Lue keskustelun säännöt.
Mielenterveysongelmaiset pinoon! =)
08.09.2007 |
Diagnoosi/ hoito/ lääkitys??
Ap:lla masennusta, paniikinomaista ahdistuneisuutta, traumaperäistä stressiä sekä depersonalisaatiota/derealisaatiota.
Hoitona terapia sekä lääkitys: Optipar 30 mg, Peratsin 2 mg sekä Opamox tarvittaessa.
Kommentit (136)
Mä väitän että saat jotain olemalla masentunut ja " sairas" ! Voi olla että se on niin alitajuntaista ettet itse sitä tajua mutta asia on näin. Ja ethän sä sitä voi tunnustaa, sillonhan sulla loppuis se " hyvä" , mitä saat olemalla " sairas" !
Mä haluaisin että miettisit asiaa avoimin mielin ja tutkiskelisit olisiko asia näin. Ei kannata toisen mielipidettä/tietoa vaan tyrmätä sen takia että kokee asemansa uhatuksi, kannattaa joskus hiukkasen miettiä asiaa eikä jäädä vanhoihin toimintatapoihin!
Mutta silti kaikkkea hyvää sulle 64!
" se törkeän mielipiteen esittänyt"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
" Saa sairaslomaa... Eihän kukaan huvikseen ole töissä" , kirjoittaa vain helvetin ignorantti. Pinnistelin töissä kaksi vuotta, ennen kuin KEHTASIN mennä lääkärille ja kertoa tilani todellisen laidan, ts. en ollut tehnyt käytännössä YHTÄÄN MITÄÄN kahteen vuoteen, en pystynyt. Mutta en todellakaan kehdannut sanoa asiasta edes lääkärille, masentunut kokee tilastaan tuskallista HÄPEÄÄ. Lopulta kun avauduin, lääkäri määräsi 2kk sairaslomaa, mutta EN KEHDANNUT KÄYTTÄÄ SITÄ, kun mietin vain, että mahtaako työtoverit sitten arvata, mistä on kyse. Niinpä tilanne johti siihen, että vedin purkillisen lääkkeitä eräänä päivänä, mies löysi minut tiedottomana kotoa, ja pääsin ajoissa sairaalaan. Niin että haista paska.
Vierailija:
" Saa sairaslomaa... Eihän kukaan huvikseen ole töissä" , kirjoittaa vain helvetin ignorantti. Pinnistelin töissä kaksi vuotta, ennen kuin KEHTASIN mennä lääkärille ja kertoa tilani todellisen laidan, ts. en ollut tehnyt käytännössä YHTÄÄN MITÄÄN kahteen vuoteen, en pystynyt. Mutta en todellakaan kehdannut sanoa asiasta edes lääkärille, masentunut kokee tilastaan tuskallista HÄPEÄÄ. Lopulta kun avauduin, lääkäri määräsi 2kk sairaslomaa, mutta EN KEHDANNUT KÄYTTÄÄ SITÄ, kun mietin vain, että mahtaako työtoverit sitten arvata, mistä on kyse. Niinpä tilanne johti siihen, että vedin purkillisen lääkkeitä eräänä päivänä, mies löysi minut tiedottomana kotoa, ja pääsin ajoissa sairaalaan. Niin että haista paska.
Onneksi täällä on todellakin sana vapaa ja en todellakaan mielipidettäni muuta tai tämä ei edes ole mikään mielipide vaan uusi suuntaus, seurailehan ulkolaisia lääkärijulkaisuja, erityisesti masennuksenhoidoista!
ollenkaan ymmärrä mielenterveysongelmia.
Sitä, mitä se on, kun pää elää omaa elämäänsä ja takertuu pieniinkiin asioihin ja kehittelee niistä suunnattoman ahdistuksen.
Esimerkiksi minun ei pitäisi ollenkaan lukea kaltaistesi kirjoituksia oman hyvinvointini kannalta.
Tai pakkoajatukset: Mistä helvetistä niitä oikein putkahtelee ahdistuneena päähän, ajatuksia, joita ei todellakaan haluaisi ajatella. Luuletko tosiaan, että valitsisin tämän kaiken, jos se olisi mahdollista???
Luuletko, etten haluaisi nauttia elämästäni ja perheestäni, kuten muutkin ihmiset, saavuttaa elämässäni jotain?!
Mielenterveysongelmaiset eivät todellakaan saa tässä yhteiskunnassa kuvailemaasia sääliä, päinvastoin, vieläkin istuvat tiukassa asenteet " hulluista" kuten myös laiskoista, ja sinä esittelit tässä vielä kolmannenkin vaihtoehdon.
