Mielenterveysongelmaiset pinoon! =)

jotakuta on nyt höynäytetty, ja veikkaampa että se on tuo kirjoittaja jolla on tää feikkaajakaveri :DD ehkä ei ihan kaikkea kannata uskoa mitä duunipaikan tupakkiringissä kuulee...

Esim. kaksisuuntainen mielialahäiriö diagnosoidaan tavallisesti ensin väärin joko masennukseksi tai ahdistuneisuushäiriöksi. Lääkitään väärillä lääkkeillä jne.

Vierailija:

Jos näin olisi, niin serotoniinilääkkeethän automaattisesti parantaisivat jokaisen masennuksen. Näinhän ei tietenkään oikeasti ole. Masennuksia on erilaisia - toisilla se on itse sairaus, toisilla oire muusta jne.

Cipralex 15mg

Voi kun ihmiset lopultakin tajuais että mielen sairaudet on sairauksia, ei jotain minkä voi ajatella pois suit sait jos vaan osaa ajatella oikein! Mulla sama että hartain toive olisi se että pääsisin normaalisti töihin ja saisin järkevän kokoisen palkkapussin enkä jotain kirottuja ropoja!! Teoriat säälin kerjuusta sun muusta on just sitä mitä joku sanoi, törkeää!! Jos minä jotain inhoan, niin sääliä ja todellakaan en edes kerro tästä kenellekään muuten kuin äärimmäisessä hädässä.

mielenterveysongelmaisena saa keltäänmitään sääliä! haukkuja saa niskaansa, että on laiska ja turha tuottamaton ihminen, elää yhteiskunnan kustannuksella leveästi (joo, se 15e päivärahaa on niin hillittömän paljon, ihan jää vuokran ja lääkkeiden jälkeen 20e elämiseen...)

Vierailija:

mielenterveysongelmaisena saa keltäänmitään sääliä! haukkuja saa niskaansa, että on laiska ja turha tuottamaton ihminen, elää yhteiskunnan kustannuksella leveästi (joo, se 15e päivärahaa on niin hillittömän paljon, ihan jää vuokran ja lääkkeiden jälkeen 20e elämiseen...)

Saat lököpäivät, ainoa asia josta luovut, on raha, mutta helposti sitä naisihminen keksii ansaitsemiskeinoja, heh!

elän kiehtovassa maailmassa ja etuoikeutettua elämää, vaikka olenkin köyhyysrajalla. Haluaisin nauttia perheestäni, fyysisen kehoni terveydestä, kaikesta hienosta mitä maailmassa on tarjolla. Ahdistus vaan istuu olkapäällä eikä suostu lähtemään millään, joskus tekis mieli juosta vaan kunnes tuperrun karistaakseni sen pois, mutta heti kun pysähdyn se on taas siinä, puristaa rintaa.

Esim. tuntemuksia oman itsen ja maailman tuntemattomuudesta, ajan muuttumisesta, itsensä ulkopuolella olemisesta, itsen tai muiden automaattina, robottina, peräti kuolleena olemisesta, pelkoa hulluksi tulemisesta, tunnetta näytelmässä olemisesta, jossa itse näyttelee jonkun toisen roolia.



Derealisaatio= ympäristö tuntuu oudon epätodelliselta

Vierailija:

farmakan mukaan paniikkihäiriössä jopa 8 kuukautta, jos välillä kysytään psykiatrilta mielipidettä. Tosiaan, heti huomaa omasta olosta, paljonko lääkettä on ottanut. Tuolla 3 mg:lla ei ole mitään paniikkia, kun taas 1,5 mg päivässä on sellainen annos, jolla en paljon postilaatikkoa kauemmaksi halua lähteä. Tässä on myös sosiaalisten tilanteiden pelkoa mukana. Pelottaa ajatus, ettei lääkäri uusikaan reseptiä (käyntiväli noin 1,5 kuukautta), en tajua miten sitten taas selviän. Kotiinko sitten pitää jäädä kökkimään?

