Ujojen eskareiden ja muidenkin ujojen lasten vanhemmille!

Meillä ujo poika, jonka kanssa olemme suorastaan tehneet ihmeitä. Mutta teillä on ehkä jo menty aika pahasti metsään...Suo anteeksi, jos olen sitä mieltä. Meillä poika oli pitkään ammattihoitajan kanssa kotihoidossa (siis ainoa lapsi ja ujo). Ammattihoitaja antoi aina palautetta, että puistossa roikkuu hänen kädessään yms yms (toivoton tapaus ujouden suhteen hänen mielestään). Kas kummaa, päiväkotiin vaihto sujui kuitenkin! Minä otin aseeksi positiivisuuden, joka tarttui lapseen! Minusta te lähinnä tartutatte lapseen nyt pelotusta, jännitystä, ruokitte ujoutta. Annatte viestiä, että kerho on pelottava paikka, vieraat lapset pelottavia, sitä yritetään eikä mennä kuitenkaan, istutaan eteisessä yms yms. Meillä aloin tosi aikaisessa vaiheessa (4kk ennen ainakin) puhua päiväkotiin menosta joka päivä. " Kivaa, kun PÄÄSET päiväkotiin syksyllä, on leikkikavereita. Kaikki eivät PÄÄSEKÄÄN" yms. Mentiin pihalle leikkimään iltaisin melkein joka päivä. tutustuttiin viikon ajan paikkaan yhdessä. Ekana päivänä jäi itkemään, mutta lähdin REIPPAASTI pois. Päivä oli sitten kuitenkin mennyt hyvin. Aina kyselin, oliko kivaa? ketä kivoja kavereita oli? Opettelin kaikkien ryhmäläisten nimet, puhuttiin heistä joka päivä, katseltiin tarhakuvaa. Eikös ole kivaa? huomenna taas? En koskaan kysellyt, jännittääkö, pelottaako yms yms. Minusta ihan oikeasti maailma on sosiaalinen ja haluan antaa viestin, että muiden lasten kanssa oikeasti ON KIVAA. Niin kuin onkin. Lopputulos päiväkotiin meno sujui kivuttomasti! itkupäiviä vuoden aikana oli ehkä yhteensä 7!! Eli vanhempien oma asenne vaikuttaa hirveästi! Itse siis antaisin neuvon, että ruoki positiivisuudella, älä lietso jännitystä, pelkoa, ujoutta, epävarmuutta. Minä TEIN HIRVEÄSTI TÖITÄ! Ja se kannatti. Ja oman epävarmuuteni, pelkoni lapseni onnistumisen suhteen pidin visusti piilossa. " Lapsihan on sellainen, miksi hänet kuvittelemme" on joku viisas joskus sanonut.

TSEMPPIÄ!

Mutta minulla siis ujot kaksoset, nyt jo ylpeitä eskarilaisia, 5v10kk! Kaksi edellistä vuotta ovat olleet kerhossa, alussa todella vastentahtoisesti. Itsekin olen samaa mieltä kuin edellinen vastaaja, että lapselle on oikeasti hyvä oppia, että toisten lasten kanssa voi olla kivaa. Maailma on todellakin sosiaalinen paikka, ja on hyvä oppia tulemaan toimeen toisten kanssa. Ei kaikkien tarvitse mitään lörppösuita olla, mutta KAIKKI voivat oppia selviytymään lapsiryhmässäkin. Pikkuhiljaa on myös pakko viimeistään koulussa!!!



Itse en koskaan jäänyt eteiseen istumaan. Alussa olin mukana yhden kokonaisen kerran, seuraavalla kerralla sovin kerhon ohjaajan kanssa että olen vain tunnin mukana, sitten lähden. Meillä lapset ovat hoitaneet huutamisen vuorotellen:(((. Rankkaa se on ollut jättää heidät sinne ja lähteä. Mutta sitten toisaalta olen ajatellut, että heillä on ollut pätevä kerhon ohjaaja ja että eivät he rikki mene siitä, että oppivat olemaan äidissä muutamia tunteja erossa.



Lisäksi mielessä oli jatkuvasti eskari. Ajattelin, että miten ihmeessä oppisivat siellä olemaan jos eivät ole koskaan olleet muiden lasten kanssa??? Jotkut lapsethan tottuvat helposti, mutta minä tunsin lapseni ja ajattelin että heille on ehdottomasti hyötyä olla edes kerhossa ennen eskaria.



Kyllä lapseni sitten ihan hienosti sopeutuivat kerhoon. Ei niitä itkuja ollut kuin siinä alussa. En jäänyt siis ikinä istumaan eteiseen koska se vain pahensi tilannetta!!



Itsekin yritin aina puhua positiiviseen sävyyn kerhosta ja puhua sen puolesta että on hyvä oppia tuntemaan toisia lapsia. Minäkin pidän tuota puhumista tärkeänä ja nimenomaan positiiviseen sävyyn. Kyllä se sitten helposti tarttuu lapsiinkin, oppivat ettei tarvitse pelätä.



Minut on hoidettu kotona 7-vuotiaaksi enkä suosittele kenellekään!!! Olin niin arka ja niin tottumaton muihin lapsiin ettei ole tosikaan. Vieläkin minun on vaikea lähestyä uusia ihmisiä. Ajattelen etten halua sitä omilleni koskaan. Lisäksi kaikilla oli jo omat piirinsä (tunsivat toisensa) kun aloitimme koulun ja tunsin itseni todella ulkopuoliseksi.



