Ujojen eskareiden ja muidenkin ujojen lasten vanhemmille!

Totta kai vanhempi on aina vastuussa päätöksistä, joihin lapsi on aivan vielä liian pieni ja ymmärtämätön vastaamaan. Mielestäni koen itseni kovinkin vastuulliseksi keskustelemalla avoimesti jo lähes 5-vuotiaan tyttäreni kanssa. Mutta koen olevani vastuussa myös päätösteni seuraamuksista ja äitinä ja kasvattajana lapseni tuntien en koe mitenkään välttämättömäksi lapseni perusturvallisuuden tunteen horjuttamisen jättämällä hänet kauhuissaan paikkaan, jossa hän ei viihdy ja pelkää, vain säilyttääkseni omat kasvoni kasvattajana ja muka " kovettamalla" häntä jotenkin!



uusimmassa kaks plus-lehdessä on AIVAN LOISTAVA ARTIKKELI lapsen yksinäisyydestä ja sen luettuani olen aivan varma toimineeni oikein juuri oman lapseni kohdalla. Se, olisiko tämä oikeaa juuri jonkun muun lapselle, siihen en ole oikea ihminen vastaamaan. Sen päättää kukin kasvattaja kohdallaan!



Maailman meno on hurjaa ja yhdyn Neronjan ajatuksiin monelta osin. Sinkkosen Jarikin puhuu kirjasssaan " Lapsen puolesta" siitä, kuinka äidissään roikkuva lapsi ensimmäisten hoitoonaloituspäivien vuoksi luonnehditaan " sopeutumishäiriöiseksi" sen sijaan että ymmärrettäisiin reaktio täysin luonnolliseksi ; miksi ei pelottavassa tilanteessa olla tuen ja turvan luona aivan kuin eläinmaailmassa poikanen, joka on " leimautunut" emoonsa seuraamalla tätä joka paikkaan!



Joku tästä nyt varmaankin provosoituu, ettemme ole eläimiä. Niinpä, emme olekaan, vaan paljon raadollisempia ja julmempia kuin eläimet koskaan! (pedofilia, insesti, yleinen piittaamattomuus toisista, toisten omaisuudesta, luonnosta..)



Me olemme keksineet olevamme yksilöitä ja lapsenomainen egosentrisyys leimaa koko elämäämme! " Haluan OMAA aikaa" " Nyt on MINUN vuoroni mennä" ja ahdistutaan siitä, kun pieni lapsi haluaa ja vaatii aikaa itsenäistymiseen ja kasvamiseen. Joku täällä minua soimasi epävarmaksi ja epäjämptiksi äidiksi! Mielestäni kasvatan lapselleni aivan mahtavat sosiaaliset taidot kuuntelemalla häntä!! Täten hän oppii kuuntelemaan muita ja omaa kyvyn empatiaan ja toisen kunnioittamiseen ja huomionottoon! Sitähän minä teen juuri hänelle, kun sopeutan ja räätälöin hänen kasvunsa ja kehitysvauhtinsa JUURI HÄNELLE SOPIVAKSI! Enkös olekin siis todella ihmeellinen kasvattaja?!

En jaksanut koko pinoa lukea, joten heitän ehkä samoja ajatuksia tähän.

Ymmärsinkö oikein, että nuorin lapsistanne on 2kk. Jos tilanne on tällainen en ihmettele olenkaan, että esikoinen ei halua mihinkään kerhoon jäädä. Minusta voitte ihan rauhassa jatkaa elämää kuten kerroit(kutsuja ja yhteisiä perhekerho vierailuja) ilman että jätät tässä vaiheessa väkisin lapsen mihinkään kerhoon. Kokeilkaa joulun jälkeen uudestaan. Sinä tunnet lapsesi parhaiten.

Itse etsin aikoinaan pojalleni sopivaa kerhoa ja löysimme sen . Huom. yhdessä oli toiminta niin rauhatonta, että en itsekään viihtynyt sitä seuratessaan. Tämä mihin hän sitten vähän itkien jäi oli paikka, jossa huomasin hänen viihtyvän, kun seurasin pari kolme kerhoa. Ero oli vain opittava. Hän kävi kaksi kertaa viikossa siellä ja lähti sitten sieltä suoraan kouluun. Askel pienestä kerhosta suureen kouluun oli suuri, mutta hyvin oppi.

Todella ajatuksia herättävä ketju!!! Itsekin ujohkona ja ujostelevan lapsen äitinä näitä asioita on kerran jos toisenkin tullut pohdittua.. Tässä muutama omakohtaisten kokemustenkin perusteella ujoudesta yleisesti ottaen mieleen herännyt ajatus, ei nyt välttämättä juuri AP:n ongelmaan liittyen;



Uskoisin että jokainen äiti on lapselleen kasvattajana niin jämpti ja itsevarma kuin vaan pystyy. Jos äiti on itsekin ujo se ei aina kuitenkaan ole helppoa kun kyse on sosiaalisissa tilanteissa toimimisesta. Ja olikos se niin että joka neljäs valkoihoinen on tempperamentiltaan ujo eli uusissa tilanteissa hämmentyvä... Eli kyllä meitä ujoja äitejäkin löytyy...



