Miksi pitää laittaa pystyyn UUSPERHEKUVIOITA?

Meidän uusperhekuvio toimii mahtavan hyvin. En 23-vuotiaana olisi halunnut olla yksin siihen saakka kun lapsi muuttaa pois kotoa (n. 20 vuotta siis).



Elämä on riskipeliä. Jos aina pelkää pahinta, ei ikinä kannata tehdä yhtään mitään.

Sun logiikalla ei kannata mennä edes naimisiin, jotta ei tulisi eroa ja jotta ei muodostettaisi mitään uusperhekuvioita.

niissä ydinperheissäkin on erimielisyyksiä. Itse olen uusperheessä kasvanut, enkä moiti äitiäni yhtään, että uuteen liittoon uskalsi ryhtyä.

Tosin esim. tätä palstaa kun lukee, niin ydinperheissäkin riittää ongelmia, ihana biologinen iskä ei tee kotitöitä, haukkuu vaimoaan, käy vieraissa, tekee liian pitkää työpäivää, mitä milloinkin.



Uusperheessa (ja kaikíssa muissakin perheissä) pitää osata neuvotella, ennakoida ja sopia asioista siltä varalta, että tapahtuu jotain ennakoimatontakin.

Sinänsä on huono ajatus, ettei uusperheitä ollenkaan saisi perustaa.



Ajattele vaikka ihmistä, joka alkaa parisuhteesen nuorena, saa lapsen ja sitten tulee jätetyksi. Loppuelämä sitten yksin? Casuaaleissa suhteissa? Joopa joo.



Mutta sinänsä olen ap:n kanssa samoilla linjoilla, että uusperheitä on todella kamaliakin. Ensin ollaan pitkässä liitossa, jossa ollaan tyytymättömiä ja ehkä petetään ja tapellaan jne. Lapset kasvavat siinä ympäristössä. Tai siten ei näitäkään, mutta ero tulee kuitenkin sitten vasta myöhemmin. Sitten rakastutaan kohta johonkuhun tulisesti. Sitten kun elämä on niin lyhyt. pitää omat ja uuden lapset lykätä kaikki samaan kämppään ja sitten oletetaan, että lapset, parhaassa tapauksessa murkkuikäiset, ovat ikionnellisia, kun äiti tai isi on niiiiin rakastunut, hellanlettas!



NÄMÄ ihmiset voisivat joskus harkita niitä kevyitä suhteita. Miksi on aina pakko asua yhdessä? Miksi on tehtävä se katastrofikokeilu, miksei voida yrittää pärjätä yksinkin, ja vaikka tapailla säännöllisesti kodin ulkopuolella? Niin minä tekisin.

Morre:

Meidän uusperhekuvio toimii mahtavan hyvin. En 23-vuotiaana olisi halunnut olla yksin siihen saakka kun lapsi muuttaa pois kotoa (n. 20 vuotta siis).

Elämä on riskipeliä. Jos aina pelkää pahinta, ei ikinä kannata tehdä yhtään mitään.

Sun logiikalla ei kannata mennä edes naimisiin, jotta ei tulisi eroa ja jotta ei muodostettaisi mitään uusperhekuvioita.

*

Kyllä voi mennä naimisiin, ja kannattaakin mennä, jos lapsia haluaa ja suunnittelee - MUTTA sitten ei pidä erota. Tulee valita se kumppani niin tarkkaan, että TIETÄÄ pystyvänsä elämään toisen kanssa lopun elämäänsä.

Tai sitten aina voi olla lapsettomana sinkkuna - miksi ylipäätään kaikkien pitäisi muodostaa parisuhde (astua avioon) ja hankkia lapsia?? Jos ei koe olevansa " sitä tyyppiä" , miksi ei voisi elää elämäänsä toisella tavalla? Suuri osa avioerotapauksistakin ovat varmaankin näitä " ihastumisia" , eli ei loppuviimeksi ollakaan yksiavioista tyyppiä, ja ruoho alkaa x vuosien kuluttua näyttää aidan takana vihreämmältä.

Ap.

Tilaisin sinulta yhden luotettavan kristallipallon, kiitos!

Olen itseasiassa ollut 2 kertaa elämässäni kunnolla rakastunut. Ensimmäisen rakkauden kanssa kuitenkin järjellä ajattelin, etten ollut niin onnellinen kuin olisin halunnut olla (vaikka intohimoisesti rakastin! Seksielämä oli mahtavaa!!) Siksi suhteeseen ei syntynyt lapsia, ja lähdin ennen kuin oli " liian myöhäistä" .



