi sitten vinkkejä miten parhaiten lohduttaa surun kohdannutta.



Toivon, että muistatte noiden " huonojen" lohdutusten lisäksi myös ne hyvät lohdutukset sekä sen, että kaikki haluavat varmasti vain auttaa teitä vaikean ajan ylitse niin hyvin kuin osaavat.

mutta kemiallisen ja kohdunulkoisen raskauden kylläkin. Lisäksi kärsimme lapsettomuudesta, joka voi osaltaan lisätä ahdistusta minun kohdallani. Olen kai siitä onnellisessa asemassa, että mitään kovin " loukkaavaa" ei minulle ole sanottu näihin liittyen.



Edelliset kun miettivät mitä sitten pitäisi sanoa, niin sanoisin että sekä nämä kokemani raskaudet ja lapsettomuus ovat minulle opettaneet, että aina ei tarvitse mitään sanoa, sillä sanoja ei aina ole.



Ainakin omalla kohdallani olen parhaaksi lohduksi kokenut ihan " vain" pahoittelut tai osanotot. Ei siinä sen kummempaa lohdutusta tarvita, kun huomaa ihmisten olevan oikeasti pahoillaan puolestani. Liiallisen yrittämisen olen kokenut ikävänä ja tällä tarkoitan sitä, että kun joku väkisin koittaa keksiä jotain lohduttavaa.



En voi sanoa muiden puolesta, mutta omastani sanoisin, että " olen pahoillani" tai " olet ajatuksissani" voisi jo ihan sillänsä riittää. Hyviä olisivat myös " Tiedäthän, että voit aina soittaa minulle, jos et halua olla yksin tai jos haluat jutella" , " Haluatko olla yksin (tai kaksin miehesi kanssa) vai haluaisitko, että tulen käymään?" , " Haluatko kertoa siitä?" . Ja todellakin: halaus toimii aina!



Toivon, että ymmärrän itsekin jatkossa muiden suruja kohdatessani olla yrittämättä liikaa ja olen vain olemassa.



Ymmärrän oikein hyvin, että ihmiset tarkoittavat vain hyvää kommenteillaan. Kuitenkin, kun itse on hajoamaisillaan on vaikea ajatella toisten tunteita ja ottaa helposti itseensä hyvääkin tarkoittavat kommentit.



Itse otin kunnolla yhteen hyvin läheisen ihmisen kanssa, kun suruni lisäksi jouduin " kestämään" hänen lohdutusyrityksiään. Onneksi saimme asian selvitettyä ja hän kertoi, että koska itse oli niin ahdistunut ja halusi tehdä kaikkensa helpottaakseen minun suruani, koitti hän etsiä jotain ratkaisua asiaan tajuamatta, että siinä hetkessä ei vain ratkaisua ole ja suru on saatava surra.

Moi



Yhdyn edellisiin: pahoittelut riittävät.



Myös parhaimpien ystävieni kommentit: " Ei saa olla totta, olen pahoillani." ja " Voi paska!" ovat olleet kaikkein lohdullisimpia.



Ei tosiaan kannata yrittää keksiä mitään - mitään ei voi sanoa. Pahoittelut riittävät ja se, että sanoo olevansa olemassa, jos tarvitaan.



Vehnis

että se ihan oikeasti lohduttaa, jos edes tulee raskaaksi. Itse ajattelin ekassa raskaudessa, että käy miten käy, niin ainakin onnistuttiin saamaan lapsi alulle. Mutta näköjään keskenmenon jälkeen se kuulostaakin vähemmän lohduttavalta, joten täytyy vältellä sitä fraasia. Hyvä tietää!



Eikö ole oikein mitään positiivisia lausahduksia, mitä uskaltaisi toiselle sanoa? Järkevintä siis vain ilmaista olevansa pahoillaan..?