Ensinnäkin sosiaalisissa tilanteissa energiaa ja psyykkistä kapasiteettia menee ujolla äidillä rutkasti jo ihan vain oman ujouden voittamiseen. Toiseksi lapsen ujostelu (ja tämän vuoksi usein myös syrjään jääminen) saattaa herättää äidissä omia kipeitä muistoja vastaavista omakohtaisista tilanteista. Tilanteessa saattaakin sitten huomaamattaan toimia noiden omien muistojen perusteella tehtyjen oletusten mukaan, sen sijaan että mahdollisimman objektiivisesti osaisi toimia lapsen parasta ajatellen.. Lapsihan ei kuitenkaan koe asioita välttämättä niin kuin äiti on samankaltaiset tilanteet aikoinaan kokenut. On itse asiassa havaittu nimenomaan että äidit yleensä kasvattavat lapsiaan vaistomaisesti sillä oletuksella että nämä olisivat samanlaisia kuin mitä he itse ovat lapsena olleet (asia taisi olla mainittu ainakin kirjassa Äidin ja vauvan varhainen vuorovaikutus). Mielenkiintoinen asia, ja on herättänyt motivaation itsetutkiskeluun ainakin mulla... Halusinkin itseasiassa tuoda tämän näkökulman keskusteluun mukaan juuri siksi että ainakin omakohtiasesti juuri oman ujouteen suhtautumistapani pohdiskelu on ollut erittäin hedelmällistä...



Toinen asia mitä pohdin on se että miksi sitä ei useinkaan sanota ääneen että kyllä ujon lapsen vanhempana on välillä oikeasti myös hankala ja haastavakin olla kun on itse ujo (vaikka ujot lapset yleensä ovatkin helppoja ja ihania; kilttejä, rauhallisia, empaattisia ja kaikin puolin rakastettavia)... Esim puistossa ujon lapsen vetäytyvä käytös on joskus valtavirrasta poikkeavaa ja herättää huomiota -ainakin ujon ja muiden reaktioita tutkailevan äidin mielestä- ja mikä onkaan ujolle äidille epämiellyttävämpää kuin huomion herättäminen... Ja tottakai oma lapsi on kaikista rakkain ja tärkein, ja juuri nimenomaan noina hetkinä haluaisi kyetä toimimaan järkevästi lapselleen parasta mahdollista tukea ja oikeaa läsnäoloa antaen... No, ainakin mulla on usein varsin riittämätön olo kun olen itsekin jotenkin ujosteluni kanssa kipsissä, ja soimaan sitten siitä itseäni.. Yritän kuitenkin olla asian suhteen lempeä itselleni. Ei voi tehdä enempää kuin parhaansa. Eikös se niin ollut että oman " heikkouden" hyväksyminen vasta mahdollistaa toisen ihmisen hyväksymisen...



Eli ollaanhan armeliaita itsellemme. Kaikki me haluaisimme kasvattaa lapsistamme onnellisia ja sellaisia jotka löytäisivät oman tapansa olla ja pärjätä tässä maailmassa, kaikenlaisten ihmisten kanssa. Tapoja tähän on monia, mutta ei mitään absoluuttisesti oikeita tai vääriä. Mun tapani on ollut ottaa ujo lapseni kaikkialle mukaan ja osallistumaan ajatuksella että ujokin saa osallistua ja on ihan ok vaan seurata tilanteita sivusta (tosin mun lapsi ei taida olla ihan samalla tavalla ujo kuin AP:n). Tunnen kuitenkin osin jo tunnontuskia siitä että hän on ollut niin pieneä ja paljon muilla hoidossa, enkä todella osaa sanoa mikä olisi varmuudella se kaikkein järkevin tapa hänen kanssaan toimia... Eli aina sitä tuntee jostain syyllisyyttä tai riittämättömyyttä... Se epätäydellisyys on vain pakko hyväksyä..



No, taisi mennä hieman alkuperäisen aiheen vierestä... Paljon jokatapauksessa tsemppiä AP:lle! Kuullostat vahvalta ja ihanan empaattiselta ihmiseltä! Pysy vaan vahvana ja jatka omaa linjaasi!!!

Kyselit vinkkejä miten parantaa lapsen sosiaalisia taitoja. Meillä tosin lapsi vielä aika pieni mutta jotenkin olen tullut siihen lopputulokseen että meidän lapsen kohdalla ei oikein minkäänlainen sosiaalisien tilanteiden harjoittelu tai niihin tukeminen oikein onnistu, vaan pitää antaa lapsen toimia oma-aloitteisesti... Olen siis päätynyt siihen että parhaiten menee kun koetan olla panematta asiaan liikaa huomiota, ja keskittymällä sen sijaan lapsemme vahvuuksiin ja mielenkiinnonkohteisiin, ja tukemalla lapsen aloitteita ja itsenäisyyttä. Toivon että lopulta kuitenkin pinnanalla selvästi oleva lapsen oma kiinnostus muita lapsia kohtaan sekä mallioppiminen toisivat tulosta...