Minusta tyttäresi vaikuttaa monin tavoin sosiaaliselta kun kerta haluaa puhua aikuistenkin kanssa mielellään. Ehkä hän ei vain ole tottunut olemaan muiden lasten kanssa? Joillain lapsilla kestää tajuta että toiset lapset ovat oikeasti mukavia:). Tsemppiä kovasti!!!

Onpa mukava kuulla iloisia ja onnistuneita tarinoita rohkaistumisesta! :) Kyllä sitä töitä on tehty täälläkin rohkaistumisen suhteen, heti jo silloin 1,5 vuotiaasta lähtien, kun huomasin tytön olevan hyvin arka. Itse olen mielestäni lämmin ja helläsydäminen äiti, joten mielestäni arkuus ei ole mitään " äidin tallomaa autoritäärisuutta" . Olen aina opettanut, että tunteet saa meidän perheessä näyttää. Niin hyvät kuin huonotkin! Olen käynyt läpi myös kiintymyssuhteen laatuamme, enkä koe että hän olisi jäänyt paitsi ilman sitä luottamusta ja rakkautta, mikä kuuluukin.



Ennen tyttö ei puhunut, saatika katsonut vieraita ihmisiä! Nyt hän jo iloisesti nauraa ja juttelee, vieraillekin! Oli jopa morsiustyttönäkin pari viikkoa sitten ja pesti meni loistavasti!:) Minä vain pelkään niin kovasti tekeväni jonkin suuren virheen hänen suhteensa, ensimmäinen kun on. (Veljet ovat 3 vuotta ja vauva 2kk) Hänen tätinsä on ollut TISMALLEEN SAMANLAINEN pienenä (ujo, rauhallinen, isokokoinen, kuin kopio tädistään) ja nykypäivänä käyttää masennuslääkkeitä, on puhumaton ja täysin kyvytön työhön tai parisuhteeseen, eli JOKIN ON MENNYT PIELEEN!



Mutta hyvä kun toitte ilmi tuon " varjelupuolenkin" . Siinä minulla on ehkä petraamista. Mutta kun hän on ruvennut kerhopaikalla itkemään hysteerisesti (kuten kerhotätikin asian ilmaisi soittaessamme kotiin hakemaan tyttöä pois) en voi olla kuin mukana siellä. Onhan se parempi, että osallistuu kerhoon äiti eteisessä, kuin ei ollenkaan! Sitähän se minun mukaani se positiivinen ajatteluni on. Positiivisuus kun on mielestäni jo hyvin mukana, itse kun olen mielestäni positiivisen elämänasenteen omaava.



Yritän kyllä ajatella positiivisesti, vaikka vihamielisetkin tunteet ovat olleet usein pinnalla, kun muiden lapset sanovat " hei, hei äiti!" ja omani roikkuu jalassa hysteerisenä. Sitä en ole tosin näyttänyt, vain itkenyt salaa surun asiasta pois. Neuvolastakin asiaa kysyin, mutta terveydenhoitajan mielestä ongelmaa ei ole " ehtii sitten eskarissakin päästä lasten maailmaan" eikä suositellut sitä itkemään jättämistäkään näinkin ison lapsen kohdalla!



Kiitos kuitenkin, tämä on minulle tosi iso juttu! Ajattelen jo kauhulla tulevaisuutta, jos muutosta ei tule! Mutta paljonko tässä on sitäkin, kun meillä on 2-kuukautinen vauva ja tuntuu, että molempien vanhempien lasten napanuorat ovat täten hitsautuneet minuun entistä tiiviimmin kiinni.. Olisikohan vain pitänyt viedä lapset hoitoon niin kuin kaikki muutkin, eikä uskoa edes Sinkkosen Jaria siitä, että " äiti on lapsen paras hoitaja, eikä pedagogisesti koulutettu ammattilainen.."



Kuumin tunnelmin celena

Hei!



Meillä on kanssa kaksi erittäin ujoa tapausta. Itse olen lukenut, että lapselle pitäisi löytää asioita joista saa onnistumisen tunteita ja siten pikku hiljaa tottuu asioihin.



Kokeilimme erästä kerhoa ja se oli aivan mahdotonta huutoa. Katsoin parhaaksi jättää väliin, koska en harrastuksen takia aio jättää lapsia huutamaan. Riittää kun päivähoidossa olen niin joutunut tekemään.



No, koetimme sitten toista kerhoa ja se oli enemmän lasten mieleen (vähemmän porukkaa ja rauhallisempaa toimintaa). Alkuun istuin kerhossa mukana ja sitten pikku hiljaa poistuin kauemmaksi. Siitä se sitten lähti ja on sen jälkeen mennyt hienosti.



Eli kun lapsi tutustuu tilanteeseen ja pääsee hommaan mukaan niin sitten siellä pärjätään yksinkin.



Itse jatkaisin ehdottomasti kerhoissa käyntiä, mutta siten että on itse tarvittaessa mukana.



Eskariin tai kouluun meno ilman että on ollut mukana säännöllisesti tilaisuuksissa jossa on enemmän vieraita lapsia ... voi olla melkoisen suuri muutos ujolle lapselle.



Samoin itse olen katkerasti kokenut sen miten kaikki muut tunsivat toisensa ekalla luokalla ja minä en kotona hoidettuna tuntenut ketään...

Olen huomannut selvää reipastumista, ja vaikka alussa on pitkään ollut hankalaa, aloitimme siis osapäivähoidolla (lounaalta kotiin) puoli vuotta, niin se helpottaa. Selvää hyötyä on ollut!



