Mä en jaksa kolmevuotiasta enää yhtään :(

Ihmistä voi tukea vaikka hän olisi tehnyt mitä vain, pään aukominen ja toisen musertaminen entisestään ei paranna tilannetta. Kannustaminen ja tukeminen on tuntematon käsitys tässä maailmassa.



Ap otti ensimmäisen askeleen, kirjoitti tämän viestin. Hyvä! Se, että lukee ajatuksensa voi palauttaa maan pinnalle, näkee mitä on todella ajatellut. Ap on väsynyt ja tarvitsee apua, tukea, rohkaisuja.



t: 16 (helppojen ja onnellisten 3½v ja 2v lasten äiti)

Kyllä mä olen ainakin monta kertaa miettinyt/käynyt mielessä että kohta teen jotain tolle meidän uhmaikäiselle, mutta parempi se on niin että asia tulee mieleen ja sitä ajattelee edes hetken kuin se että sen toteuttaa saman tien. Kyllä meillä halitaan ja hellitään mutta silti voi välillä hermostua - ei kai nämä asiat ole toisiltaan pois suljettuja?

että on kuulemma ihan normaalia, että palstalla mesoaa, kuinka " vituttaa" ja " vihaa" lastaan. Se on ilmeisesti jopa suotavaa?



En todellakaan ole täydellinen äiti, mutta en ikinä pystyisi kirjoittamaan lapsestani negatiivisesti - minä yksinkertaisesti rakastan lastani niin paljon, etten pysty " vihaamaan" edes virtuaalitodellisuudessa.



Tietysti väsyn ja kiukustun välillä, korotan ääntänikin. Mutta IKINÄ en silloinkaan ajattele, että vihaisin lasta tai että haluaisin vaientaa hänet.



Minusta vaan on outoa, että vanhemmat tuntevat niin lapsiaan kohtaan. Mutta kaipa sitten olen poikkeus - tähän saakka en kuitenkaan ole huomannut lasteni kärsivän siitä, että en kirjoittele palstalle ikäviä asioita heistä.

Vierailija:

Kaipa te monsteriäidit sitten kuvittelette, ettei mitään vahinkoa koidu, vaikka ette jaksakaan hoitaa lapsianne.

Kyllä minä ainakin sanon just tasan niin kuin ajattelen - ja huom: myös toimin, kuten puhun.

t. tyytyväisen ja huomioidun 3,5-vuotiaan äiti

Heh, varmaan joku kohta sanoo, että mun lapseni on " hemmoteltu" kun saa huomiota ja rakkautta osakseen...

Totta ihmeessä ap:kin tajuaa, että tilanne ei ole hyväksi kenellekään perheessä. Itse olen ollut aivan samassa tilanteessa, ja kyllä olin tuskainen juuri siksi, että tiesin, että isompi lapsi kärsi koko ajan.

Ja se, että sinun lapsesi on tyytyväinen ei tarkoita sitä, että sinä selviäisit ap:n tilanteessa yhtään sen loistavammin kuin ap nyt. Ehkä oma lapsesi ei ole ikinä reagoinut yhtä voimakkaasti. Ehkä sinulla ei ole ollut yhtä uuvuttavaa elämäntilannetta ikinä. Et voi tietää, joten ei kannata kehuskella aivan noin avoimesti.

Tuo viestisi ja muut syyttävät viestit eivät ole millään tavalla rakentavia eivätkä auttavia.

Eiköhän tuo esikoinen vain kaipaa huomiota.



Ja jos hän tuntee, että äiti pelkää aamuja, ei mikään ihme, että hänkin käyttäytyy huonosti.



Meidän kuopus syntyi, kun esikoinen oli 3v3kk, koska mieheni pystyi olemaan kotona ensimmäiset kaksi kuukautta, ehdimme luoda kunnollisen rutiinin ennen kuin jäimme päiviksi keskenämme. Mutta jossain vaiheessa vauva valvotti ihan älyttömästi. Ja minä huomasin tiuskivani esikoiselle, joka ei oikeasti tehny mitään väärin. Esikoinen reagoi takaisin ja käyttäytyi huonosti. Olimme noidankehässä...



Nousimme suosta keskustelun avulla. Esikoisemme on ollut aina hyvin keskusteleva ja pohtiva lapsi. Istuimme alas ja mietimme, miksi äiti on kiukkuinen, miksi lapsi on kiukkuinen ja mitä pitäisi tehdä. Tietenkään lapsi ei osannut kummosia syväluotaavia päätelmiä tehdä, mutta jotenkin se, että hän tunsi, että häntä kuunnellaan helpotti asiaa.