Voiko eskariin pakottaa jäämään ?- sehän ei ole sinänsä kellekään pakollinen. Entä kouluun - senhän voi myös suorittaa kotikouluna, jos haluaa, eli ei sinnekään tarvitse välttämättä pakottaa. ???



Tällaisia kysymyksiä tuli mieleen, kun noita AP:n juttuja johdonmukaisuudesta ja lapsen kanssa neuvottelusta lueskelin.

Olen sikäli jäävi tässä keskustelussa, omat lapseni ovat ujon vastakohtia ja olleet hoidossa 1,5-vuotiaasta ja kyllä heidät on joskus jätetty sinne hoitajan syliin itkemään. Mutta hyvin ovat hoitoon tottuneet ja siellä viihtyneet.

Mutta kyllä minusta jo 5-vuotiasta voisi alkaa jo ihan tosissaan alkaa totuttamaan jäämään ilman äitiä.

Ehkä ei kannata lukea kirjoja jännitttämisestä vaan mielummin kirjoja, joissa kuvataan miten kiva on PK:ssa (vaikka kerhoon ollaankin menossa) esim. Tatu ja Patu PKssa tai Minttu Eskarissa etc.

Kerhoon voisi minusta jättää vähäksi aikaan kerrallaan ja aikaa vähitellen pidentää, mieluummin kuin, että äiti norkoilee eteisessä, sillä uskoisin, että se saattaa häiritä koko ryhmää. Eli sovitaan ensin, että äiti tulee 45 minuutin päästä ja kerrotaan se siten, että lapsi ymmärtää esim. lauluhetken jälkeen etc.

Kerhotätinne ei tosiaan kuulosta kovin mukavalta ja ammatitaitoiselta ja ehkä tosiaan PK voisi olla parempi paikka. Siellä henkilökunta on kuitenkin koulutetumpaa - varsinkin jos pääsisitte johonkin pienempään ryhmään.

Ota ihmeessä nämä asiat ja tytön muutkin (pikkuvanhat piirteet) 5v-neuvolassa puheeksi. Neuvolan tarkatuksessa täti tuskin huomaa tytön sosiaalisia ongelmia, sillä ymmärtääkseni sellaisessa tilanteessa, jossa tyttö voi jutella yhden aikuisen kanssa kerrallaan, ei hänellä ole ongelmia. Voitte sitten pohtia olisko tarvetta psykologin konsultaatioon - ei se tarkoita, että lapsessa olisi vikaa - vaan voisitte saada vaan hyviä vinkkejä hänen kanssaa toimiseen ja pohtia olisko tytölle sopivaa ryhmää tarjolla alueen PKissa tai muualla.

Itsellä on myös esikoinen joka temperamentiltaan ujosteleva ja arempi, uudet tilanteet jännittää. Tällainen ollut ihan pienestä pitäen. Esimerkiksi 3-vuotiaana saattoi vieraiden tullessa kylään olla sylissä pitkään eikä uskaltanut edes katsoa vieraita, tai perhekerhossa roikkui koko ajan vieressä ja vasta loppuvaiheessa uskaltautui leikkimään. Muut ihmetteli ja välillä itseä ihan hävetti, kunnes opin ymmärtämään ja hyväksymään lapseni sellaisena.



Itse vein lapsen kerhoon (2xvk) 3v ikäisenä. Kerhon aloitus oli hankalaa, itkun kanssa jäätiin ekat kerrat, mutta sitten sujui paremmin. Kerhossa oli melko hiljainen eikä juuri puhunut mitään aikuisille. Hyvin harvoin oli mitenkään innoissaan kerhoon lähtemisestä. Vein kuitenkin kun ajattelin että tarvitsee sosiaalisiin taitoihin vahvistusta ja tämä vakaa päätös mielessäni jätin kerhoon ajatellen sen olevan " lapsen etu" . Neljävuotiaana kerhossa olo alkoi sujumaan hieman paremmin, ei jääty itkujen kanssa, ja välillä hakiessa oli jopa kivat leikit menossa kavereiden kanssa, mutta silti kerhoon lähteminen oli jännittävää ja pelottavaa.



Sitten ihan yhtäkkiä kun täytti 5v niin kaverit alkoi kiinnostamaan, olin ihan ihmeissäni kun kesälomareissulla saattoi kysyä ihan oudolta lapselta puistossa että leikitäänkö. Samana vuonna alkoi sitten päiväkoti ja se sujui hyvin. Alkuun oli toki vaikeampaa, mutta nopeasti sai kavereita. Aikuisia hieman edelleen ujostelee, mutta asiansa saa toimitettua. Nyt alkoi jo eskari ja edelleen se sama temperamentti näkyy, eli uudet tilanteet jännittää ja sosiaalisissa taidoissa edelleen kehittämistä, mutta sinänsä kaikki ok, mikään huomion keskipiste ei tarvitsekaan olla.



