Miksi pitää laittaa pystyyn UUSPERHEKUVIOITA?

Olennaisinta lasten kannalta on se, kuinka rakastava ilmapiiri perheessä on. Uusperheessä riittää haasteita, mutta niin myös muissakin perhemalleissa. Yleensä aikuisen onnelliseen elämään kuuluu parisuhde: en usko, että lapset siitä kärsivät, jos yksin jääneen äidin/isän rakastumisen kautta perheeseen tulee uusi, tasapainoinen jäsen.

Lapset ovat usein erotilanteissa uskomattoman reippaita; he tahtovat olla yhteistyössä vanhempiensa kanssa, ja parhaansa mukaan mukautua tilanteen vaatimalla tavalla. Eihän lapsista usein suoraan näekään näiden kärsivän millään tavalla.



Silti se järkyttää pienen (ja isommankin) PERUSTURVAA aina ja ihan joka ainoa kerta, kun kotiolosuhteet muuttuvat. Ja jättävät vaikutuksensa kauas tulevaisuuteen; lapsen tuleviin parisuhteisiin aikuisuudessa jne. Oletteko kuulleet tilastoista, joiden mukaan lähes jokainen avioeroperheessä kasvanut lapsi ITSEKIN eroaa aikuisuudessa? Mihin luulette tämän perustuvan?



Elämä on välillä rankkaa, rakkaus on joskus koetuksella, eikä aina yhteistä säveltä löydy - MUTTA sen eteen täytyy olla valmis tekemään töitä. Pitää TAHTOA joka päivä rakastaa, TAHTOA puhua ongelmista, TAHTOA jatkaa yhdessä. Tätä periksiantamattomuuden mallia joko välitätte lapsillenne eteenpäin, tai sitten välitätte omalla toiminnallanne, että on ok nostaa kytkintä.



Ap.

-yllätysvauva parin kuukauden seurustelun jälkeen 25+ pariskunnalle, joka 5 vuotta yrittää ydinperheenä, mutta lopulta toteaa, ettei heistä koskaan tule onnellisia yhdessä. (Aborttiko tässä olisi ollut se valinta?)

-mukava, koulutettu, rakastettu aviomies ja isä alkoholisoituu työuupumuksen seurauksena 4-kymppisenä. Kuvaan astuu myös perheväkivalta ja tilanne johtaa eroon.





Esimerkit ovat tuttavapiiristäni. Näillä naisilla on nyt uusperheet ja heidän ja lapsien elämä vaikuttaa onnelliselta.

Se aluksi vieras kumppani voi tuoda ja antaa lapsille myös paljon HYVÄÄ, vaikka alku olisikin totuttelemista. Toinen vaihtoehto on kasvaa ilman aktiivista isähahmoa, varsinkin jos bioisä tekee mitä tykkää. Sekö on parempi?



Uusi kumppani voi parhaimmillaan olla lapselle yksi luotettava, kiva, turvallinen ihminen elämässä lisää.

Jos lasta ei haluta, niin ratkaisuna olisi voinut olla parempi ehkäisy tai sitten viimeisenä vaihtoehtona se abortti. Sitäkin kyseenalaistan, miksi he jatkoivat yhdessä, jos tiesivät olevansa " vääriä" toisilleen?



Toisessa esimerkissäsi ei varmaankaan ollut keskusteluyhteys vanhempien välillä kunnossa; tuollainen burn out ei tule kenellekään yllätyksensä, siitä on aina olemassa merkkejä ennakolta, ja niitä merkkejä pitäisi olla herkkä lukemaan toisesta. Hakea apua ajoissa, tukea toista paremmin. jaksaa yhdessä siitä huolimatta, että toisella on vaikeaa. Perheväkivallan taustalla on usein jokin ongelma, joka oireilee väkivaltana; esim. mies, joka on tottunut ratkaisemaan ongelmansa nyrkein (saanut ehkä tämän mallin omasta kodistaan); siihenkin on olemassa tukea ja apua, jos niiden pariin haluaa etsiytyä.



Avioliittohan on tahtomista rakastaa toista niin myötä- kuin vastamäessäkin; miten niin monelta tuntuu menevän ihan ohitse ajatus siitä, että avioliitossa voi tulla vastaan myöskin vaikeuksia? Silti on luvattu yrittää yhdessä.



Ap.

Mitä ihmettä vain lapsilleen omistautuva äiti tekee sillä välin, kun lapset asuvatkin isän luona? Ja sekin on yhä yleisempää, että lapset asuvat kokonaan isän luona ja äiti vain tapaa heitä. Pitäisikö tämänkin äidin ap:n mielestä elää loppuelämänsä yksin?