;o)



Sillon kun järjellä pystyy ajattelemaan keskenmenon jälkeen, on tietysti hyvä merkki, että ylipäänsä raskautuu. Mutta kun keskenmenon jälkeen tuo järki ei oikein ole päällimmäinen " aisti" millä asiaa ajattelee ;o) Eli ei, silloin tuo " olet ainakin onnistunut raskautua" ei lohduta - kiukuttaa vain. Itse asiassa herkimmässä mielentilassa sitä toivoo, että ei olisi sitten ollenkaan tullut raskaaksi..

Näin varsinkin, jos takana on lapsettomuutta, monia hoitoja ja pettymyksiä, useampi keskenmeno jne. Riippuu varmasti ihmisestä, mutta laiha on se lohtu, että on onnistunut raskautumaan.



Varmasti ne, jotka eivät ole koskaan onnistuneet raskautumaan ajattelevat, että " kunpa olisin edes raskautunut" . Mutta tilanteet ovatkin aivan toiset, eikä niitä voi verrata keskenään.

En vähättele sitä tuskaa, minkä varmasti aiheuttaa se, että ei ole edes tullut raskaaksi. En tiedä miltä se tuntuu.



Vehnis



ps. Simpukka ry:ltä saa tilattua erilaisia vihkosia niin lapsettomuudesta tai keskenmenosta kärsiville tai heidän omaisilleen. Ne ovat mun mielestä tosi hyviä.

Olen niin pahoillani, voinko mitenkään auttaa ja minulle voit soittaa milloin vain, tuntuivat kaikkein parhaimmalta ja yksinkertainen tiukka halaus.



Kuten Vehnis laittoikin, heti km:n jälkeen aika harva on kovin järkevä, vain hyvin surullinen ja/tai vihainen. Silloin tuntee olevansa syvällä kaivossa johon hädin tuskin valo pilkistää, vaikkakin kohta jo suuntaa ylös, kuka nopeammin ja kuka hitaammin.

Myöhemmin tulee aika jolloin syitä ja tunteita voi eritellä ja asiasta keskustella järkevästi.



Olkaa lähellä mutta antakaa surulle tilaa, kortti, kynttilä, pelkkä ajatus, olet läsnä kun toinen on valmis.





Ja tosiaan en tarkoittanut tällä mitään pahaa kenellekään alunperin, vain sitä " tuuletusta" ja jos joku sattuisi joskus lukemaan.

Aiemmin tosiaan olen itsekin sujuvasti niitä sammakoita päästellyt.

Ja yhteenkään ihmiseen en ole lausahdusten takia välejä katkaissut, se oli lähinnä vain ärtymystä ja surua ja ehkä hetken karttelua, mikä sallittakoon tietyissä tapauksissa ;)



Rilla-ma-rilla

Minäkin nyt kannan korteni kekoon.

Takana on kolme keskenmenoa. Lapsesta olemme haaveilleet vuodesta 2003. Tällä hetkellä olen raskaana, ja nyt näyttäisi sikäli hyvältä, että esikoisen laskettu aika on reilun 5 viikon kuluttua.



Varsinaisesti en ole kärsinyt lapsettomuudesta, koska raskauteni ovat aina alkaneet luomusti (päättyneet kylläkin kaikki ennen tätä keskenmenoon rv 8-12). En todellakaan halua keskenmenon jälkeen kuulla, että " onneksi onnistut raskautumaan" . Se on mielestäni pahinta, mitä keskenmenon kokeneelle voi sanoa. Itsellekin kun toisen keskenmenon jälkeen alkoi epätoivo iskeä, että saadaanko me ikinä vauvaa, miksi oma kehoni ei anna vauvan alun sisälläni elää...

Tässäkään raskaudessa ei ole mitään " kikkaskonsteja" käytössä, tutkimuksissa ei syytä ole kolmelle keskenmenolle löytynyt, joten vähän itsekin ihmettelen, miksi tämä raskaus on edennyt näin pitkälle, kun aiemmat ovat päättyneet huonosti.