Jälkeenpäin olen miettinyt että se 3v kerhovuosi oli kyllä ihan turha, näin jälkeen päin muutenkin mietin oliko kerhosta mitään hyötyä. Ehkä sen verran että osasi viedä astiat paikoilleen ja tiesi periaatteessa mitä isommassa lapsiryhmässä tapahtuu, esim. istutaan ja kuunnellaan ohjaajaa. Mutta sosiaalisten taitojen kannalta ehdottomasti kyläilyt kavereiden luona on olleet parhaita, pieni ryhmä ja äiti läsnä jos tarvitaan. ja sitten ihan iän myötä tullut halu tutustua muihin lapsiin, joka on voittanut ujouden. Lisäksi ongelmana kerhossa on että se on liian harvoin ja liian lyhyen aikaa, päiväkodissa kun ollaan joka päivä ja samassa ryhmässä ja tutut rutiinit, niin siihen tottuu helpommin ja jää energiaa myös muuhun kun jännittämiseen.



Itse olen ollut tosi arka ja ujo ja kouluunmennessä tosi suojeltua elämää viettänyt, kun oli tuntunut minusta pahalle niin äiti ei ollut vienyt mihinkään. Olen oman lapseni kanssa nyt tuskaillut tätä, että voi että miksi pitikin periä juuri tuo ominaisuus minulta!



Siksi olen pyrkinyt rohkaisemaan lasta, esim. en sano että lapsi on ujo, vaan että häntä ujostuttaa, ja miten me voitais se voittaa yhdessä? Katsotaanko vaikka ensin miltä ne muut näyttää? Oon myös kertonut lapselle miten itse olen oman ujouteni kanssa oppinut selviämään, esim. tyyliin " ensin mua vähän jännittää, mutta sitten mä vaan menen ja kohta huomaan ettei enää jännitäkään niin paljon" On myös kotona harjoiteltu roolileikkien avulla kaveritilanteita, ja mitä voi sanoa ja tehdä. Eli oon yrittänyt autttaa lasta ymmärtämään, että se ujostelu uusissa tilanteissa on ihan OK, mutta siitä voi selvitä ja sitten on ihan hauskaa.

Siitähän taitaakin tässä olla kyse: ei ujoutta tarvitse hävetä tai sitä yrittää kitkeä pois, mutta pitää oppia elämään sen ujouden kanssa. Itsekin olen ollut lapsena hirvittävän ujo ja olen sitä kyllä vieläkin. Tosin olen nyt aikuisiällä oppinut ja pakottanutkin itseni ottamaan kontaktia vieraisiinkin ihmisiin ja ehkä muut jopa kokevat että olen aika avoin ihminen? En tiedä.



Toisaalta palatakseni omaan lapsuuteeni niin mielestäni äitini teki minulle hirvittävän karhunpalveluksen pitäessään minua kotona aina 7v4kk ikään. Koko ekan kouluvuoden olin aivan hirveässä shokissa!! Mikään ei sujunut kun pelkäsin niin olla äidin luota pois ja muut, paljon varmemmat lapset, pelottivat minua:((. Vasta yli 8-vuotiaana sain sitten jopa yhden oman kaverinkin koulussa.



Muistan myös sen lapsuudestani, että vaikka jotkut muut lapset pelottivat minua jossain määrin, niin kaipasin silti hirveästi kaveriseuraa ja olin vihainen äidilleni kun en saanut mennä kavereiden luo kuin harvoin (minulla oli siis muutama kaveri jonka luo sain joskus mennä). Äitini kun oli sitä mieltä, ettei kylässä saanut juosta usein... Lapsena olisin mieluusti leikkinyt toisten lasten kanssa vaikka koko päivän! Muistan myös sen, miten paljon kivempaa leikit olivat jonkin ystävän kanssa kun muuten aina leikin melkein vain yksin (sisarukset olivat jonkin verran vanhempia ja jo koulussa).



Minusta myös ihan tuntuu, että se ympäristö jossa kasvoin ja tapa millä minut kasvatettiin aivan varmasti teki minusta aremman kuin mitä olisin muuten ollut. Oikeasti olin siis tosi sosiaalinen ja viihdyin ihmisten kanssa mutten osannut vain olla lapsiryhmässä koska en ollut ikinä ollut sellaisessa kuin vasta 7-vuotiaana! Mutta kotona meillä ei käynyt kuin vähän vieraita, en saanut mennä leikkimään kavereiden luo kuin harvoin (ehkä pari kertaa kuussa), äiti ei koskaan halunnut käydä missään, eikä KUKAAN MUU HOITANUT MINUA KOSKAAN paitsi äitini!!



Molemmat vanhemmista lapsistani ovat ujohkoja ja tyttöni on ollut melkein hysteerisen pelkoinen vieraita ihmisiä kohtaan. Siksi olen heitä kerhoon vienytkin että oppisivat vähän olemaan muiden kanssa mutta myös mummit ovat heitä hoitaneet. Heillä on kuitenkin ollut jatkuvasti tukea toisistaan, varmasti se on ollut heille hyvä juttu.