Sovimme, että kuopuksen imetyksen aikana, luen hänelle. Tai hän saa katsoa välillä televisiota. Tai leikkiä itsekseen. Sitten taas kun kuopus ei tarvitse minua juuri sillä hetkellä, voimme pelata tai värittää tai vain olla kahdestaan. Nukuimme myös yhdessä päiväunia. Onneksi kuopuksen rytmi sopi siihen. Esikoinen oli onnellinen kun sai käpertyä äidin kainaloon.



Kun kuopus vähän kasvoi, aloimme ottaan esikoisen kanssa omia hetkiä. Kävimme kaupassa tai yhdessä uimassa. Ihan kahdestaan. Ja ihan vauvan syntymästä lähtien meillä oli se tapa, että joka toinen ilta vie äiti, joka toinen ilta isä esikoisen nukkumaan. Vaikka vauva olisi alkanut kitiseen kesken iltasadun, istuin rauhallisesti esikoisen vieressä ja luin iltasadun loppuun, lauloin unilaulun ja silittelin. Sitten vasta lähdin huoneesta. Eihän kuopuksella mitään kauheaa hätää voinut olla, hänhän oli isänsä kanssa ja sai läheisyyttä. Ja jos nälkäkin yllätti, olin max. 10 minuuttia hänestä erossa, ei siis sekään iäisyys. Mutta esikoinen sai tarvitsemansa erityishetken.



Tänäkin päivänä viemme mieheni kanssa vuoroiltoina lapset nukkumaan, siis toinen vie esikoisen, toinen kuopuksen. Näin kumpikin lapsi saa hetkeksi yhden aikuisen itselleen. Jos lapsia vie vain yksi aikuinen nukkumaan, tulee iltahetkestä helposti potkutappelu ja itkuinen. Ja se venyy tupla-triplapitkäksi. Nyt kumpikin viettää vartin-kaksikymmentä minuuttia lapsen luona ja nukkumaan käy tyytyväiset lapset.



Taisin vähän eksyä aiheesta, mutta näytti olevan asioita sanottavana ;)

(sori menee vähän ot alkuperäisen aiheesta)



Ne perhekerhot sun muut on ihan kiva juttu, mutta eivät ne ihmiset siellä kahvikupin ääressä ole oikeasti mukana siinä omassa arjessa. Niitä nähdään vain silloin kun jaksaa olla niin aktiivinen että lähtee mukaan mutta ne eivät ole elämässä mukana _oikeasti_. Joku varmaan tajuaa mitä ajan takaa. Itse olen asunut lapsuuteni monen sukupolven taloudessa ja tiedän tasan tarkkaan miten erilaista se elämä oli tähän omaan kaupunkielämään verrattuna. Vaikka nuo anopin kanssa asumisetkin voivat olla täyttä helvettiä niin silti niistä käsistä on joskus niin paljon apua...

Anteeksi nyt, kun en paijaa päähän ja ymmärrä.



Ihan kiva, jos teidän mielestänne empatia on riittävä tapa reagoida. Itse en usko, että selkään taputtamisesta on mitään todellista hyötyä.



Joskus on vaan otettava lusikka kauniiseen käteen ja todettava, että oma tapa toimia ei ole oikea tapa.



Mutta eihän sellaista saa sanoa ääneen. Mammat loukkaantuvat ja ottavat itseensä - paljon kivempaa on lähetellä voimahaleja.. oi, se on niin ihqua!



No, kyllä se siperia opettaa ja ehkä 10 vuoden kuluttua moni teistäkin jo tajuaa, että pelkkä lässytys ei riitä. Täytyy myös oikeasti tehdä jotakin.

Äitiähän se voi auttaa, kun kuulee, että muillakin on vaikeaa eli saa synninpäästön ja voi jatkaa samaan malliin.



Mutta miten se siis auttaa " inhottavaa" 3-vuotiasta?

Vierailija:

että on kuulemma ihan normaalia, että palstalla mesoaa, kuinka " vituttaa" ja " vihaa" lastaan. Se on ilmeisesti jopa suotavaa?

En todellakaan ole täydellinen äiti, mutta en ikinä pystyisi kirjoittamaan lapsestani negatiivisesti - minä yksinkertaisesti rakastan lastani niin paljon, etten pysty " vihaamaan" edes virtuaalitodellisuudessa.

Tietysti väsyn ja kiukustun välillä, korotan ääntänikin. Mutta IKINÄ en silloinkaan ajattele, että vihaisin lasta tai että haluaisin vaientaa hänet.