Olen myös lempeästä päästä äitejä, mutta kyllä silti minusta on hyvä totuttaa johonkin kerhoon ainakin jo ennen eskaria ja koulua. Hyvässä pienessä ryhmässä saa tarpeeksi huomiota eikä tarvi jäädä yksin itkemään. Kotona voi myös harjoitella kontaktin ottamista toisiin lapsiin leikin varjolla. Ja tarvittaessa voi istua siellä eteisessä. Itse myös arkana muistan että mummoni oli kerhossa aina eteisessä kutomassa sukkaa tms. eskariin asti. Ja helpommin sopeuduin ja omakin lapseni sopeutuu kun vaan jätetään, vaikka se itku alussa tulisikin.

Mulle tuli vielä mieleen sellainen, että oletteko (suo anteeksi, jos olette) kotona puhuneet lapsen kanssa, miksi hän itkee kerhoon mennessään. Yritä hänet saada kertomaan mikä sinä tilanteessa on hänestä pelottavaa ja hirveää. Pelkääkö hän että äiti jättäää, ei tulekaan takaisin, pelkääkö hän että muut lapset kiusaa, pelkääkö ettei hän osaa toimia " niin kuin pitä" jne. Se voisi jo helpottaa, että hän itse saa kertoa. Voit toki auttaa ja tuoda itse jotain vaihtoehtoja. Joskus voi olla näin aikuisen mielestä jokin ihan olematon asia, joka saa kauheat mittasuhteet.



Onko lapsi juuri nyt erityisen äidissä kiinni? Mietin, että jos vauva vielä entisestään pahentaa tätä esikoisen angstia olla ilman äitiä vieraiden seurassa. Oletko puhut siitä lapset kanssa.



Itse olen vetämssä yhtä pientä lapsiryhmää, ja tiettyjen lasten viihtyvyyteen ja siihen haluavatko ylipäätään jäädä vaikuttaa ihan kauheasti esim keitä muita lapsia on paikalla. Rauhalliset saattavat oikeasti pelätä vähän villimpiä lapsia. Parilla lapsella on ollut äiti mukana vaikka 10 kertaa jos tarve vaatii, ensin äiti saa istua vieressä, sitten äiti siirtyy taakse, sitten oven taakse jne. Lapsen täytyy oppia luottamaan kunnolla vetäjiin, ja tämä on tietysti aika hankalaa sillon kun tavataan vain kerran viikossa. Siksi uskon kuitenkin, että esim eskarissa lapsesi sopeutuisi paremmin, koska näkisi ryhmää joka päivä.



Tsemppiä teille, toivottavasti rupeaa ajallaan sujumaan.

tekstisi perusteella sain siis sen kuvan, että lapsesi todella on ihan ns super-arka, eli minusta on hyvä, että olet kuunnellut häntä. (Enkä nyt tarkoita lainkaan pahalla tuota superarkaa, vaan että se todellakin on hänessä syvällä oleva luonteenpiirre). Kuitenkin, esim joitain arkoja lapsia saattaa kauhistuttaa ajatus, että kesken kerhon esim tulee pissahätä tai jano, ja he eivät uskalla sanoa siitä kenellekään. Kaikki tällaiset asiat pitää siis puhua etukäteen.

eli ensi syksynä on eskariin lähtö, ja ryhmänsä nuorimpia tulee olemaan. Meillä tyttö oli välillä reilun vuoden perhepäivähoidossa, siellä sujui hyvin. Pikkuveljen synnyttyä tyttö jäi kotihoitoon. Viime talven tyttö kävi kerhossa, jossa oli 14 3-5v lasta ja kaksi hoitajaa ja alku oli vaikeaa. Isossa ryhmässä tyttö on aina mennyt lukkoon. Pariin kuukauteen tyttö ei uskaltanut juurikaan leikkiä muiden kanssa, vaan vetäytyi syrjään seuraamaan muita. Meillä ratkaisu löytyi kohtalotoverista, eli ryhmässä oli myös toinen arka tyttö, jonka äidin kanssa rupesimme aktiivisesti pitämään yhteyttä. Menimme aluksi yhdessä leikkipuistoon ja tapailimme " vapaapäivinä" . Tytöt tutustuivat ja ystävän myötä kerhosta tuli mielenkiintoinen paikka.



Edellä Kent mainitsi peloista, tytöllä oli myös niitä. Hän ei uskaltanut pyytää kerhossa vessaan ja kun hain häntä kerhosta, oli hänellä vatsa kipeä, kun oli pantannut kakkaa.

Niin, ilmoitimme kyllä tytön uimakouluun, vedestä kun tykkää kovasti! Jospa hän sieltä saisi niitä onnistumisen kokemuksia.. Ja jos tämäkään ei tunnu omalta, onhan tässä vielä elämää jäljellä.Mutta kuten aikaisemmissa viesteissä totesin, pelkään vain ja ainoastaan tätinsä kohtaloa; masennuslääkkeitä ja muita ongelmia.. Vaikkeivät ihmiskohtalot samanlaisia ole ja samanlaisetkaan tapahtumat eivät johda samanlaiseen lopputulokseen, niin mielestäni pelkkien riskien

( esim. traumaattiset tapahtumat) minimoiminen on jo puoli voittoa! Kerho kun tuntuu olevan hänelle juuri tätä..



Maanantaina kuitenkin taas kerho ja ahdistaa jo valmiiksi. Isänsä hänet vie, tuntuu että ero äidistä on kovempi kuin isästään. Mutta epäselvää on vieläkin, kannattaako isän jäädä istumaan, jotta tyttö olisi koko kerhon ja näkisi mitä siellä tehdään, vai lähteä saman tien mitä pikimiten pois, vaikka jäisikin itkemään..Sydän kun on niin jälkimmäistä vastaan.. Minusta hänen pitäisi sitä itse haluta.