Mielestäni parhaimpia kommentteja ovat vain " voi perkele" tai " no voihan paska" tai " olen pahoillani" . Ei siihen todellakaan tarvita muita sanoja. Pahalta kuulostaa myös se, kun eräs kaveri kolmannen keskenmenon jälkeen totesi, että " no kyllä teille vielä joskus se vauva tulee" ja " no onhan teillä vielä aikaa" . Niin, aikaa ehkä on, mutta se epätietoisuus oman kehon toiminnasta ja kaikesta hämärtää ja kaivertaa mieltä niin paljon. Helposti alkaa miettimään, onko minussa jotain vikaa. Lisäksi yksi tuttava vielä sanoi tässä muutama aika sitten, että " jos te vaan yrititte liikaa" . Sekin kuulosti vähän oudolta! ymmärrän, että jos yrittää liikaa ja stressaa, on jo raskaaksitulemisen mahdollisuus heikompi, mutta meillä kun sekin on aika helpolla onnistunut.



Mutta tässäpä nämä. Itse olen keskenmenojen ja ystävien lapsettomuuden kautta ainakin oppinut sen, että keneltäkään en ikinä (en edes vanhempana) tivaa, että " no koskas teille lapsia tulee" .. sekin tuntuu pahalta, kun lähes tuntemattomat ihmiset kyselee tuollaista, eikä kaikille viitsi keskenmenoista alkaa kertoilemaan, kun tietää että toisilta ei kovin mukavia kommentteja saa.



jonttu

Olikin hyvä juttu kääntää tää keskustelu toisinpäin eli mitä kannattaa sanoa/tehdä keskenmenon kärsineelle. Siitä on varmasti läheisille paljon apua. Kunhan vain lukisivat tätä..



Itse mietin, että laittaisin muutamalle läheiselle linkin sähköpostilla tähän ketjuun...



Itsellä kun on menossa se vaihe, että yksi tuttavapariskuntamme, joilla on 6kk lapsi, ei mielestäni ymmärrä meidän tilanteesta yhtään mitään ja toimivat tosi ajattelemattomasti ja tyhmästi. Eli minulla on menossa viha-katkeruusvaihe heitä kohtaan... Mutta kun haluaisin heidän ymmärtävän, että tämä ei kuitenkaan johdu heistä, vaan ihan " vain" siitä, mitä itse käyn läpi ja että tämä menee (toivottavasti)ohi. Haluaisin myös antaa heille tieto, kun he eivät kerran itse älyä sitä etsiä... Jep, katkeruutta äänessä.. mutta suon sen itselleni tässä tilanteessa!!!



Vehnis

Itse synnytin pienen enkelivauvan rv 19 ja vaikka kyseessä oli keskenmeno, niin meille tietysti vauva oli vauva ja olihan se ihan täydellinen pieni ihmisalku.



Aika yleisiä kommentteja on ollut:

-Teillä on neljä lasta, nauttikaa niistä.

-Mieti niitä joilla näin käy ensimmäisessä raskaudessa.

-Ajattele, että se ei ollut elinkelpoinen.



Minä olen onnellinen kaikista neljästä lapsestani, mutta tämä viides oli yhtä rakastettu. On meillä oikeus surra sitä, koska meidän pieni lapsi se oli, jonka menetimme.



Kätilön kommentti oli tuo; " mieti niitä joille näin käy eka kerralla. Niillä pelot on seuraavassa raskaudessa ja on pelko voiko elävää lasta saadakaan. " En vähättele sitä yhtään, mutta mielestäni tämmöisiä asioita ei tulisi vertailla, varsinkaan tuossa tilanteessa kun olin puolta tuntia aiemmin synnyttänyt oman pieneni kuolleena. Pelkoja on varmasti minullakin mahdollisessa seuraavassa raskaudessa vaikka lapsia on ennestään.