Nyt kohta 6-vuotiaina he ovat vielä aika hitaasti lämpiäviä, mutta eskariin lähtö ei mitenkään silti näytä heitä pelottavan eivätkä edes arastele siellä. Ja kun ajattelee että vielä pari vuotta sitten tyttöni pelkäsi aivan hysteerisestikin isompia lapsia ja erityisesti vilkkaita lapsia! Nyt en ole huomannut mitään sellaista hänessä. Minä uskon ehdottomasti että kerhoon laittaminen oli hyvä ratkaisu MEILLE.



Kaikki riippuu niin siitä missä asuu, onko lapsella muutenkin naapurin tai sukulaisten tai tuttavien lapsia joiden kanssa leikkiä USEIN. Silloinhan sitä sosiaalisuuttaa ja toimimista muiden kanssa oppii ihan muutenkin ilman kerhoja. Meillä ei sellaiseen ollut mahdollisuutta kun asumme maalla ja tapaamme tuttavia ja sukulaisiakin vain harvoin. Ajattelin ehdottomasti että heidän pitää tavata muita lapsia, siksi kerho.



En muista kerroitko AP onko tytölläsi yhtään leikkiseuraa muista kuin sisaruksista? Onko naapureilla tai sukulaisilla lapsia joita hän tapaa? Kyllä mielestäni kohta 5-vuotias alkaa jo jossain määrin kaivata omanikäistä seuraa ja hän voi selvästi hyötyäkin siitä.



Pitää myös muistaa että hyvä kaverisuhde voi ujolle lapselle olla uskomaton itsetunnon kohottaja!!

Tuli vain mieleen, kun tässä ketjussa moni on kirjoittanut, että jos lapsen vanhempi on sitä mieltä, että lapsen pitää mennä kerhoon, niin sitten pitää. Että lapsi ei saa itse päättää asiasta, vaan vanhempi vain vie kerhoon ja sillä sipuli vaikka lapsi kuinka olisi vastaan, koska lapsi ei ole tarpeeksi kypsä tekemään päätöstä omaa etuaan koskevassa asiassa.



Mutta eihän lasta voi kaikessa muussakaan pakottaa. Vanhin tyttäreni määrättiin neuvolasta kolesterolikokeeseen. Puhuin tytölle, että meidän pitäisi käydä ja kun itsekin jouduin labrassa käymään, sanoin, että nythän sinultakin voitaisiin se verikoe ottaa. Mutta tyttö ei halunnut. No, sitten 1,5 vuotta nuorempi sisko määrättiin myös kolesterolikokeeseen. Laitoin molemmille tytöille labra-aamuna emlat ja lähdettiin labraan. Vanhin tyttö vastusteli asiassa jo edellisenä iltana, mutta suostuttelin, että laitettais nyt kuitenkin aamulla se emla ja katsot sitten siellä labrassa, että uskallatko suostua verikokeeseen. Nuorempi tyttö suostui verikokeeseen muitta mutkitta eikä tuntenut pistosta ollenkaan, mutta vanhin tyttö ei suostunut, koska pelkäsi pistosta. Labran täti sanoi muitta mutkitta, että eipä siihen voi pakottaa ketään ja neuvolasta sanoivat myös, että pitää yrittää sitten isompana, että kunhan nyt 12 vuoteen mennessä sais otettua. Eli tässäkään tapauksessa ei pakotettu, vaikka verikoe olisi ollut lapsen parhaaksi.



Toinen esimerkki. Vanhimmalle tyttärellemme olisi laitettu niskavetolaite hampaiden oikomista varten 6-vuotiaana. Homma tyssäsi siihen, kun tyttö ei suostunut avaamaan suutaan, että olisi saanut hampaista otettua muotit. Koska suostuttelu ei auttanut, oikominen jäi siltä erää siihen. Ei hammaslääkäri pakottanut, vaikka kyse oli lapsen parhaasta. 7-vuotiaana tyttö oli kypsynyt ja kehittynyt niin paljon positiiviseen suuntaan, että muottien otto onnistui ja nyt on niskavetolaite ollut käytössä hyvällä menestyksellä.



Eri tilanteita on sitten ne, kun lapsi on sairas ja on pakko saada otettua verikoe tai esim. kun vanhimmalla tyttärellä 5-vuotiaana tummuneen maitohampaan juureen tuli paise. Silloin hammaslääkäri kysyi, saako he ottaa hampaan pois pakolla, kun tyttö ei itse ollut ollenkaan suostuvainen. Annoin siihen luvan, koska eipä siinä ollut vaihtoehtoja.



Ei lasta siis aina voi pakottaa, vaikka kuinka olisi kyse lapsen omasta parhaasta. Kuinkahan paljon tuossa kerhoon " pakottamisessa" on kyse lapsen parhaasta ja kuinkahan paljon siitä, että vanhemmat pääsisivät jatkossa helpommalla, kun saisivat lapsensa sosiaalistettua reippaaksi... Ja kuinkahan monella on kyse vain siitä, että äiti tai isä saisi lepohetken tai shoppailurauhan tms. siksi aikaa, kun lapsi on kerhossa. Eräässä toisessa ketjussa kun raskaana olevat kirjoitti, että he haluavat viedä lapsensa hoitoon vauvan synnyttyäkin, koska eivät tiedä, jaksavatko itse hoitaa lapsensa... Miksi niitä lapsia pitää sitten tehdä lisää, jos pelkää ettei jaksa niitä hoitaa?????

