Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Miten ne äidit, jotka laittavat lapsensa 10kk pk:iin, oppivat tuntemaan lapsensa?
27.09.2007 |
Siis pohjia myöten? Miten te opitte lukemaan lastenne tarpeita? Että pienimmistäkin eleestä/ilmeestä tiedätte, mikä lastanne vaivaa? Mistä hän tykkää, mistä ei? Kun ette elä siinä arjessa ollenkaan mukana?
Ihan oikeesti mä oon kelannut tätä. Että jääkö se äiti-lapsi-suhde jotenkin vajaaksi niillä, jotka laittavat alle vuosikkaan hoitoon?
Musta tää arjen ' kamaluus' on tässä äitiydessä se juttu. Että näkee oikeesti vaivaa lapsen eteen, ottaa sen kaiken kiukun ja paskan vastaan eikä pakene töihin. On vastuussa lapsensa kasvatuksesta ja ensimmäisistä elinvuosista 100%.sti.
Mä ainakin koen, että se, että mun 3v poika tykkää laulaa ja soittaa, on tavallaan MUN ansiota, koska minä olen nähnyt vaivaa tarjotakseni lapselleni laulua, soittoa, musiikkia. Ei kukaan muu, ei päiväkoti tai tarhatäti vaan MINÄ. Saanhan mä olla ylpeä? tai siitä, että mun lapset ovat oppineet käytöstavat? Osaavat sanoa kiitos ja hei ja päivää. Kukaan muu ei ole näitä opettanut, minä äitinä olen sen tehnyt.
Minusta olis kurjaa, että joku muu ottais sen hoitovastuun ja kasvatusvastuun.
Miltä teistä tuntuu, teistä, jotka ootte laittaneet pienen hoitoon? Onko teidän äitiys jotenkin kateissa?
Kommentit (93)
Olen kahden lapsen yh, mies jätti nuorimmaisen ollessa pikkuvauva. Vanhempainvapaan loputtua vaihtoehdot oli jatkaa töitä ja laittaa lapset hoitoon tai jäädä kotiin kelan ja sossun elätettäväksi. Kuten tiedettyä, kotihoidontuella ei elä, täällä ei ole edes kuntalisää. Kenen pääkoppa kestää kuukausi- tai vuosikausia sossun kanssa asioimista, jatkuvaa paperisotaa, tilivelvollisuutta joka pennistä joka tulee ja menee...? Olen joskus nuorena pari kertaa asioinut sossussa ja todennut, että mun pääkoppa ei ainakaan kestä. Palasin siis töihin. Luojan kiitos teen sellaista työtä, ettei lasten tarvitse olla kovin pitkiä päiviä hoidossa. Raastaahan se sydäntä jättää lapset, etenkin nuorimmainen, hoitoon, kun tiedän, että parempi olisi olla minun kanssa. Ilman eroa en olisi ikimaailmassa näin valinnutkaan. Mutta näinkin voi elämä mennä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ehkä he oikeasti luulevat, että tuntevat lapsen, oikeasti he tietävät vain ulkokuoren ja pari sisä kerrosta
Musta-valkoisuutesi ja typeryytesi johtaa siihen, että kuulut vähä-älyisten sakkiin. Onneksi olkoon. Toivottavasti lapsesi saavat isältää hiukan älygeenejä.
Vierailija:
ehkä he oikeasti luulevat, että tuntevat lapsen, oikeasti he tietävät vain ulkokuoren ja pari sisä kerrosta
Vierailija:
Kuten tiedettyä, kotihoidontuella ei elä, täällä ei ole edes kuntalisää.
Miten syy mennä töihin on se, ettei ole varaa olla kolmea vuotta kotona vain miehen käydessä töissä?? Meillä mies tekee ihan normaalia 7,5h työpäivää keskipalkalla, ja minä saan kh-tukea ilman kuntalisiä. Ihan hyvin tullaan toimeen, mistään ei ole puutetta. Ajatellaan asia niin, että kun lapset ovat kasvaneet, (eli kun nuorimmainenkin täyttää 3) On mulla aikaa tehdä työtä koko loppuelämäni, kun taas lasten ensimmäisiä vuosia ei koskaan saa takaisin. Kolme vuotta ei ole pitkä aika ajatellen, ettei kykenisi tulemaan hyvin toimeen pienellä rahamäärällä. Meille riittää se, että parin vuoden päästä kun olen myös työelämässä, on enemmän rahaa. Minä ainakin haluan itse opettaa lapselle asioita pottailusta alkaen, ja nähdä ensiaskeleet ja olla läsnä sen sijaan, että hoitotäti opettaisi ja näkisi, ja kertoisi sitten minulle mitä lapsi on oppinut.
Vaikka olenkin ollut kolme vuotta kotiäitinä ja ollut muutenkin harvinaisen tiiviisti hänen kanssaan. Onkohan minulta äitiys kateissa?