Takana on avioero, molempien vanhempien kuolema, oman kroonisen sairauden puhkeaminen, lapsen sairaus, työpaikan menetys; kaikki kahden vuoden sisällä. Lääkärini on psykoterapeutti: eikä kai nyt sen kummempaa kuin että 1,5 kuukauden välein käyn hänen luonaan " juttelemassa" . Mitenkäs sinulla 15?

Minulle lääkkeet määräsi ihan tavallinen terveyskeskuslääkäri, sen jälkeen kun olin 2 kertaa hakeutunut päivystykseen kun oli niin hirveä paniikkikohtaus molemmilla kerralla että luulin saavani ihan justiin sydönkohtauksen ja kuolevani ja pyörrytti monta tuntia eikä meinannut mennä ohi. Sitä ennen oli jo pitkään ollut ahdistusoireita. reseptiä uusin nyt varmaan vielä pari kuukautta ja varaan sitten taas aikaa lääkärille, jos vaikka olisi silloin jo parempi tilanne että saisi hiljalleen vähentää lääkkeen määrää. Tai sitten pyydän lähetettä psykiatrille, jotenkin en luota tuohon omaan tk-lääkäriini tällaisessa asiassa, kun tuntuu olevan sellainen tyyppi että lisää nappia naamaan vaan :/ Ja mitään seurantakäyntejä ei minulle edes määrätty.

Minulla takana todella rankka vuosi kahden pienen lapsen kanssa joista toinen sairastanut paljon, ensimmäisen täyden yön nukuin kun kuopus oli 1v, sitä ennen joka ikinen yö herätti vähintään tunnin välein. Mutta tämä ahdistus/paniikki puhkesi oikeastaan vasta kun tilanne lasten kanssa hieman helpotti, eli en oikeastaan tiedä edes että mistä tämä nyt sitten tuli... Olen ennenkin kärsinyt paniikkihäiriöstä ja silloin lääkkeenä ollut mielialalääkkeet jotka auttaneet hyvin, mutta vaikka nytkin pyysin lääkäriltä mieluummin niitä, niin lääkäri katsoi parhaaksi pistää sitten nuo xanorit/alproxit kun oireet olivat niin rajut..

15

kihäiriöön on! Ja kun sinulla on ko. lääkitys ennenkin ollut ja vielä auttanut! Tosi rajuja ovat kohtauksesi olleet! Minulla ei ole noin selvästi kyseessä paniikkihäiriö, minä vaan huolestun ja panikoin kaikesta (terveydestäni, juuri todetusta sairaudestani, kärsin sosiaalisten tilanteiden pelosta, jännitän ihmisiä kaikkialla ja siinäpä sitten masennun ja ahdistun, kun mielessä käy, että jos ei koskaan enää ole hyvä olo ilman lääkkeitä ja jos niitä sitten ei edes saa. Elämässä on nyt niin paljon sellaista, että on pakko jaksaa, enkä jaksa kuin lääkityksen voimalla, mutta sillä pärjäänkin hyvin ...... jos vaan ei pakoteta pienentämään Xanorin annostusta heti kun alkaa sujua hyvin. Koukkuunjäämistä toki pelkään, mutta kaipa lääkkeenlopetus hitaasti annosta pienentäen sitten joskus onnistuu. Jos ei niin mieluummin syön lääkkeitä vaikka lopun ikäni kunhan olo on ok. Tsemppiä sinulle!

Nyt täytyy mennä nukkumaan, mutta palailen vaikka huomenna tähän pinoon vielä kirjoittelemaan :)



15

Yritin kaikin voimin syödä mutta kun ei mennyt alas ja sekin vähä minkä sain pakolla menemään, oksensin pois.

Eräänä aamuna itkin, tärisin ja oksensin sängyssä. Pakko oli antaa periksi ja myöntää että NYT tarvitsen apua.

Teen vuorotyötä ja mies matkatyössä, minulla masennus hiipi tosiaan pikkuhiljaa elämääni. Nyt olen saanut yöunet takaisin ja menetetyn painon.