Miten te, jotka olette jättäneet lapsen itkemään vain esim.kerhoihin ja hoitopaikkoihin ? Oletteko huomanneet, että teidän välisenne suhde olisi jotenkin muuttunut erilaiseksi tai lapsesta olisi tullut kiukkuinen ja vaikea? Ihan vain mielenkiinnosta kysyn, koska psykologia on minulle läheinen tieteenala..



Kiitos kaikille tukeneille, on mukava kuulla samantapaisia tarinoita!:)

eka on totuteltu muutaman kerran (pari viikkoa ihan alussa ja pari päivää tauon jälkeen) mutta koska lapsi tosissaan roikkuu roikkumalla, niin ei siitä mitään tule. Hoitajat ovat raportoineet, että on onnistunut paljon paremmin kun on lähdetty vaikka se itku onkin tullut. Ja alussa hankalaa, lapsi on pyrkinyt eristäytymään, vetäytymään ja ollut puhumaton. Mutta hyvät hoitajat ovat saaneet " lukon" auki ja innostettua lasta puhumaan ja leikkimään. Luottamus hoitajaan kun tulee, niin liika arkuu häviää.

Toki siirtymäaika on ollut hankalaa, ja lapsi on ollut kiukkuinen ja raivoherkkä kotona sittne, mutta kyllä se on helpottanut.



Ite kun olin ehkä liikaakin kotona, mietin koko kouluaikani sitä usein, että kun olisi vaan laitettu minut päiväkotiin, niinkun toisetkin. Ja välillä hävettikin ihan, kun mummo oli siellä kerhossa mukana, vaikka sit protestoinkin sitä että jos hän meinasi lähteä pois.

Olisin saanut päiväkodissa niitä kavereita ja oppinut siellä olemaan, ja ihan opetettu miten sitä kavereiden kanssa ollaan. Ja luottamaan toisiin ihmisiin hoitajana, ja pärjäämään itsekin, itseluottamusta. Sen sijaan että on aina paapottu ja päivitelty minun arkuuttani. Tämäkin puoli asiassa nimittäin on. Mutta mikä on hyväksi yhdelle, ei välttämäti ole toiselle...

Mutta mutta... mikä estää vanhempaa jäämästä kerhoon ylimääräiseksi aikuiseksi, jos se on muiden lasten hoidon osalta mahdollista. Esim. auttamalla ohjaajia niin, ettei oma lapsi voi olla koko ajan lahkeessa roikkumassa. Läsnäolo voi auttaa lasta solmimaan suhteita muihin lapsiin ja yksin jääminen kerhoon voisi tämän jälkeen olla helpompaa. Kokemusta lapsesta, jolla traumattinen kokemus jättämisestä ilma vanhempia sairaalaan (siihen maailman aikaan ei voinut jäädä lapsen kanssa sairaalaan kuten nykyisin) ja tämä näkyi hysteerisenä itkuna, jos lapsen tärkeät ihmiset hävisivät näköpiiristä. Ajan kanssa luottamus ohjaajiin syntyi ja kerhossa käyminen oli mahdollista ilman vanhempia.

Ensiksikin minua kiinnostaa miten lapsesi toimii muiden lasten kanssa puistossa, perhekerhossa ja kotona ( siis kun teillä on vieraita )? Meneekö leikkiin mukaan vai onko mieluummin aikuisten tai äidin seurassa? Kysyn tätä siksi, että mainitsit lapsesi olevan " pikkuvanha" ja olevan kiinnostunut hieman muista asioista kuin ikätoverit. Onko hän sitä ikäänkuin olosuhteiden pakosta vai omasta halustaan? Kuten jokainen tietää, me kaikki olemme persoonia ja osa siitä on synnynnäistä ja osa ympäristön vaikutusta. Ujosta lapsesta ei välttämättä koskaan tule kovin seurallista, eikä hänestä tarvitsekkaan tulla.



Oman kokemukseni perusteella useasti tälläiset " pikkuvanhat" lapset eivät välttämättä viihdy ikäisessään seurassa, vaan juttelevat hyvin mielellään esim. aikuisten kanssa. Tämä ei suinkaan tarkoita etteikö heitä kannattaisi rohkaista luomaan suhteita toisiin lapsiin. Mutta kun kysyit onko ujon lapsen meno suoraan kotoa eskariin mahdotonta sanon että ei ole. Mutta hieman hankalaa ehkä...



Mitä minä tilanteessasi tekisin, niin menisin sinne kerhoon lapsen kanssa yhdessä. Ja niin kuin joku jo mainitsikin, toimisin siellä niinkuin ylimääräisenä aikuisena. Sillä mielestäni et saavuta sillä mitään positiivista, jos jätät lapsesi aina sinne huutamaan. Koska niin ei ole välttämätöntä tehdä. Ehkä hän sinun läsnäollessasi oppii hieman jopa luomaan niitä kaverisuhteita. Mutta uskallan aika vahvasti väittää ettei hän niin tee jos jätät hänet sinne huutamaan. Hitaasti hyvä tulee.



Ettekä te suinkaan metsään ole menneet, niinkuin joku väitti. Jokaisen pitäisi muistaa, että mikä toimii yhdellä, ei välttämättä toimi toisella. Ja ei kannata liikaa murehtia tulevaisuutta vielä. Eskarissa on ammattitaitoiset opettajat ja voit jo etukäteen ilmaista huolesi, niin tietävät hieman olla lapsesi apuna. Ja tämänpäivän koulumaailmassa toimii paljon erialojen ammattilaisia puhaltamassa yhteen hiileen, joten apua sielläkin on tarjolla. Ihmeitä ei pystytä tekemään, mutta syrjäytyminen pyritään estämään.

päivähoitopaikan hakemista päiväkodista vanhimmalle lapselleen.



