Mikä siinä on että anopin kanssa on niin vaikea tulla toimeen?

Minulle ei voi kiitosta antaa mistään asiasta. Se on tullut hyvin selväksi, että kerran vuodessa grillissä lihaa paistava mieheni tekee loistavaa ruokaa, jota muistetaan kehua suureen ääneen. Minun tekemistäni ruoista ei lausuta mitään kommenttia (käyvät meillä suhteellisen usein syömässä). No, yritän ottaa (tämänkin) huumorilla. Anoppi on vaan niin taitava piikeissään, että aina se ei onnistu.



Olen yrittänyt ja yrittänyt olla ystävällinen, mukava ja antaa hänelle tilaa olla lasten kanssa miten tahtoo ja pitää suuni kiinni ja siinä onnistunutkin. Kukaan ei voi sanoa, että olisin v-mäinen miniä, joka ei anna mummon tavata lapsiaan. Toisaalta en ole hoitoonkaan tyrkyttänyt. Silti huomaan niin monesta asiasta, että anoppi ei minusta pidä. Olen ottanut etäisyyttä ja lakannut käymästä niin usein kun ei seura nähtävästi kiinnosta ja tästähän sitten piti nelivuotiaalta kysyä selän takana, että " miksi se sun äiti ei enää käy täällä mummolassa" .



Olen itseltäni kysynyt, mitä menetän, kun en anopin hyväksyntää ja kunnoitusta pysty ansaitsemaan ja vastaus on: en yhtään mitään. Sen ymmärtäminen on valtavasti helpottanut oloani.

Ensin ymmärsin tuon niin, että miniä-äiti on mustasukkainen lapsestaan, eikä halua päästää anoppi-mummia jakamaan mitään mikä liittyy lapseen. Anopin pitää olla nöyrä ja vain ihaillen kehua tuoretta äitiä, joka on parasta lapselleen.

Vierailija:

Eli " puolustavatko" äidit poikiaan vai mistä tämä johtuu?

Ei aina ole anopissa syy!

on kans todella rasittava. Pitää meitä ihan uusavuttomina. Lisäksi hän asuu homeisessa talossa, jossa ei hänen mukaansa ole mitään vikaa. Ja sitten hän on alkoholisti ja ei ole vielä itse tunnustanut sairauttaan. Joten enpä ole lapsiani vienyt hänelle hoitoon vaikka anoppi niitä mielellään katsoisi ja tietysti humalassa. Ja hänen mielestään minä en osaa tehdä kunnon kotiruokaa, enkä osaa siivota, lämmittää leivinuunia, pestä vaatteita, kasvattaa lapsia... ym. Vaikka meillä on aina siistimpää kun niillä. Minun tekemää ruokaa hän ei ole koskaan maistanut, leivinuunia on lämmitetty vuosi eikä olla vieläkään kuoltu häkämyrkytykseen mitä hän niin pelkään. Ja vaatteet meillä pestään kans ihan hyvin..

Ihan tavallinen ihminen on, kuten minäkin. Ei ole ikinä yrittänyt neuvoa muuten kuin ihan ystävällisyyttään enkä ole siitä ikinä loukkaantunut. Kyllähän monta lasta kasvattanut ihminen nyt joistain asioista on tiennyt enemmän kuin minä. Ihmetyttää miten huono itsetunto joillakin ihmisillä on kun kokevat anopin neuvotkin v****iluna.

Auttaa, jos voi päiväkausia lasten kanssa. Ostaa pieniä suloisia lahjoja joskus, antaa meille miehen kanssa omaa aikaa ja tarjoutuu omaaloitteisesti lastenhoitajaksi. Kyselee lasten ja minun vointeja aina, tekee ruokaa ja antaa nukkua päiväunet ja hoitaa tiskit sillä välin, jos olen sairaana. Mutta se mikä ärsyttää, on se että kun olen joutunut olosuhteiden pakosta hoitamaan yksin lapset, lapset infektiokierteessa kuukausikaupalla ja sitten itse valitan väsymystä, lapsia, kaikkea koska olen aivan uupunut. Sitä anoppini ei siedä kuulla, ei anna myötätuntoa, ei armoa, hänestä minä olen kokenut vähän verrattuna hänen äitiinsä joka oli sotalapsi ja häneen itseensä joka on nähnyt myös maailmaa.



Olen huomannut ettei anoppi ole ystävä, vaan miehen äiti, jolle ei todellakaan voi ja tarvi puhua omia asioitaan. Riittää että puhutaan lapsista ja sitten tulemme hyvin toimeen.

Ei anoppini todellakaan ole minun ystäväni tai muutenkaan läheinen ihminen - hän mieheni äiti, mutta siihen se jää. Ei tulisi mieleenkään (kummankaan meistä) keskustella jostain puhelimessa (esim. tuo lasten kasvatus).

aaaaaaaaaaaaaarrrrrrrrrrgggggggghhhhhhhhh...................