Vierailija:

se tuntuu olevan vaan niin helppo vetää kaikki oma saamattomuus ja vetelyys " masennuksen" piikkiin. sillähän siitä.

missä liitukaudella oikein elät? eiköhän masennus ole luokiteltu OIKEAKSI sairaudeksi jo iät ja ajat

Koko nuoruus siinä meni, kun en myöntänyt itelleni, että mussa on oikeasti jotain vikaa. Syytin vaan itseäni kaikesta - olin liian saamaton, olin huono, olin luuseri, pitäisi vaan jotenkin yrittää vielä enemmän, ja sillä musta tulisi tavallinen, elämä sujuisi. Koettelin " muokata asennetta" , olla kuin mikään ei olisi vialla, suhtautua asioihin positiivisesti, jne.



Ja mikä ihme saa ajattelemaan, että mielenterveysongelmaiset ovat laiskoja? Minä ainakin suurimman osan aikaa paiskoin niska limassa töitä ja opiskelin. Yritin niin helevetisti todistella itelleni ja muille, että kyllä tässä pysytään pyörässä mukana. Romahdin sitten heti kotiin päästessäni, itkin hysteerisesti yöt ja aamut. Tuskin olin mikään kovin kiva työkaveri...



Vasta sitten, kun yhtäkkiä ei osannutkaan enää edes hengittää kunnolla, ruoka ei pysynyt sisällä, en osannut käydä vessassa (!), nousta seisomaan, eikä ajatus kulkenut ollenkaan, ja jouduin sairaalaan, tuli pakkostoppi. Pikkuhiljaa tästä nyt sitten on lähtenyt menemään. Iso askel parempaan se, että on joutunut myöntämään, että tästä EI tosiaan pelkästään omin avuin nousta. Vieläkin tulee välillä olo, että eihän mussa mitään vikaa ole - pitäis vaan jotenkin reipastua, ja kamala syyllisyys tietenkin sitten, kun tajuan taas, ettei se toimikaan...



Ja lohdutukseksi pelkääville - ei tämä musta agressiivista tee. Päinvastoin. Kovasti terapeuttikin koettaa saada esille jotain negatiivisia tunteita, joita mulla ei kuulemma ole tarpeeksi. Olisi kuulemma ihan ok olla vihainen esim. nyt sille jätkälle, joka mut muinoin raiskasi, ja muutenkin. Oikeasti oon aina kuitenkin vaan vihainen itelleni, enkä ketään muuta ole (ainakaan fyysisesti) satuttanut.



- joku ketjussa aiemmin jo vastannut, en muista numeroa -

Mä en usko, että kuka tahansa voi tosta vaan masentua sen takia, että yht´äkkiä aivoissa serotoniinitaso laskee. Se serotoniinitason lasku on fyysinen oire masennuksesta, joka kuitenkin on henkinen sairaus.

Masennuksesta ei myöskään ihan oikeasti parane vain lääkkeillä. Koska ihmisellä on ihan väärät elämänhallintakeinot sun muut kyvyt kohdata tämä maailma, niin jos ei niitä hoideta kuntoon, on aivan varma, että keinotekoisesti takaisin nostettu serotoniinitaso laskee taas.

Vierailija:

Mitenkähän sitä saa serotoniinipitoisuuden aivoissa laskemaan ihan vain tahdonvoimalla? Ja miksi joku haluaisi sellaista? On se niin kamala olotila, että en huvikseni sellaista hauaisi. Samalla logiikalla joidenkin mielestä tietenkin myös diabetes, kilpirauhassairaudet, reuma esim ovat ihan vain alitajuisesti itse aiheutettuja? Pieni vauvakin voi sairastua masennukseen. Miten lie osaakin sen itse saada aikaan. Mutta voihan vauva sairastua myös diabetekseen ja kärsiä kilpirauhasongelmista jo syntyessään. Ihmeellistä se on, että jo sikiöaikana pystyy tuollaisia itse hankkimaan.

Vierailija:

Diagnoosi/ hoito/ lääkitys??

Ap:lla masennusta, paniikinomaista ahdistuneisuutta, traumaperäistä stressiä sekä depersonalisaatiota/derealisaatiota.

Hoitona terapia sekä lääkitys: Optipar 30 mg, Peratsin 2 mg sekä Opamox tarvittaessa.

mitään psykiatrin lausuntoa en ole itsestäni saanut.



Lääkitys: Optipar 20mg/vrk ja tarvittaessa Opamox



Temppiä ja iso hali kaikille muillekin rajatapauksille!!