Uskon vakaasti että olisi hänen etunsa mukaista päästä sosialisoitumaan, oppimaan ryhmässä toimimista jo nyt. Hän voisi olla samojen lasten ja samojen aikuisten kanssa vaikka joka arkipäivä kolme tuntia. Se auttaisi varmasti paljon! Ja jos superarkuus onkin mahdollisesti jotain muuta kuin pelkkää ujoutta, niin päivähoitohenkilökunta voisi ohjata eteenpäin selvittämään mahdollisia ongelmia.

Olet ihan oikeassa, kun meille tulee vieraita, hän juttelee mielellään kahvipöydässä aikuisten kanssa. Ja muutenkin, kun olemme leikkipuistossa, niin hän tykkää toisesta ohjaajasta paljon ja juttelee tämän kanssa sienistä, eläimistä yms. eli voisin todeta hänen todellakin olevan hiukan " erilainen" tyttö! (tarkoitan POSITIIVISESTI, hän on todella empaattinen ja avulias muutoin. Sanoo esim. minulle, että " anna se vauva minun syliin, niin saat äiti syödä rauhassa.." )



Mutta uudet tilanteet ovat myrkkyä!vaikka ei häntä käy syyttäminen, olen vähän itse samanlainen, vaikka olen kyllä yleensä esim. leikkipuistossa, perhekerhossa ja avoimessa kahvilassa se, joka puhumisen toisen äidin kanssa aloittaa. Tämänkin teen usein vain malliksi lapsilleni siitä, kuinka sosiaalisissa tilanteissa toimitaan ja mielestäni se on kohteliasta sen sijaan, että vain toljotetaan.. ;) Pikkuveljen kanssa, joka on tuttu, hän kyllä keksii mitä hurjimpia leikkejä (tekevät saukon pesiä ?!, yms.) mutta tutustuminen muihin lapsiin ei tunnu kiinnostavan! Käymme kyllä noin pari kertaa viikossa leikkipuistossa, ja joka viikko perhekerhossa sekä pidän itse erästä avointa toimintaa kahvilamuodossa, joten näitä tilaisuuksia joista oppia, kyllä on!



Mutta! Toiset lapset kun eivät häntä tunnu paljon kiinnostavan, niin siitä huolestuneena tämän ketjun aloitinkin! Olisi ollut mukava kuulla muista samanlaisista yksilöistä ja kuinka heidän " sosialistumisensa" kanssa on käynyt. Varsinkin tulevassa eskarissa. Muutamia hyviä juttuja on ollutkin, mutta minusta tämä kerho ja yhteinen kerhotoimintamme sekä mahdollinen alkava uimakoulu riittävät, mitään hoitojuttuja en taida tähän sekoittaa.



Toivoisinkin hänen itse kiinnostuvan jostakin niin, että napanuora kotiin alkaa hiljalleen katkeilla. Itkettämisen linjalla en ole minäkään, eihän hän muista kuin kerhopaikan nähdessään vain sen kauhun ja pelon, minkä vuoksi on jäänyt sinne joskus itkemään..Niin ja kun ei kerran ole mikään pakko!



Kiitos hyvistä ajatuksista! Erilaisista mielipiteistä on varmasti apua jollekin muullekin. Niin ja on hyvä muistaa, että kaikki keinot eivät tehoa kaikkiin, erilaisia kun siis todella kaikki olemme!



Lisää ajatuksia toivoen celena

Noihin mietintöihisi vielä. Olen itsekin tosi hellä äiti. Meillä halitaan, suukotellaan paljon, käytän hellittelysanoja, meillä nukutaan samassa sängyssä yms yms...Tunteita saa meillä näyttää sekä negatiivisia ja positiivisia. Eli sait ehkä aiemmasta viestistäni jotenkin sellaisen kuvan, että olisin jotenkin pakottanut lastani. Näin ei siis ole. Hän on edelleen siis oma itsensä eli hieman muita seuraava eikä joukkoon liittyvä. Negatiivisia tunteita hän saa esittää eikä niitä suinkaan kielletä. Myös päiväkodista saa sanoa negatiivisia asioita. Mutta siis palatakseni omaan viestiini, MINÄ aloin käyttämään vain positiivisia asioita päiväkodista puhuessani ja se toimi. Sinuna jättäisin lapsen vain kerhoon. Sorry nyt vain. Mutta te pompitte nyt lapsen pillin mukaan. lapsi ei tiedä, mikä hänelle on parasta, äiti(ja isä) päättävät sen. Jos tiedät, että lapsesi on arka ja eskari on ehkä vaikea, tiedät, että kerho tekee hyvää. Siksi se on siis ns pakollinen. Itse kirjoitat, että et viitsi jättää kerhoon itkemään, kun ei ole pakko. Edellä viittaan, että taitaa olla hieman pakko, koska katsot, että olisi kuitekin hyvä. minusta teidän kannattaisi alkaa puhumaan kerhosta positiivisesti, jättää tyttö sinne muitta mutkitta ja tehdä selväksi, että näin homma nyt vain on. " kerhossa on käytävä, kaikki ikäisesi käyvät, ja se on kivaa ja huomaat itsekin, kun annat kerholla mahdollisuuden" tyyliin selitätä. Tyttö nimittäin saattaa itkeä vain teille näyttääkseen ja käyttäytyä muutaman kerran oltuaan kerhossa ihan ok. Vauvakin saa tytössä aikaan teihin takertumista ja " ujoudella" saa teiltä ylenmäärin huomiota. luulen, että vauvalla (sisaruksilla) on paljonkin tekemistä tuon ns ujouden kanssa, varsinkin kun on vanhin ja saa ehkä vähiten huomiota. Kuten jo aiemmassa viestissä sanoin, teillä mennään nyt pahasti metsään, anteeksi vain. Itse ole psykiatrinen sairaanhoitaja ja psykjutuista tiedän aika paljonkin. Oman poikani ja minun suhde ei ole muuttunut mitenkään siitä, kun olen hänet sen seitsemän kerran jättänyt itkemään. Päin vastoin puhumme kaikesta, itkemme, nauramme yhdessä jne jne. Hän tietää pelisäännöt, sen että äiti toimii hänen parhaakseensa ja on huomannut, että päiväkodissa on KIVAA, mitä äiti toitottaa koko ajan. Eli nyt selvät sävelet teillekin niin kyllä homma lähtee toimimaan. SINUN EPÄVARMUUTESi nyt tarttuu lapseen turhaan. Edelliseen viestiin kommentoin sen verta, että ei nyt sentään päiväkotiin! Se olisi tytölle liikaa! Mutta kerhosta pidät kiinni ilman pelleilyjä!