Eli " puolustavatko" äidit poikiaan vai mistä tämä johtuu?

Anoppi alkuun yritti mielistellä, oli olevinaan joka asiasta samaa mieltä. sitten vaan kerran kyllästyi ja sanoi missä kaikissa asioissa olen tehnyt väärin, ollut huono ja jaksamaton, liian lyhytpinnainen jne. Hän kun KASVATTI lapsensa niin..plää plää.. Etenkin kun lapset eivät juuri hänen hoidossaan olleet, kun satun faktana tietämään.



Leikitänkin kuulemma lapsia liikaa, keskenään niiden vaan pitäisi olla koko ajan. Hän ei keskity lapsiin hetkeksikään, juoruaa vaan omia juttujaan tauotta. Lapset sitten riekkuu ja hakee huomiota. Ja kas, kun ovat huonosti kasvatettuja, ei meidän lapset aikoinaan kun isä lampun osti, sanoneet koskaan vastaan. Joopa-joo.

jotka pitävät tyttölapsia alempiarvoisina. Sitten kun poika löytää vaimon itselleen, nii eihän se voi olla hyvä anopin mielestä, kun se on vaan nainen. Vaimon pitäisi alistua anopin ja tämän pojhan toiveisiin niin silloin anoppi olisi tyytyväinen.

Vierailija:

Leikitänkin kuulemma lapsia liikaa, keskenään niiden vaan pitäisi olla koko ajan. Hän ei keskity lapsiin hetkeksikään, juoruaa vaan omia juttujaan tauotta. Lapset sitten riekkuu ja hakee huomiota. Ja kas, kun ovat huonosti kasvatettuja, ei meidän lapset aikoinaan kun isä lampun osti, sanoneet koskaan vastaan. Joopa-joo.

Minä taas en leikitä tarpeeksi. Poikamme kuulemma riutuu virikkeiden puutteessa, kun minä vain hoidan kotia ja nuorempaa lasta. Toisaalta taas kotimme on aina anopin mielestä liian lotkuinen, joten en oikein tiedä pitäisikö nyt keskittyä lapsen viihdyttämiseen vai siivoamiseen?

Anoppi- suhteeseen vaikuttaa varmasti moni asia, kuten se että äiti haluaa parasta lapselleen, toisaalta anoppi osittain ottaa myös miiniän " lapsekseen" ja miniä anopin toiseksi " äidikseen" , mutta tasapainoa ei löydy koska oikeat äidin tunteet poikaa kohtaan ja toisaalta miniän vaimon rooli haraavat vastaan aiheuttaen hankausta ja eripuraa, tasapainottomuutta. Siitä johtuen suhde varmasti onkin jatkuvassa liikkeessä, kun nämä eri osa-alueet vuoroin tulevat pintaan eri asioissa, riippuen ihan miniän ja anopin omista mielialoistakin, saati sitten siitä kuinka mies/poika tässä ristiaallokossa luovii, toisaalta ollen äitinsä poika, toisaalta vaimonsa mies.

Mistä johtuu että homojen anopit ovat mukavia?

Ja luulempa että koska suhde nimenomaan on niin hassu; tavallaan ollaan kaksi toisilleen " vierasta" aikuista, tavallaan samasta ihmisestä (pojasta / miehestä) taistelevaa naista, tavallaan tavoitteet on täysin samat, toisaalta juri päinvastaiset, niin siinä mylläkässä pitäisi olla tosi tarkkana että pystyy tasapainoilemaan ystävällisyyden, kohteliaisuuden, rehellisyyden ja avoimuuden polulla säilyttäen mielessään yhteisen tavoitteen; hyvän yhteiselämän kaikille osapuolille, arvostaen toista ihmistä.

(en tosin yhtä hyvin kuin oman äitini) mutta paremmin kuin mies äitinsä. Eli välillä siis tuntuu että mä olen läheisempi anopille kuin hänen oma poikansa.



Ihmettelen aina nitä kauhuanoppeja, joita ei onneksi oo ikinä mun tai kenenkään kaverin kohdalle osunut. Tulen kyllä aina toimeen kaikkien kanssa, eli oonkohan liian kiltti? Mutta ei mun anoppi kyllä tule mitään kasvatusneuvoja jakelemaan eikä arvostele muutenkaan. Onnekas taidan olla.

On aina tosi onnellinen, jos pystyy osoittamaan " huonommuuteni" jollain saralla, esim. äitiydessä, kodinhoidossa yms. On jatkuvasti vihjailemassa miten hän hoitaisi lapsemme ja kotimme paremmin kuin minä. Ihan kuin haluaisi itse olla poikansa vaimona ja lapsenlastensa äitinä! Hiukan outoa.