Miksikä ei? Ihan jo omasta kokemuksesta voin sanoo, että kyllä kannatti. Omat lapseni saivat isän, ja mieheni lapset äidin. Onneksi meidän perheessä ei ole nimityksiä äitipuoli/isäpuoli vaikka virallisesti näin onki. Olemme sitten varmaankin aika poikkeava uusperhe, koska ei meillä ole ikinä 10 vuoden aikana ollut mitään ongelmia.



Kaikki lapset ovat omia, en ole koskaan ajatellut että olen sen 10 vuotta kasvattanut omia ja jonkun toisen lapsia. Kaikilla ei välttämättä onnistu, se on varma. Mutta miksei kannata yrittää.

Vierailija:

Jos lasta ei haluta, niin ratkaisuna olisi voinut olla parempi ehkäisy tai sitten viimeisenä vaihtoehtona se abortti. Sitäkin kyseenalaistan, miksi he jatkoivat yhdessä, jos tiesivät olevansa " vääriä" toisilleen?

Tiedätkö, että ehkäisykin saattaa pettää? Ja yllätysvauvakin olla jo syntyessään toivottu? Usein selviää vasta kokemuksen kautta, että toinen on " väärä" tai suhde ei toimi. Olisi tietysti ihanteellista, jos tätä kokemusta hankittaisiin ennen lapsia, mutta aina se ei ole mahdollista.

Toisessa esimerkissäsi ei varmaankaan ollut keskusteluyhteys vanhempien välillä kunnossa; tuollainen burn out ei tule kenellekään yllätyksensä, siitä on aina olemassa merkkejä ennakolta, ja niitä merkkejä pitäisi olla herkkä lukemaan toisesta. Hakea apua ajoissa, tukea toista paremmin. jaksaa yhdessä siitä huolimatta, että toisella on vaikeaa. Perheväkivallan taustalla on usein jokin ongelma, joka oireilee väkivaltana; esim. mies, joka on tottunut ratkaisemaan ongelmansa nyrkein (saanut ehkä tämän mallin omasta kodistaan); siihenkin on olemassa tukea ja apua, jos niiden pariin haluaa etsiytyä.

Tässä tapauksessa nainen yritti jo hyvin varhain hakea ammattiapua, mies ei vain siihen koskaan suostunut. Olisiko pitänyt jäädä hakattavaksi ja asettaa lapsetkin kestämättömään tilanteeseen?

Avioliittohan on tahtomista rakastaa toista niin myötä- kuin vastamäessäkin; miten niin monelta tuntuu menevän ihan ohitse ajatus siitä, että avioliitossa voi tulla vastaan myöskin vaikeuksia? Silti on luvattu yrittää yhdessä.

Liitoissa toki tulee vastaan vastoinkäymisiä ja ne pitää yrittää voittaa. Jossain kuitenkin kulkee se raja, jolloin ero on kaikille osapuolille (myös lapsille) se paras ratkaisu.

54

Useimmat tarvitsevat parisuhteen.

Useimmat valitsevat kumppaninsa mahdollisimman hyvin ja uskoen, että parisuhde toimii. Ihminen kuitenkin muuttuu vuosien aikana - AINA. Tätä muutosta ja sen suuntaa ei voi ennustaa, ei MILLÄÄN. Joskus muutoksista seuraa se, että ero on parempi ratkaisu kuin huono parisuhde.

Ihminen selviää jonkin aikaa yksin (lasten kanssa), mutta " toipumisen" jälkeen useammat tarvitsevat rinnalleen sen toisen ihmisen ja kierros alkaa jälleen alusta.



t. uusperheessä kasvanut ydinperheellinen

Erosimme lapseni isän kanssa kun tyttäreni oli vuoden (henkisen väkivallan ja alistamisen vuoksi - olisiko ollut parempi kasvattaa lapsi niissä oloissa?). Hän ei edes muista koskaan asuneensa isänsä kanssa.



Nyt olen naimisissa (ensimmäistä ja toivottavasti viimeistä) kertaa hyvän miehen kanssa, joka hoitaa nyt nelivuotiasta tyttöä kuin omaansa. Sisaruskin on tulossa.



Väitätkö ap tosissasi, että tämä perhe on lapselleni jotenkin huonompi kasvualusta kuin se alkuperäinen väkivaltainen suhde? Tai kahden hengen perhe koko kasvuiän (varsinkin kun yksinhuoltajana eläminen on todella vaativaa niin henkisesti kuin taloudellisestikin)?



Joskus parisuhdetta ei voi pelastaa parhaallakaan tahdolla, mutta lapset voi. Joskus uusi perhe on parasta mitä lapselle voisi tapahtua.