En jäisi kerhoon ylimääräiseksi aikuiseksi. Se vain sotkee kerhon normaalia suhteita syntymästä. Toiset lapset saattavat kummastella, kun tytölläsi äiti mukana...Tärkeämpää olisi antaa tytön löytää itse oma paikkansa kerhon ohjaajan tuella. Tytön käytös on ihan erilaista ilman äitiä todennäköisesti!

tosin hän on vasta 1,5-vuotias, mutta nyt jo olen saanut kokemuksen kautta huomata, mikä ujouteen auttaa. Meidän tyttö aloitti kolme viikkoa sitten päiväkotihoidossa. Eka viikko harjoiteltiin yhdessä siellä käymistä ja tyttö viihtyi siellä ihan hyvin, kun tekemistä riitti vaikka millä mitalla ja äiti oli turvallisesti läsnä. Toisella viikolla hän oli jo sitten kokopäiväisesti päivähoidossa ilman vanhempia. Pian huomasikin, että kääk, isi/äiti jättää minut tänne YKSIN. Ja hyvästelyt tehtiin aamuisin itku silmässä. Silti jätimme hänet itkemään, joskus hoitajan syliin (vaikka meidän lapsi ei haluaisi olla kuin tosi harvan valitun ihmisen sylissä), joskus jonkun leikin äärelle. Iloisesti vain puhelimme hänelle, että täällä on kaikkea kivaa tekemistä ja kavereita ja sitten illalla vielä yhdessäkin leikitään. Vilkuteltiin iloisesti ovelta ja vielä lähtiessämme pihalta ikkunan läpi. Itku loppuikin jo silloin, kun vielä pihalta vilkuteltiin. Kolmannella viikolla jo aamulla kotona ollaan juteltu, että mitähän siellä päiväkodissa tänään tehdään ja keiden lapsien ja hoitajien kanssa hän saa taas puuhastella yms. mitä päivän aikana tulee tapahtumaan. Tulos: ei enää itkuisia hyvästejä, vaan lapsi osaa nopeasti siirtää ajatuksensa siellä oleviin kivoihin asioihin vanhemman lähtiessä.



Uskoisin, että tässä on toiminut hyvin se, että olemme antaneet positiivisia ajatuksia lapselle hoitopaikasta. Yhtään emme ole omia pelkojamme ja ikäväämme näyttäneet (kyyneleet ovat tulleet äidin silmiin vasta 100 metrin päässä päiväkodista lähtiessä =)). Osoitamme näin luottamusta siellä olevia hoitajiakin kohtaan.



Minusta tuntuu, että kun vanhempi esim. istuskelee lapsen kanssa eteisessä, niin juuri siinähän viestitetään lapselle, että siellä kerhossa tosiaan on sellaista, mitä kannattaakin pelätä ja äitiäkin vähän hirvittää. Osoita sen sijaan lapsellesi luottamusta häneen ja tilanteen ja paikan hyviä puolia positiivisesti, esim. tähän tyyliin " hienoa, olet reipas tyttö, mennäänpäs yhdessä katsomaan keitäs täällä nyt on. Hei katso, täällähän on jo Aino, sinä voit vaikka Ainon kanssa leikkiä. Ja muistathan Liisa-hoitajan, saat jäädä tänne Liisan ja Ainon kanssa puuhastelemaan..." Mielestäni tämä ei ole vääränlaista lapsen karaisemista ja ujouden kieltämistä. Edelleenkin lapsi saa olla oma itsensä eli empiä oman tovinsa ja katsoa vierestä pitkänkin aikaa ennen kuin uskaltautuu itse toimimaan. Ei vain ruveta me vanhemmat omilla toimillamme jarruttamaan lisää vaan annetaan positiivisia ajatuksia tilalle ja malleja, miten lapsi voisi suoriutua uudesta jännittävästä tilanteesta ja mennä joukkoon mukaan. Ja jos lapsi vähänkään uskaltautuu irtautua vanhemmasta, niin annetaan heti tai jälkeen päin positiivista palautetta " olitpa reipas, kun menit Ainon luokse ja katselitte yhdessä niitä leluja, eikös ollutkin kivaa?"