Uusimmassa Kaks Plus lehdessä on loistava artikkeli lapsen yksinäisyydestä (ja muuten parisuhteestakin), joten olen todella helpottunut luettuani tämän maalaisjärjelläkin huomatun asian : meitä on myös erakkoluonteita ja niin kauan kuin yksinäisyys ei vaivaa lasta, kaikki on ok! :) Hän on erakkoluonne, haluaa kuulema aikuisena merelle yksin sukeltamaan, tutkimaan hiljaisuuteen veden alle meduusoja.. Ei käy häntä sättiminen, se kuulostaisi kyllä itsestäkin tämän nykypäivän rumban ja hälinän keskellä ihanalta! Rakastan ja kuuntelen tytärtäni juuri tuon piirteen vuoksi. Enkä tiedä empaattisempaa kuin hän! (suree puita joiden kuori on revitty..yms.)



Vielä tästä kiireestä, jonka ulotamme myös lastemme maailmaan pukkimalla heitä pois jaloista, sylistä ja kotoa! Miksihän lapsemme ovat toisaalta niin tyytymättömiä ja levottomia? Arki pyörii täydellä teholla, kiire on sinne, tällä on tuota ja minulla tätä! Lomilla mennään tuonne, ensi kerralla kyllä vähän kauemmaksi ja kotia pidetään täysin virikkeettömänä paikkana! Sen sijaan, että RAUHOITTUISIMME kotiin ja yhdessäoloon tekemättä yhtään mitään!! Kysykääpä lapsiltanne miltä kuulostaisi? Olla sohvan nurkassa äidin tai isän sylissä kuuntelemassa satua vapaa-ajalla?Minä edelleenkin tuon ilmi tätä lasten kuuntelemista. Mitä sulle kuuluu, mikä sua pelottaa, mikä susta tuntuu hyvältä?! Kyllähän me aikuisetkin tiedämme miten ärsyttävää on,kun kerrot jollekin jotakin ja hän ei vaivaudu kuuntelemaan..



Tyttö on tällä hetkellä iloisena kerhossa, lähtee sinne kun tietää että eteisessä on isänsä. (Isä raukkaa, hän on tehnyt ihan hirveästi työtä kyllä tämän asian eteen ; nukkui kolmisen tuntia yövuorosta tultuaan ja lähti tytön tueksi ja turvaksi kerhoon!!) Eli miksi ei lähteä kerhon eteiseen istumaan, jos tyttö sillä keinoin on viereisessä huoneessa edes sen tunnin ennen kuin alkaa itkeä , kuin se, että hän jää kotiin kokonaan tai käytetään vain siellä eteisessä itkemässä kun ei suostu jäämään ilman vanhempia?!? Työstä se istuminen siellä käy, mutta sitähän tämä kasvatus hyvä Jumala on! Kuka muka sanoi, että kun teet lapsia, on se helppoa ja huoletonta?!



Pääsisimmehän paljon helpommalla kun kuskata tyttö sinne, hoitajan syliin rääkymään, ovi kiinni ja äkkiä pois! Olisihan se ihana vapaa-aikaa itsellekin se kerhossa oloaika. Mutta meidän mielestämme tämä on parhain ja lempein tapa JUURI MEIDÄN TYTÖLLEMME! Niin, ja kyllähän se toisaalta vaatii aikuiseltakin hyvää itsetuntoa ja itsevarmuutta tehdä " toisin kuin valtaväestö" ja jäädä sinne sen sijaan että jättää itkemään niin kuin suurin osa tuntuu tekevän!



Mutta, keskustelu jatkukoon! :)



ps. miten se isä sen ryhmädynamiikan rikkoo seinien läpi? Kun sen ryhmädynamiikan puolesta joku oli nyt niin huolestunut.. Eiköhän tässä nyt ole suurempiakin huolia!

En ole lukenut ketjua kokonaan, mutta tuntuu, että suurin osa kirjoittajista on kotiäitejä, jotka pohtivat, onko ujon lapsen kehitykselle hyvä vai huono asia, jos hän joutuu menemään pari kertaa viikossa vapaaehtoiseen kerhoon.



Entä jos kyseessä on ainokainen tai nuorimmainen, jonka on käytännössä [b]pakko[/b] mennä ainakin osapäivähoitoon viimeistään kolmivuotiaana? Todella harvassa lienevät ihmiset, joilla on varaa jäädä kotiin hoitamaan kaikki lapsensa esikoulu- tai kouluikään asti ja odottelemaan sitä lapsen luontaista kypsymistä ja arkuuden häviämistä. Nämä keltinkangasjärviset ovat omiaan aiheuttamaan aran lapsen vanhemmille melkoisia tuskia: " Hyvä vanhempi" kuulostelee lapsen yksilöllistä kehitystä eikä laita lasta muiden hoitoon, edes parin tunnin kerhoon, ennen kuin lapsi on aidosti siihen valmis. Vaan minkäs teet, kun töihin on mentävä, että saadaan leipää pöytään?