Minusta vaan on outoa, että vanhemmat tuntevat niin lapsiaan kohtaan. Mutta kaipa sitten olen poikkeus - tähän saakka en kuitenkaan ole huomannut lasteni kärsivän siitä, että en kirjoittele palstalle ikäviä asioita heistä.

Ja oikeesti on ihastuttavaa, että joku on saanut elää noin auvoista aikaa lastensa kanssa. Kyllä todellakin minä olisin halunnut saman. Mutta kun lapsia ja elämäänsä ei pääse ihan joka kohdalta itse valitsemaan.

Ja toki voi olla, että lasten murrosikä ei kolahda mulla aivan niin rajusti kuin yllä olevalla. Joten toisaalta en haluaisikaan vaihtaa elämääni noin auvoiseksi.

Mun ehdotus on puisto. Siellä lapsi katoaa kummasti tunniksi kahdeksi leikkimään kavereiden kanssa ja saa hengittää rauhassa.



Mä ymmärrän sua täysillä ja minusta on loistavaa, että osaat päästää höyryjä pihalle.



Minulta kerran kysyttiin neuvolassa, että mitä teet kun haluat tappaa lapsesi. Sanoin, että laitan sen pinnasänkyyn ja menen vessaan rauhoittumaan. Lääkäri nauroi, ja sanoi, että ne ihmiset jotka vastaa kysymykseen avoimesti ja reilusti häpeilemättä tunteitaan pärjäävät hyvin. Sitten taas ne, jotka alkavat mutisemaan että enhän minä nyt koskaan omaa lastani, eivät osaa päästää höyryjä pihalle ja häpeilevät negatiivisia tunteitaan. Ja ne ovat juuri niitä joiden lapset kasvavat ahdistuneiksi ja tunneköyhiksi.



On aivan eri asia tukistaa kuin haluta heittää lapsi tehosekoittimeen tai partsilta. Siksi koska tukistamiseen on helpompi sortua, kun taas lapsi ei oikeasti mahdu tehosekoittimeen.



Tsemppiä ap. Sinä pärjäät kyllä.

Ei neuvolassa, eikä muuallakaan! Huh huh. Eivätkä kaikki äidit ajattele lastensa tappamista. Ehkä vaikeaa käsittää, että niinkin voi olla, mutta todellakin, jotkut eivät semmoisia harkitse.

hienoa, että tiedät jo, millainen murrosikä lapsilleni tulee ;-)



Sanoinko muuten, ettei lapseni koskaan ole uhmanneet? Kyllä heillä on ihan " kiva" uhmaikä ollut ja erityisesti kuopus on voimakastahtoinen.



Mutta SILTI ei ole tullut eteen tilannetta, joka olisi aiheuttanut totaaliväsymyksen, vihantunteen tai kyllästymisen.



Huumorikin on muuten aika hyvä konsti moniin tilanteisiin.



Olen pahoillani, että selviän lasteni kanssa ilman vihantunteita. Ja ikävää, että se aiheuttaa teissä niin kovasti vihantunteita minua kohtaan.



Mutta hei - näin se nyt vaan menee! :D

olet todellakin lapsellinen.



Jos sinä haluat ajatuksissasi tappaa lapsesi (ja uskallat myöntää sen), ei se todellakaan takaa sitä, että sinun lapsesi kasvavat tunne-elämältään rikkaiksi.



En ole koskaan halunnut tappaa lastani, mutta en usko, että he sen takia tulisivat tunneköyhiksi ja kykenemättömiksi näyttämään tunteitaan.



Voi elämä, millaisia tampiota täälläkin pyörii!

alistuneina perheissä, joissa negatiiviset tunteet on kielletty jo niin pienenä, että he eivät:



a. tunnista negatiivisia tunteita

b. pelkäävät negatiivisia tunteita

c. eivät osaa käsitellä negatiivisia tunteita.



Se on sääli sillä ne ovat oikein käytettynä huomattava voimavara.



Jos ihmisellä on lapsia, ne käyvät hermoille välillä. Se on tunnettu faktaa. Se, että lapsen hermoille käyminen on jonkunmielestä vain kuuluu elämään, todistaa mielestäni sen, että ihminen yrittää esittää jotain muuta kuin on.



Jos on juuri keittämässä puuroa ja kun yksi lapsi piirtää seinään, toinen syö kiviä lattialta eteisessä ja kolmas huutaa naama punaisena pinnasängyssä - se todentotta aiheuttaa normaalissa ihmisessä kansankielellä sanottuna vitutusta ja riittämättömyyden tunnetta! Ei siinä jaksa enää huumorilla jos on herännyt 12 kertaa korvakipuisen kanssa edellisenä yönä!