Vai enkö usko enää satuihin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija:
Miten syy mennä töihin on se, ettei ole varaa olla kolmea vuotta kotona vain miehen käydessä töissä?? Meillä mies tekee ihan normaalia 7,5h työpäivää keskipalkalla, ja minä saan kh-tukea ilman kuntalisiä. Ihan hyvin tullaan toimeen, mistään ei ole puutetta. Ajatellaan asia niin, että kun lapset ovat kasvaneet, (eli kun nuorimmainenkin täyttää 3) On mulla aikaa tehdä työtä koko loppuelämäni, kun taas lasten ensimmäisiä vuosia ei koskaan saa takaisin. Kolme vuotta ei ole pitkä aika ajatellen, ettei kykenisi tulemaan hyvin toimeen pienellä rahamäärällä.
Ensin 5 vuotta kotona. Sitten olisin ehtinyt olla työelämässä/opiskelemassa 2½ vuotta, sen jälkeen taas 5½ vuotta kotona, 1½ vuotta töissä ja taas kolme vuotta kotona.
Toisin sanoen 17 ½ vuodesta olisin ollut kotona 13 ½ vuotta ja töissä sitten 4 vuotta. Oikeassa elämässä olen ollut tuosta ajasta kotona 7 v 7 kk. (Mies oli vuoden kotona esikoisen kanssa.)
Esikoinen ja kuopus olivat meillä kolme vuotta kotihoidossa, muut kolme noin vuoden verran. Enkä nyt suurta eroa suhteissa heihin ja heidän tuntemisessaan ole havainnut. Mutta ehkä en ole riitttävän intuitiivinen ;-)...
Perheet ovat näet erilaisia, jopa koostumukseltaan...
En lukenut ketjua, mutta onkos ap:n mielessä käynyt, että ei muualla maailmassa äiti pysty olemaan kotona lasten kanssa näin pitkään kuin Suomessa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jotenkin koen, että kun vien lapseni hoitoon luovun heistä!? Ehkä vähän kummallinen ajatus, mutta just ap:n kanssa olen samalla tavalla ajatellut... Onko se niin, että hoidossa olevat lapset on " muitten lapsia" ?!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
päivässä hoidossa, ei tunne lastaan. Kaksi tuntia näkee lastaan hereillä, arkisin.
ja sanoi ihan suoraan mulle, että hoitotädit tuntee sen lapsensa paremmin kun hän itse.
siistii.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja molempien lasten temperamentti on tullut esiin jo vastasyntyneenä. Sitä paitsi suurin osa vanhemmista on töissä max. 40 h/vko, lisäksi suurimmalla osalla on vuosilomaa väh. 5 vkoa/vuosi + erilaiset pyhät ja muut yleiset lomapäivät joten yhteistä aikaa lapsen kanssa kyllä löytyy vaikka töissä kävisikin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
lomillahan sitä korvataankin se arjen läsnäolo. Tyypillistä ura-äidin ajattelua.
Selittele vaan kuule itelles.
Minusta on aika paljon, jos 40 tuntiin ei näe lastaan viikossa. Mieti toisinpäin...eli näkisit lastas sen 8-10 päivässä/40h viikossa kotona. Eläisit lapses rajessa mukana, iloissa ja suruissa. Olisit äiti...
Molemmat lapset ovat menneet hoitoon alle vuoden ikäisenä, ja tunnen kyllä lapseni tarpeet erilaisista eleistä. Kyllä meilläkin 3 vuotias tykkää laulaa ja soittaa pianoa, ja minä olen hänet siihen iltaisin, viikonloppuisin ja lomilla opettanut. MINÄ EN KADU TAI TUNNE HUONOA OMATUNTOA SIITÄ, AINAKAAN TÄMÄN PALSTAN MIELIPITEIDEN TAKIA!
minulla on eräs tuttu joka laittoi lapsensa hoitoon 10 kuisena. Lapsi ei vieläkään täysin viihdy hoidossa, alussa jäi aina itkien hoitajien huomaan. Minun sydämeni särkyisi tuossa tilanteessa, en ikinä pystyis jättämään noin pientä vieraiden hoidettavaksi :(
Ja kaikista ärsyttävintä tuttuni tapauksessa oli se, että hän töihin palatessaan vaan totesi että " onpa ihana saada vaihtelua elämään, eikä tarvitse jatkuvasti kiinnella lasten kiukuttelua"
Siis haloo, mä en ymmärrä miksi yleensä tekivät toisen lapsen!!?
elämä on niin paljon iisimpää, kun saa laittaa lapsensa toisten hoidettavaksi ja relata itse duunissa aikuisten ihmisten parissa.
sellaista se on nykypäivänä.
sitä paitsi monelle lapsi on vaan koriste tai ylippäätään sellanen imago-juttu.
Alue: Aihe vapaa
jotka eivät tunne lapsiaan vaikka ovat näiden kanssa kotihoidossa.
En koe itse että olisin jäänyt jostain paitsi, vaikka lapseni kokopäivähoidossa yhdeksänkuisesta. Yhteyden lapseen voi pitää vaikka ei olisikaan koko ajan yhdessä.
Mitäs kun lapsi tulee oppivelvollisuusikään?
Kai te opetatte lapsenne kotona?
Eihän sitä nyt arvaa kaikenmaailman opettajille pilattavaksi antaa...
Ettekä sitäpaitsi tietäisi mitä lapsenne päivän aikana tekee.