Vanhempien syyllistämisen sijaan peräänkuuluttaisin mieluummin sitä, että lastenhoitajien koulutuksessa sekä hoitopaikkojen ja kerhojen käytännön arjessa huomioitaisiin paremmin erilaiset temperamentit ja lasten erilaiset tarpeet. Kun nyt kuitenkin on epärealistista odottaa, että valtio tukisi taloudellisesti yli kolmevuotiaiden kotihoitoa.

Enemmän resursseja henkilökunnan kouluttamiseen!



Meillä oli siitä onnea, että kerhon ohjaaja oli todella ammattitaitoinen henkilö.



Lisäksi haluan korostaa, etten lasten kerhoilun ajan todellakaan shoppaillut:)). Käytin sitä ihan työntekoon kylläkin, joten lasten oli pikkupakko olla siellä kerhossa! ´



Siitäkin olen JBB:n kanssa samaa mieltä, että helppohan se on antaa aran esikoisen olla pitkään kotihoidossa jos siltä tuntuu siinä samalla kun niitä pienempiä hoitaa. Kuitenkin esim. kolmannen lapsen kanssa voivat asiat olla ihan toisin. Ainakaan meillä ei ole enää taloudellisia resursseja siihen että olisin meidän kuopuksen kanssa pitkään kotona, toisin kun oli kaksosteni kanssa. Täytyy vain ajatella sitä PERHEEN parasta myös joskus. Näin OT.

Hei!



Meillä lapset ovat olleet jo pitkään hoidossa, ensin perhepäivähoitajalla ja sitten päiväkodissa. Tästä huolimatta ujous on vahvasti esillä kaikessa toiminnassa kodin ulkopuolella. Hoitajat ovat tuttuja ja heidän kanssaan menee hienosti, mutta kun pitäisi mennä ensimmäisen kerran uuteen kerhoon niin tilanne on alkuun ylitsepääsemättömän hirveä.



Kaikesta kannustuksesta huolimatta joudun/saan olla mukana kerhojen alussa, koska muussa tapauksessa jättäisin kirkuvan lapsen kerhoryhmän nurkkaan tutisemaan.



Olemalla kerhossa muutaman kerran mukana lapsi tutustuu tilanteeseen ja jää myöhemmin mielellään itse kerhoon.



Eli on erilaisia vanhempia ja lapsia. On erilaisia elämäntilanteita. Jos lapsi on luenteeltaan ujo, niin sitä voi koettaa tukea, niin kuin Keltinkangas-Järvinen opastaa. Itse en ole siitä saanut tunnontuskia vaan hyvän apuvälineen ymmärtää lasta ja hyväksyä hänet kaikkine luonteenpiirteineen.



Omalle kohdalle on sattunut aivan ihania kerhonpitäjiä, jotka ovat saaneet hitaasti lämpenevät lapsetkin toimintaan mukaan. Ovat myöskin hyväksyneet sen, että vanhemmat ovat alussa mukana.



Tässä ketjussa on mielestäni aivan mahdottoman hienoja ajatuksia ja keskustelua lasten ujoudesta ja sen käsittelystä. Tosin ketju alkaa olla jo niin pitkä, että kestää tovin lukea se ajatuksella.

Kun pyysit vinkkejä siitä, miten rohkaista arkaa lasta, kysyi joku, mikä estää vanhempaa jäämästä kerhoon ylimääräiseksi aikuiseksi, jos se on muiden lasten hoidon osalta mahdollista. Jatkuvasti kerhossa mukana oleva vanhempi on se, joka häiritsee ryhmädynamiikkaa, ei se suljetun oven takana oleva isä. Meillä muuten pojat alkoivat pyytää minua jääämään liikuntakerhon ajaksi eteiseen odottamaan. Kahden kerran jälkeen totesin, että pojat voivat siellä aidosti henkisesti pahoin ja jätin pojat pois liikkarista. Päiväkerhossa ei tätä ollut.



Tämä mietityttää: " Vielä tästä kiireestä, jonka ulotamme myös lastemme maailmaan pukkimalla heitä pois jaloista, sylistä ja kotoa!" Onko tässä siis nyt edelleen kysymys kerhoon viennistä? Olen kotiäitinä alle viisivuotiaille kaksospojille seitsemänä päivänä viikossa ympäri vuorokauden, enkä koe tuuppaavani heitä pois sylistä ja kotoa, jos he ovat kaksi kertaa viikossa kaksi tuntia kerhossa. Ja aivan ihmeellisenä kasvattajana minäkin pidän itseäni :)