Kent kirjoitti, että lapsen kanssa pitäisi puhua siitä, mikä siinä tilanteessa lasta pelottaa. Mielestäni sitä ei kannata ruveta kyselemään, eikä varsinkaan itse ehdotella, mikä mahdollisesti on pelkojen syynä. Silloinhan taas keskitetään ajatuksia niihin kielteisiin asioihin ja ammennetaan niitä! Asioista voi kyllä keskustella, mutta lausevalinnoissa kannattaa olla tarkka: ei puhuta, että " pelkäätkö, että äiti jättää tai toiset lapset kiusaavat? Ei kannata pelätä..." vaan päinvastaisesti " se Liisa on kuule aika kiva hoitaja, se keksii kaikenlaista puuhaa. Ja niiden toisten lasten kanssa saat leikkiä vaikka mitä. Osaatko yhtään arvata, mitä siellä tänään tehdään? Äiti tulee sua sitten iltapäivällä hakemaan..."



Toivottavasti tästä olisi apua. Teidän lapsenne voi olla vielä arempi lapsi kuin meidän tyttö, on eri-ikäinenkin, joten en tiedä, toimivatko vinkkini niin tehokkaasti teidän lapselle. Itse kuitenkin kuvittelisin, että tähän tyyliin kannattaa ainakin yrittää. Tsemppiä!

Pikkusen minua nyt harmittaa tuo sinun musta-valkoisuutesi. Valitettavasti en tiedä psykiatrisen sairaanhoitajan työnkuvasta paljoakaan, mutta kirjoitat kyllä nyt aika hurjaa tekstiä:" sinuna jättäisin lapsen vain kerhoon, te pompitte nyt lapsen pillin mukaan, kerho tekee hyvää, siksi se on siis ns pakollinen, jättää tyttö sinne muitta mutkitta ja tehdä selväksi, että näin homma nyt vain on, tyttö nimittäin saattaa itkeä vain teille näyttääkseen, luulen, että vauvalla (sisaruksilla) on paljonkin tekemistä tuon ns ujouden kanssa, varsinkin kun on vanhin ja saa ehkä vähiten huomiota, SINUN EPÄVARMUUTESi nyt tarttuu lapseen turhaan, toiset lapset saattavat kummastella, kun tytölläsi äiti mukana."



Siis ihan oikeastikko sinä " ammattilaisena" pidät tuota ehdottomana totuutena? Missääntapauksessa kerho ei ole pakko. Jos lapsi ei siitä kerta kaikkiaan pidä, miksi hänet sinne pitäisi jättää? Ja aivan hyvin äiti voi siellä mukana olla, tuon ikäiset lapset eivät kyseenalaista asioita vielä samalla tavalla kuin koululaiset. Jos joku niin sattuisi tekemäänkin, hänelle voi selvittää että lisäkädet on aina tarpeen tms. Mielestäni kerho luetaan ns. " harrastuksiin" ja päivähoito pakkotilanteisiin. Normaaliahan on, että lapsi jää hetkeksi itkemään vanhemman perään, mutta yleensä se menee pian ohi. Kaikilla tämä itku ei kuitenkaan mene ohi ja siinä ei suinkaan ole kyse vanhemmalle näyttämisestä. Jos lapsi kerta toisensa jälkeen itkee itkemistään voi kyse olla muustakin kuin uhmakkuudesta ja valitettavasti siihen ei tehoa mainitsemasi konstit...



Nimimerkillä katve, oli muutamia toimivia vinkkejä kuinka harjoitella. Mutta sillä erotuksella, että suosittelen harjoittelemaan noita asioita tutussa kerhossa, ei uudessa päivähoidossa. On turha stressata lasta lisää, kun eskarin alkaessa väki taas vaihtuu. Ja sen verran siihenkin haluaisin kommentoida, että 1,5v:n ujous on monesti vielä kehitykseen kuuluvaa vierastamista.



Paivansade77, mihin perustat mielipiteesi ujouden taustalla olevasta vauvasta tai sisaruksista? Ihan mielenkiinnosta kysyn. Sillä kyllähän AP:n luettelemat asiat kuulostavat ennemminkin liittyvän lapsen tempperamenttiin... Enkä missään nimessä sano, että minun mielipiteenikään olisi se ehdoton totuus, mutta kyseenalaistan kyllä tämän mielestäni musta-valkean kirjoituksen. Ja olen minäkin jonkin verran lukenut psykologiaa, kasvatustieteitä ja erityispedagogiikkaa... =)

Minä uskon niin vahvasti hänen " oppeihinsa" , etten jättäisi ujoa lasta yksin ennen kuin tietäisin hänen siihen olevan valmis. Tietysti hoidon alkaessa työtkin joskus alkavat ja lapsi on pakko jättää, mutta varaisin todella riittävästi aikaa tutustumiseen. Minusta se, että äiti on läsnä, ei viesti lapselle että hoidossa olisi jotenkin vaarallista. Mistä lapsi tietää että minä teen poikkeuksellisesti kun olen hänen kanssaan pitkään, hänhän luulee että se on ihan normaalia kun kerho/tarha alkaa.



Oma lapseni on kyllä ujo, mutta ei niin ujo kuin ap:llä. Tai hän ilmaisee ujouttaan eri tavalla, omani ei juuri itke vaan vetäytyy syrjään. Kolmevuotiaana alkoi kerho, ja hän ei ensimmäisenä vuotena puhunut siellä aikuisille mitään, toisille lapsille kyllä. Ja toisten lasten seurasta hän nauttikin kovasti, ja nyt on kerhon taas alkaessa puhettakin alkanut tulla. Ja luulen kyllä että eskarin koittaessa ei tarvita mitään hirveän pitkiä tutustumisaikoja, kun lapsi on tosiaan saanut positiivisia kokemuksia omasta pärjäämisestään. Ja aion viedä tyttöä tutustumaan tuleviin eskarikavereihin jo hyvissä ajoin, niin että tuttujakin olisi jo ennestään.