Haluaisin todellakin elää ilman tätä tunnetta omasta luuseriudesta ja alemmuudesta, ilman tätä häpeää ja piilottelua!
T. 64 tai mikä lie
Vierailija:
Mä väitän että saat jotain olemalla masentunut ja " sairas" ! Voi olla että se on niin alitajuntaista ettet itse sitä tajua mutta asia on näin. Ja ethän sä sitä voi tunnustaa, sillonhan sulla loppuis se " hyvä" , mitä saat olemalla " sairas" !
Mä haluaisin että miettisit asiaa avoimin mielin ja tutkiskelisit olisiko asia näin. Ei kannata toisen mielipidettä/tietoa vaan tyrmätä sen takia että kokee asemansa uhatuksi, kannattaa joskus hiukkasen miettiä asiaa eikä jäädä vanhoihin toimintatapoihin!
Mutta silti kaikkkea hyvää sulle 64!" se törkeän mielipiteen esittänyt"
Hän ei selvästi tiedä mistä puhuu. Oppii vasta kun osuu omalle kohdalle jos silloinkaan koska ei pysty ymmärtämään/hyväksymään sitä, että mielenterveysongelmat voivat kohdata häntä tai hänenkin läheisiään.
Olen hoitoalalla ja minulla on paljon työkavereita joilla ei ole edelleenkään, päivittäisistä kohtaamisista huolimatta mitään tietoa mielenterveysongelmista.
Koen toisinaan jopa rikkaudeksi sen, että puolisoni on sairastunut. Minulla on paljon enemmän ymmärrystä erilaisten mielenterveydellisten ongelmien kanssa painiville ihmisille, että heidän läheisilleen kuin monella muulla hoitajalla.
t. 29
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun miehellä on Sepram-lääkitys paniikkikohtauksiin, keskittymisvaikeuksiin ym. Hän on todella impulsiivinen, suuttuu ja provosoituu herkästi, on aika hallitseva. Minusta myös adhd-piirteitä.
Nyt hän on lopettanut lääkkeet itse, eikä suostu ottamaan vaikka kuinka maanittelen. Huomasin kyllä lopettamisen vaikka ei mitään sanonut, myönsi vasta tivaamisen jälkeen, aluksi valehteli käyttävänsä. Hänen mielestään osa hänestä " kuolee" eikä voi olla oma itsensä jos syö lääkkeitä. Häpeilee sitä kun on lääkitys, mutta silti puhuu siitä kaikille...
Käytännössä näkyy niin että on tosi ilkeä, huutaa mulle ja lapsille, saa raivareita, ei ole ollut väkivaltainen mutta välillä pelkään kun käytös on uhkaavaa, vaikuttaa arkeen niin että mun pitäis vaan hissutella ja myönnellä ja olla kaikesta samaa mieltä niin kaikki menis kai hyvin. Isompaa lasta haukkuu tyhmäksi ja pahaksi, mutta pyytää sitten anteeksi. Muile ihmisille erittäin suorasanainen ja loukkaa helposti, ei hyväksy eriäviä mielipiteitä. Voi tietysti olla osa luonnetta ja kasvatustakin, mutta ei korostu niin kovasti lääkkeitä käytettäessä.
Mitä vaihtoehtoja mulla on? Väkisin en saa niitä syötettyä, lääkkeillä mukava ja hauska mies, panostaa kotielämään ym. Erota en halua.
sen sijaan, että eläisi tavallista elämää työssäkäynnin, kavereitten, perheen, harrastusten yms. parissa? Tuskinpa...
Ei se töissä käynti ole ainoa asia, joka mielenterveysongelmien myötä käy liian vaikeaksi... Ja minä ainakin tykkäsin työstäni - siksihän mä kouluttauduin unelmieni alalle, että olisin saanut työskennelläkin sillä.
Ja mitä muitten ihmisten sääliin ja myötätuntoon tulee, niin eipä ole näkynyt sitäkään - senhän tämäkin ketju paljastaa, että ulkopuoliselle mielenterveysongelmainen on usein laiska, teeskentelijä, säälinkerjääjä, mikä lie. Siispä sitä piilottelee koko asiaa parhaansa mukaan. Hoitohenkilökunta suhtautuu asiallisesti - ei säälien tai voivotellen. Läheiset kärsii.