Minusta typerin kommentti on tuo " ei se olisi ollut elikelpoinen varmaan" tms. koska ei sitä voi kukaan tietää varmaksi. meidän pieni tutkittiin ja oli täysin normaalisti kehittynyt, ei mitään epämuodostumia tms eli olisi luulatavasti ollut ihan elinkelpoinen.

Pitääpä vielä kommentoida kun helposti näin kirjoittamalla tulee sanottua joitain asioita niin, että ne vaikuttavat eriltä kuin mitä tarkoittaa. Eli kun itse käänsin viestiketjun niin päin, että mitä kannattaisi sanoa, niin en missään nimessä tarkoittanut sitä, etteikö tällaista tuuletus-ketjuakin saisi olla. Tämä on hyvä palsta tuulettaa tunteita toisten saman kokeneiden kanssa.

Vähän muihin suruasioihin liittyen olen näitä lohduttamisjuttuja itse viime aikoina paljon pohtinut ja joku tuolla hyvin kirjoittikin, että kyse voi olla lohduttajat omasta pahasta olosta myös. Eli ei uskalleta antaa toisen surulle tilaa, koska lohduttajan on vaikea itse kestää negatiivisia tunteita. Ja sitten on varmasti niitä -etenkin miehiä, jos uskallan yleistää.. -jotka eivät vaan tajua, kuinka tärkeä asia lapsi ja keskenmeno on.

siinä nyt vaan kävi niin huono tuuri että tuli paha kromosomivairio



luontoäiti korjaa vialliset pois



no voi sekö alkoi sitte kunnolla vuotaa, voi sua!



millo pääset pois



eipä tässä osaa sanoa oikee mittää, koita nyt sitte vaa jaksella.



no voi vittujen vittu



lääkärin viimeiset sanat oli vain tylysti sitte ensimmäisten kuukautisien jälkeen voitte kokeilla onnea uudestaa..



LAPSEN SUUSTA SYYLLISTÄEN isälle .. miksi menit antamaan äitille sellasen viallisen vauva siememen?! aivan tyhmä temppu!!



tuo kuitenkin naurattikin kun toinen oli niin viisaana ja isona tulevana eskarilaisena oikein pohtinut asiaa itsekseen :)

mille sanottiin terveyskeskuksessa, kun nla lähetti päivystävälle lääkärille: lääkäri huikkas ovesta hoitajalle et mitä hänen kuuluu tehdä (rv17,ei sydänääniä) ni hoitaja se tokas et mitä se täälä tekee, eihän TOI ole päivystysasia...

Mulle kävi juuri niin, että kerroin reilun kuukauden takaisesta keskenmenosta tutulleni, johon hän vastasi laimealla osanotolla ja:



" vaikea kuvitella miltä tuntuu, kun minulle ei ikinä niin ole käynyt vaikka olen tietoisesti lisännyt keskenmenon riskiä käymällä kahdesti vapaaehtoisesti istukkabiobsiassa sillä halusimme varmistaa että lapsi on terve."



Jäin vähän hiljaiseksi... Meillä yritystä takana vajaa vuosi, josta tuloksena tämä keskenmeno rv11. Ja meille kyllä kelpaisi vaikka down-lapsikin.

Ekan jälkeen yksi läheinen ystävä alkoi analysoimaan, että: " Niin, eihän ne kaikki ohranjyvätkään, mitkä pellolle kylvetään, aina ala orastamaan" . Jotenkaan se vertaus ei silloin oikein uponnut mutta nyt tosin monen vuoden jälkeen ja oikein näin kirjoitettuna se kuulostaa jotenkin huvittavalta... Ja aika kaukaa haetulta...

Paras ystäväni totesi kerrottuani hänelle keskenmenosta, että



" no mikäs kiire teillä on valmiissa maailmassa"



Mitä helvettiä, ihan kun puhuttaisiin jostain tavaran hankkimisesta??!



Hänellä ei kyllä ole omia lapsia, enkä tiedä tuleeko niitä koskaan hankkimaankaan, että ehkä hän saa sillä vähän anteeksi tuota sammakkoaan..