Celena, toimisiko teillä tuo tutustuminen muihin lapsiin ja kenties ohjaajiinkin muulla ajalla? Meillä on todella mukavat kerhonohjaajat, jotka lukivat mielenkiinnolla Keltikangas-Järvisen kirjat kun ne heille vein. Varmasti olisi onnistunut tapaaminen jossain puistossa tai kyläily puolin ja toisin. Ja toisten lasten äitien kanssa voi sopia kyläilyistä. Ja jos vieras paikka pelottaa, pääsisittekö sinne leikkimään kerhon leluilla kun muita lapsia ei ole paikalla? Sanoitkin teidän jo tutustuneen ohjaajiin ja paikkaan jo jonkin verran, ehkä sitä voisi vielä jatkaa? Varmasti tekisi hyvää lapsen itsetunnolle onnistua tässä, eskarin alkukin tuntuisi helpommalta. Tosin eskaria ja kouluunmenoa voi (ja kannattaa) lykätä vuodella jos ujous ei laannu. Seitsemänvuotiaana tilanne voi olla jo parempi.



Missä teillä muuten järjestetään eskari? Jos päiväkodissa, niin yksi vaihtoehto on, että hakisitte jo osapäiväistä hoitopaikkaa ko. päiväkodista ja tutustuisitte sinne mahdollisimman hitaasti. Silloin hyppy eskariin ei olisi niin suuri, ja jos lapsi ei ensimmäisenä eskarivuonna vielä kunnolla rentoudu, sen voi aina uusia. Ja lapsi tutustuisi jo nyt tuleviin eskari- ja koulukavereihin. Jos paikkaa ei muuten irtoa sellaiseen päiväkotiin, jossa on samaan kouluun tulevia lapsia, niin psykologin lausunnolla ehkä.



Varmasti tilanne huolestuttaa kovasti, mutta lapsen kasvaminen voi muuttaa tilannetta itsestäänkin, kunhan häntä ei vain painosteta. Tsemppiä ja kärsivällisyyttä!

Minun mielestäni lapsen itsetunnon paras kasvattaja ja lujittaja on se, että vanhemmat HYVÄKSYVÄT ja RAKASTAVAT häntä sellaisena kuin hän on ja hän voi luottaa vanhempiensa sanaan 100%. Tällöin hänen elämänsä on turvallista ja hän voi luottaa tämän maailman menoon. Viedessäni tyttöä kerhoon hän itkee kauhu silmissään, että " älä äiti jätä minua tänne, ethän, minä haluan kotiin" . Minkälainen aran ja ujon lapsen kasvattaja olisin ja mitä tämä tekisi hänen psyykeelleen?! Minun päätehtäväni kun on nyt kasvattaa hänen itseluottamustaan ja vahvistaa hänen kykyä selviytyä itse näistä tilanteista. Minä kun olen hermeneuttisen näkökulman ihmisiä ja perustan kaiken lasten kasvattamiseni YMMÄRTÄMISEEN! Ymmärtäisinkö tällöin juuri tätä yksilöä ja juuri hänen tarpeitaan ja halujaan?! Kun lapsi kokee tulleensa ymmärretyksi, hän kokee olevansa arvokas, hyväksytty ja rakastettu. Tämä tekee varmasti hyvää myös hänen itsetunnolleen, vai?!



Me vanhemmat usein aliarvioimme lapsemme kyvyn ymmärtää ja käsitellä tietoa ja pakotamme heidät sopeutumaan vain oman maailmamme menoon ja omiin haluihimme. Jos esim. lapsi ei nuku omassa huoneessa omassa sängyssä, me jätämme hänet itkemään ja " nukuttamaan" itsensä, sen sijaan, että me olisimme vierellä niin kauan kun pelottaa. Tämänkin saatamme tulkita kiukutteluksi sen sijaan, että tulkitsemme sen haluksi olla toisen lähellä, turvassa kun tulee pimeä. Eräskin äiti sanoi jättävänsä lapsensa itkien nukkumaan, mutta samaan hengenvetoon totesi, että " sitten se kyllä vaatii sen ajan yöllä!" Eli miksi ei siis olla siinä kun tarvitaan?! Aviopari Ruttereidenkin kirjassa " Developing Minds" pystyttiin toteamaan, että lapset jotka saivat olla äitinsä hoivissa niin kauan kuin itse halusivat, olivat vanhempina " vieroitettuja kanssatovereitaan" itsenäisempiä!



Nukuttamisenkin olen tehnyt sillä " raskaimmalla tavalla" , eli olen laulanut,lukenut tai silitellyt kaikki lapsemme uneen omaan sänkyymme. Sitten tasan 4-vuotiaana tyttö sanoi, että haluaa mennä ihan omaan huoneeseen, ja että " nyt olen iso tyttö, enkä tarvitse enää äitiä!" TAI " Nyt voit äiti mennä, alan nukkumaan!" Joten kun lapsi sai käyttää tilanteeseen (tässä nukuttaminen) sen ajan minkä hän vaati, tilanne meni kuin itsestään. Tätä samaa odotan kerhon kantilla ja toivon hänen OMAA HINKUAMISTAAN SINNE! Ketjunhan aloitin vain siksi, että halusin tiedustella muiden ujojen vanhemmilta, kuinka he ovat omaa lastansa vahvistaneet ja kuinka siinä on käynyt. Hienoja selviytymistarinoita olemmekin saaneet lukea! :)



Keskustelu varmaankin jatkuu..