Ja ihminen, joka kuvittelee psykoterapian olevan
mukavaa
on kyllä aika hakoteillä. Se on rankkaa ja vaikeaa ja ärsyttävää ja turhauttavaa ja välillä tietenkin hienoa, kun saa oivalluksia itsestään. Mutta ei mukavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Todellakin mielelläni jättäisin pois ahdistavat ajatukset. Mulla on elämässäni kaksi lasta, mies, hyvä työpaikka, harrastuksia, mutta silti en voi masennuspeikolle mitään. Lääkäri on joskus sanonut että joillakin on vain taipumusta semmoiseen, kuten toisilla esim. bulimiaan tai jollakulla on vaikka diabetes. Vertasi sitä sairauteen siinä missä muutkin. En uskalla juuri kenellekään näistä kausistani kertoa, nykypäivänä kun vieläkin saa hullun maineen, jos menee tämmöisiä sanomaan. Ja valitettavasti keskuudessamme on myös henkilöitä kuten tämä provoilija tai mikä lie. Se on helppoa väittää " suuntaukseksi" semmoista, mitä itse ei ole kokenut. Oikeastaan toivoisinkin että provoilijan tyyppiset ihmiset saisivat kokea jotain samantapaista elämässään jotta elämänsä ei jatkuisi yhtä ahdasmielisenä kuin tähän saakka. Jokaisella meistä on pelkoja, niin luulen olevan myös provoilijalla.
En minäkään kenenkään sairauksia vähättele.
Vielä 7 vuotta sitten kärsin psykoottisesta masennuksesta. Olin syvästi masentunut ja koin harhoja. Pahimman masennuskauden aikana en poistunut kotoa vuoteen. Olin sairas kaikkiaan lähes 10 vuotta.
Lisäksi kärsin pakko-oireista.
Lääkityksenä oli Seroxat ja Xanor (päivä-annostuksella).
Itselleni ei olisi tullut mieleenikään hankkia lapsia sairaana ollessani. Halusin vain kuolla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin koulukiusattu. Kärsin yli 20 vuotta toistuvista masennusjaksoista, johon liittyi itsetuhoisuutta. Yritin ottaa itseäni " niskasta kiinni" ja vasta vuosi sitten hain hoitoa. Lääkäri diagnostisoi vaikean masennuksen ja suositteli mielisairaalahoitoa. En omasta mielestäni ole " hullu" , joten en kokenut sitä tarpeelliseksi.
Kun vielä työnantaja oli sitä mieltä että masennus on asenneongelma ja hämmästeli miten kukaan voi saada masennuksen takia sairauslomaa, tunsin itseni täysin epäonnistuneeksi ihmisenä ja luuseriksi. Pitkäaikainen sairausloma oli viimeinen niitti ja yritin itsemurhaa.
Olin puoli vuotta masennuspotilaille tarkoitetulla osastolla hoidossa, jossa muutaman kuukauden jälkeen todettiin kaksisuuntainen mielialahäiriö tyyppi 2. Pääsin pari kuukautta sitten avohoitoon. Lääkärin mukaan en parane koskaan, mutta voin lääkityksen avulla elää täysin normaalia elämää.
Jos olisin hakeutunut hoitoon ajoissa, tilanne ei olisi päässyt niin pahaksi. Nyt minulle on määrätty sairauslomaa yli vuodeksi eteenpäin. Tälläiselle työhullulle niin kuin minä työkyvyn menettäminen oli pahinta mitä voi ihmiselle tapahtua.
Vaatii rohkeutta hakeutua hoitoon, tämän palstan keskusteluistakin käy ilmi että merkittävä osa kanssaihmisistä ei pidä masennusta sairautena.
Tsemppiä masentuneille ja muille mielenterveyspotilaille!
Söin aiemmin [b]Alprox[/b]ia. Sen sivuvaikutus oli lähinnä kovan luokan väsymys. Lisäksi kun lopetin lääkkeet, oli aika rankkaa - ahdistusta sun muuta.
[b]Citalopram[/b] oli eka masennuslääkkeeni. Sen myötä katosi kaikki seksihalut ja päätä särki. Se vaihdettiin sitten [b]Seroxat[/b]iin, kun ei tepsinyt. Seroxatia alottaessa oli myös päänsärkyä, lisäksi unettomuutta, eikä ne halutkaan ole palanneet. Unettomuuteen sitten tuli [b]Imovane[/b], jonka kanssa joskus meni päivätkin vähän puurossa, suussa kamala maku. Sivuvaikutuksen katosi käytön myötä, mutta niin tehokin.
Isoimmat sivuvaikutukset on tulleet, kun Seroxatin annostus nostettiin 60mg:aan. Silloin tuli kaikenlaisia aistihäiriöitä, harhojakin, ja kamalat päänsäryt.
Eipä kyllä muuten mitään isompaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[b]Seronil[/b] Vei kokonaan seksihalut. Oli kuin zombie. Masennukseeni ei tehonnut. Ainoastaan vei aggressiivisuuden pois.