Vaikka haluankin työntää joskus lapseni tehosekoittimeen, en ole koskaan edes tukistanut tai läpsäissyt. Ei ole tullut edes mieleeni!

tunnetta, että haluan tappaa lapseni, olen pilannut lasteni elämän? Hyvä homma! Jatkakaa samaan malliin tota!

Vierailija:

Sanoinko muuten, ettei lapseni koskaan ole uhmanneet? Kyllä heillä on ihan " kiva" uhmaikä ollut ja erityisesti kuopus on voimakastahtoinen.

Mutta SILTI ei ole tullut eteen tilannetta, joka olisi aiheuttanut totaaliväsymyksen, vihantunteen tai kyllästymisen.

Ilman muuta. Niinhän se menee, että silloin kun kilpaillaan siitä, kenellä on kovin uhmaikä, niin silloin kaikilla on tosi kova. Mutta ei se tarkoita, että kaikkien uhma olisi silti oikeasti kovaa.

Ihan niin kuin jos sinulle ei ole tullut eteen tilannetta, joka aiheuttaisi totaaliväsymyksen, niin se ei tarkoita sitä, etteikö monelle muulle voisi tulla. Katsohan, kun monelle tulee. Ja kun sinä et ole sitä tilannetta kokenut, niin et voikaan tietää miten sinä silloin reagoisit.

Tunnut olevan niin kovin varma, ettet ikinä voisi vihata lastasi. Mutta samaan aikaan sanot, ettei sinulla ole vielä ollut sellaista tilannetta.

Olet vielä niin kokematon ja sinisilmäinen. Joten ymmärrettävästi mielipiteesi ovat jyrkkiä. Suotakoon sinulle se.

Vierailija:

Koko päivän kiusannut vauvaa tai minua. Meinasin tehdä pitsaa ruuaksi, mutta nyt onkin koko keittiö ihan jauhoissa kun se paskiainen kaatoi astian. Tekis mieli heittää hiuksista seinään, kertokaa miksi en niin tekisi? En voi mennä enää edes sen lähelle koska en takaa tekemsiäni.

Toivottavasti sait tilanteen ja itses rauhoitettua, ap. Meillä oli vähän vastaavaa ja menin kylmästi vessaan lukkojen taa hengittelemään, kävin myös " huutamassa" täällä av:lla kun johonkin ne höyryt on kiva päästää. Sitten onneksi sain taas homman toimimaan ja piristi kun sain salaa syötyä lakritsaa (pitäiskin varmaan viedä kylppäriin suklaalevy ;).

Meillä mun vanhemmat ja tukiverkot asuu 400-1000km päässä, että nämä arkipäivät olen täysin yksin lapsen kanssa. Kyllä siinä on lujilla välillä. Ja toisenkin tein, koska esikoinen oli ihanan helppo lapsi - uhmaikään ja toisen tulemiseen asti.

Vierailija:

Äitiähän se voi auttaa, kun kuulee, että muillakin on vaikeaa eli saa synninpäästön ja voi jatkaa samaan malliin.

Mutta miten se siis auttaa " inhottavaa" 3-vuotiasta?

Et siis oikeasti lainkaan ymmärrä, miten lasta auttaa se, että äiti pääsee päästelemään höyryjä?

Kannattaa kokeilla joskus!

Oikeesti hyviä neuvoja tullut, niitä kaipasinkin. Koska en todellakaan halua ajautua sellaiseen sumppuun, josta en enää edes osaa pyytää apua. Neuvolassa täti hymyili kädet levällään, että semmostahan se on ja kyllä se ohi menee.

Haluasin minäkin olla sellainen äiti, jolla on lehmän hermot ja uberkekseliäs. Todennäköisesti en lähde toteuttamaan ajatuksiani, enhän eroa miehestänikään vaikka ajattelen niin monesti, kun likaiset sukat lojuvat lattialla viidettä päivää.

Nyt on rauhallinen hetki: isompi kerhossa, vauva nukkuu ja minä en edes ahdistu vaikkei olekaan ihan hirmu siistiä. Vai pitäskö mun nyt siivota?

ohi teiltä molemmilta. Olet hyvä äiti, etkä voisi satuttaa lastasi. Lapsesi on tavallista villimpi tapaus ja kaipaa nyt vauvan synnyttyä enemmän huomiota. Koita sitä hänelle antaa kun vaan itse jaksat ja pystyt. Anna miehesi hoitaa vauvaa ja ole joskus esikoisen kanssa ihan kahdestaan. Kun pinna kiristyy voit aina turvautua myös ystäviisi. Ystäväsi ovat mielellään tukenasi ja tarvittaessa ottavat esikoista hoitoon, että saat koota voimiasi. Koita jaksaa.