Mun yksi suurimmista paranemiseen vaikuttavista tekijöistä oli yksi ystäväni, joka jaksoi mua tukea ja olla ystävä, vaikka olin itse täysi paska masentuneessa itsekkyydessäni. Hän jaksoi sanoa minulle, että tapani elää ei ollut normaali (kärsin syömishäiriöistä, en kyennyt pitämään huolta kodin siiteydestä, en välillä kunnolla hygieniastanikaan)



Jossain vaiheessa vaan aloin itsekin kyseenalaistaa asenteitani ja totuuksiani. oliko todella niin, että mä olen täysi paska, jota kukaan ei voi oikeasti rakastaa? ALoin oikeasti analysoida tapojani kohdata tämä maailma, tunnistaa mtien kieroutuneesti reagoin tunteisiin ja elämän vastoinkäymisiin.¨



JA yksi tärkeä asia: Aloin tunnistaa myös VASTUUNI. Minullakin on vastuu siitä miten käyttäydyn, sillä mitä teen on vaikutusta muihin. Minä en voi ikuisesti pysyä sinä itsekkäänä paskana, joka voi suuttua milloin vaan kenelle vaan (koska eihän millään mitä mä teen ole mitään väliä), en ylipäätään käyttäytyä miten vaan. JA tuolla asialla oli todella iso merkitys paranemisessani. ALoin ilahduttaa ystäviäni. Sen sijaan, että mä olisin aina ollut se, joka märisee murheen alhossa, aloin kuunnella muita. Auttaa konkreettisesti.



ALoin myös tehdä asioita, joista oikeasti tykkäsin. Siinä kesti todella aikansa, koska en tuntenut itseäni edes sen vertaa, että olisin tiennyt mistä todella pidin. Mutta pikkuhiljaa...



Kun tajusin vastuuni muille, tajusin sen myös itselleni. EN enää antanut ihmisten (isäni) kävellä ylitseni. En alistunut ja vaan itkenyt.



Tällä hetkellä yritän kohdata elämän sellaisena kuin se annetaan. Uskallan yrittää ja tavoitella asioita, jotka koen itselleni tärkeäksi. SAmalla kuitenkin pidän kirkkaana ne asiat, jotka ovat minulle elintärkeitä, perhe ja ystävät. Olen nöyrä. Ymmärrän että elämä on täynnä vastoinkäymisiä kaikille, eikä ne minun omani ole pahimpia. Koska elämään kuuluu syntymä, siihen saa kuulua myös kuolema. Ilman katkeruutta.

Et varmaan itsekään päässyt tuohon tilanteeseen yhdessä päivässä vaan se otti aikansa. Toiset paranee flunssasta viikossa. Toisilta se vie kaksi, Mutta voiko toista kieltää sairastamaan niin kauan kuin se kestää?

Vierailija:

Jossain vaiheessa vaan aloin itsekin kyseenalaistaa asenteitani ja totuuksiani. oliko todella niin, että mä olen täysi paska, jota kukaan ei voi oikeasti rakastaa? ALoin oikeasti analysoida tapojani kohdata tämä maailma, tunnistaa mtien kieroutuneesti reagoin tunteisiin ja elämän vastoinkäymisiin.¨

ja joku kysyi mitä siitä saa kun on väsynyt, masentunut ja vetmätön?

Niin siitä saa huomiota toisilta ihmisiltä, hiukkasen sääliäkin. Saa mennä joka viikko terapiaan juttelemaan ja purkamaan itseään. Sellainen tekee ihmiselle hyvää, eikö tervekin haluaisi jutella ns. ammattiauttajan kanssa. Saa sairaslomaa, ei ihminen kuitenkaan ilokseen käy töissä, kivempi olla kotona vaan. Parhaimmassa tapauksessa saa eläkkeen ja saa olla kotona koko loppuiän.

Kaiken tämän " hyvän" joutuu maksamaan huonolla toimeentulolla, tulot eivät ole kaksiset mutta viis siitä saa ainakin olla kotona ja saa kaikkien ihmisten huomion ja säälin kun on niiiiin sairas!