[b]Optipar 20mg.[/b] Seksihalut edelleen vähäiset. Kamala hikoilu!!! Paino nousi. Tuli ihmeellisiä lihasnykimisiä (" sähköiskuja" )
[b]Efexor depot 75mg[/b] Vähän on hikoilu, palelee.
Mutta tähän mennessä minulle paras vaihtoehto!! =)
Ja seksi halut palannut ;)
Aloitin 2 vuotta sitten lääkityksen paniikkihäiriöön ja masennukseen,Cipralex ja Oxamin. Kävin terapiassa n. vuoden,loppui viime keväänä. Sairaslomaa ei enää tullut,vaikka en ole työkuntoinen vieläkään. Lääkkeet lopetin. Nyt mietin josko uudestaan pääsisin hoitoon,kun ei tästä tule mitään. Kynnys vain on suuri,(ja jonot)joten katsotaan nyt päivä kerrallaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sivuvaikutukset: Niitä on paljon ja monenlaisia!!! MUTTA: kaikki oikeastaan loppuneet pikkuhiljaa, kun on vaan jatkanut lääkkeen syömistä. Se aloitus ja lopetus on tietysti kaikkein pahinta. Monta viikkoa kamala olo; pahoinvointia, painajaisia, yöhikoilua, oma sydämen syke kuuluu korvissa yöllä, ahdistus pahenee, suun kuivuminen jne.. ja esim. orgasmia en todellakaan pystynyt saamaan varmaan puoleen vuoteen kun aloitin lääkkeen.
Nyt nuo oireet ovat hämärä muisto vain. Lääkettä olen syönyt parisen vuotta, enkä huomaa oikeastaan yhtään sivuvaikutusta. Silloin, jos olen unohtanut ottaa tabletin (pari kertaa käynyt niin), tulee illalla sellaisia sähköiskun tapaisia nykäyksiä tms. huippaa jne.
Se vaan vaatii hirveän suurta rohkeutta, ja toisaalta voimia. Oma minä ja asenteet elämään, ne sairaat, täytyy ensin murskata ja sen jälkeen " luoda" itsensä uudelleen. ON aika akrsea tunne, kun tuntuu, että ei tiedä enää edes kuka on eikä ollenkaan sitä mitkä elämän " totuudet" ovat oikeita, mitkä taas täysin kieroutuneita.
Mutta ylös voi kuitenkin päästä, lopulta. Ja tilaan, jossa ei enää masennu, vaikka elämässä tapahtuisi mitä.
Mitenkähän sitä saa serotoniinipitoisuuden aivoissa laskemaan ihan vain tahdonvoimalla? Ja miksi joku haluaisi sellaista? On se niin kamala olotila, että en huvikseni sellaista hauaisi. Samalla logiikalla joidenkin mielestä tietenkin myös diabetes, kilpirauhassairaudet, reuma esim ovat ihan vain alitajuisesti itse aiheutettuja? Pieni vauvakin voi sairastua masennukseen. Miten lie osaakin sen itse saada aikaan. Mutta voihan vauva sairastua myös diabetekseen ja kärsiä kilpirauhasongelmista jo syntyessään. Ihmeellistä se on, että jo sikiöaikana pystyy tuollaisia itse hankkimaan.
Samalla logiikalla joidenkin mielestä tietenkin myös diabetes, kilpirauhassairaudet, reuma esim ovat ihan vain alitajuisesti itse aiheutettuja?
Puit asian hienosti sanoiksi ja osuit todella naulan kantaan.
Itse koen eläneeni kaksi elämää. Masennus ei ole enää osa persoonaani. Se toi minut pisteeseen, jossa synnyin uudelleen. Loin nahkani ja jatkoin eteenpäin.
Teidän sanomisissanne on paljon järkeä. Voisitteko jotenkin kuvailla, miten " uusi elämänne" on käytännössä alkanut? Mikä ovat olleet ratkaisevimpia asioita parantumisellenne?
Itse olen kärsinyt jonkinasteisesta masennuksesta jo pitkään, vakavammasta masennuksesta noin vuoden. Olen nyt yli puoli vuotta syönyt Sepramia. Koko toimintakykyäni en ole missään vaiheessa menettänyt, mutta elän ikään kuin säästöliekillä. Tuntuu siltä, että olen jotenkin toipumassa, mutta pahoin pelkään, että se on vain pintaa. Kaipaan syvempää muutosta, itseni hyväksyntää.
Vierailija:
Et voi ymmärtää, kuinka toivoisin enemmän kuin mitään muuta, että olisin " normaali niinkuin muutkin" ! Koko tavallinen elämä ja siihen kuuluvat asiat sujuisivat niin paljon paremmin ja kivuttomammin, jos vain pääkoppa pysyisi kuosissaan. Väitteesi on törkeä!