Toisen suuren rakkauteni kanssa mentiin naimisiin, ja saatiin 2 lasta. Ihan järjelläkin ajateltuna tämä meidän juttu kestää - olemme molemmat yksiavioisia (erittäin uskollisia), tahdomme olla yhdessä lopun elämäämme - molemmat tajuavat, että kun on lapsia on tehty, yhdessä pysytään. Ja luonteidemme kannalta tulemme toimeen hienosti; emme juurikaan riitele, kumpikin saa tässä suhteessa toteuttaa itseään ja ymmärrämme toisiamme - arki sujuu.



Onko se, vierailija nro 2, mielestäsi ok malli opettaa myöskin lapsille, että " kun on rakastunut - kaikki on sallittua" ? Eli, että kaikki on sallittua rakkaudessa? Ja olet varmaankin myös sitten sitä mieltä, että " ihastumisia vaan tapahtuu" ? Eli on ok rikkoa avioliitto ja perustaa uusperhe, kun kerran on rakastunut toiseen? Onnea sitten valitsemallesi tielle; yksikään lapsistasi ei sitten tulekaan olemaan elämän kestävässä parisuhteessa (elleivät osaa ajatella omilla aivoillaan ja olla ottamatta vaikutteita äidistään), ja lapsenlapsesi kasvavat aikuisiksi uusperhekuvioin " jaloissa" .



Ap.

Toivottavasti et opeta lapsistasi yhtä ahdasmielisiä kuin itse olet.

Ei siihen kristallipalloa tarvita; ihan basic (kunnollinen) ihmistuntemus riittää, se että tunnet itsesi ja tunnet kumppanisi - ja että teillä on kunnollinen keskusteluyhteys.



Ap.

Kuka sanoi että kakkonen on pettänyt ja opettaa lapsilleen samaa. Voi vittu mua ärsyttää tuollaiset PÖLJÄT!

Sopiiko että teet sen?

Miten sitten suu pannaan?

En ymmärrä miksi asia pitää viedä niin pitkälle, että täytyy miettiä aborttia? Eikö kaksi järkevää ihmistä osaa ajatella himoansa pidemmälle - ja KÄYTTÄÄ EHKÄISYÄ?

Missä sanoin että hyväksyn suhteesta lähtemisen ihastuksen perään?

Ja älä puhu minun lapsista mitään kun et tunne. Kiitos!



2

Mikä hätänä? Loppuiko järkevä sanottava kesken ;-)??



Heh.



Ap.

t: onnellisen uusperheen äiti, jonka perheessä kukaan ei " pyöri jaloissa"

Että se siitä ehkäisystä :)

Hän näkee _meistä_ sen pitkän parisuhteen mallin (on jo reilusti kouluikäinen eikä näy merkkejä että minun ja isänsä avioliitto olisi päättymässä). Myös edellisessä polvessa on uusperhe - pappa ja hänen " uusi" vaimonsa ovat olleet yhdessä yli 25 v, ja " uusi" vaimo kohtelee miehensä lapsenlapsia kuin omiaan. Lapsen äidin vanhemmat taas erosivat riitaisasti keski-iässä, ja käsittääkseni sillä puolella eivät esim. lapsen ja äidinpuoleisen isoisän välit ole oikein kunnossa.



Tutkitusti lapset sopeutuu sitä huonommin, mitä isompia ovat uusperhettä muodostettaessa. Sikäli murkkujen kanssa kannattaakin olla tosi varovainen ja ehkä jopa odottaa, että lentävät pesästä - mutta toisaalta, jos äiti on noin 40 ja toivoo vielä vauvaa, niin onko järkeä odottaa 45-vuotiaaksi ennen kuin siihen ryhtyy? Jos ero on kerran jo tapahtunut, niin ei siihenkään kannata jäädä mässäilemään surussa loppuiäkseen, vaan elää eteenpäin - sillä tavalla järki kädessä harkiten etukäteen, että jaksaako tuota ihmistä todella arjessa ja juhlassa pitkän aikaa.



Mutta vielä lopuksi, kaikkein huonoimmin vanhempien uudelleenpariutumiseen suhtautuu _aikuiset_ lapset, joilla ei periaatteessa pitäisi olla asiaan mitään nokan koputtamista!

Ei kukaan terve ihminen voi olla noin katkera.

Puolisosi voi päättää ottaa yksipuolisesti eron etkä voi sille yhtään mitään. Siinä sitten olet yhteishuoltajana lasten kassa, vailla aikuista kumppania lopun ikääsi?



Ja nyt sanot, että tunnet kyllä miehesi, olet valinnut hänet huolellisesti ja tiedät, että hän ei rikkoisi perhettään. Oletko koskaan kuullut viidenkympin villityksestä? Ikäkriisit koskettavat kaikkia ja monissa perheissä on muitakin kriisejä, jotka voivat muuttaa perheenjäsenten ajatuksia aivan päinvastaisiksi.