Edelleen olen sitä mieltä, että joku muu kerho voisi olla tytöllenne sopivampi. Koulussa opettajaa ei useinkaan voi valita, mutta kerhon voi valita niin, että se sopii omalle lapselle. En pidä itseäni erityisenn herkkänä, mutta omieni puolta pidän viimeiseen saakka. Jos vähääkään epäilisin, että kerhotäti inhoaisi jotain piirrettä pojissani, en veisi heitä lähellekään sellaista paikkaa. Moni kritisoi lapsen jättämistä itkevänä hoitajan syliin, mutta tässä onkin perusteena se, että tuntee lapsensa ja luottaa siihen vieraaseen ihmiseen. Tähän tätiin en luottaisi: " Omamme on pian eläkkeelle pääsevä ja ikävä kyllä erittäin kylmä ja kivikasvoinen. Hänen kasvoistaan voi lukea sen, kuinka hän " inhoaa" lastamme tämän arkuuden vuoksi eikä tee elettäkään että saisi tytön jäämään. Sen sijaan minä äitinä yritän, että " tehän voisitte tädin kanssa leikellä kiiltokuvia tms." Eipä se pitkälle kanna! Tämän olen ajatellut näin, että täti nyt vain on mikä on, eipä sitä voi koulumaailmassakaan opettajiaan tms. valita, vaan on opittava jo pienestä toimimaan erilaisten ihmisten kanssa!"

Harjaneilikka : En todellakaan tarkoittanut kotona hoidettujen lasten tuuppimista kerhoihin, heillehän se nimenomaan tekee hyvää, jos lasta sellainen kiinnostaa! ;) Maailman menoon vain tokaisin, kun tuntuu, että tätä kiirettä ja hälinää on joka puolella, myös lasten maailmassa!



JBB:lle ; You got the point! Nimenomaan kun ei kerran ole pakko viedä ujoa lasta, jota ei tunnu ryhmäjutut paljon nappaavan. Taloudellista tilannetta tähän on turha vetää, tätä työtä ei rahassa mitata. jos tietäisit paljonko meidän viisihenkiselle perheelle jää rahaa kuussa, et edes mainitsisi koko talousasiaa..On kuule monenlaista velkaa kuten itse kullakin varmaan! ;)



Totta kai haluaisin, että lapseni olisi kuten muut ; leikkisi esteettä vieraiden lasten kanssa, tuntisi olonsa kotoisaksi suurissa lapsiryhmissä, luottaisi vieraisiin hoitajiin yms. Mutta niin nyt ei vain satu olemaan ja minun/meidän perheen on elettävä sen asian kanssa! Rakastan häntä, enkä missään nimessä haluaisi häntä muuttaa! Siksihän ketjun aloitin, kun halusin vertaistukea muiden ujojen vanhemmilta.Niin ja mielellään samassa elämäntilanteessa olevilta! Tätä kun ei voi ymmärtää kuin saman kokenut tai samassa tilanteessa oleva!

Onhan kyse ihmisistä, eikä mistään roboteista, jotka saa toimimaan tietyillä avainsanoilla tietyllä tavalla!

teille joille tuo ujous on yhtä kuin " umpeloinen" , eristyksissä elänyt, väärin kasvatettu yms. yhtä kaunista, niin lukekaa se Akuutin artikkeli (siihen oli linkki jossain tämän ketjun viestissä) tai uusin Kaks Plus! Se on selvää että tytölle tarjotaan ja on tarjottu tilaisuuksia (puisto, perhekerho, avoin kahvila, käydään vieraissa ja meillä käy lapsiperheitä) rohkaistumiseen ja kanssakäymiseen muiden kanssa. Eli en, en ole pitänyt häntä kellarissa..



En ymmärrä mikä siinä on niin tunteita nostattavaa, kun etenen tässä kerhoasiassa lapseni ehdoilla vielä kun EI OLE PAKKO mennä minnekään! Ensi vuonnahan se eskari on jo ihan eri asia ja olen alun perinkin pitänyt itsestään selvyytenä että hän siihen osallistuu ennen koulua! Ketjuhan alkoi siitä, että miten siellä eskarissa käy, jos kerho ei vielä tunnu onnistuvan..

Ihan ensimmäisessä viestissäni kerroin vanhimman tyttäreni luokalla olevasta arasta tytöstä. Hän on viisilapsisen perheen vanhin, ollut perhepäivähoidossa kaksi tai kolme vuotta, käynyt kerhossa ainakin kaksi " lukuvuotta" ellei kolmekin ja silti tyttö oli eskarin alkaessa niin ujo, että äiti joutui ainakin viikon kulkemaan tyttönsä mukana eskarissa. Linja-automatkat yhdessä, ruokailut yhdessä ja liekö tunnillakin ollut mukana. Ekan luokan tyttö oli aloittanut itkien ja parina päivänä äiti oli ollut ainakin menomatkalla mukana. Tytöllä on luokalla hyviä ystäviä, mutta ainoastaan meille uskaltaa tulla kylään. Vain tyttäreni synttäreillä on ollut. Ei kenenkään muun, vaikka tässä saman kylätien varressa on muitakin luokkakavereita, sekä tyttöjä että poikia. Ja kerhoonhan tämä tyttö jäi mielellään. Siinä ei koskaan ollut ongelmia. Ja perhepäivähoidossa oli ihan reippaasti. Tiedän, kun hoitopaikka oli tuossa naapurissamme ja siellä aina kyläiltiin.



En sitten tiedä, millainen tyttö olisi ilman noita kerhoja ja päivähoitoja, mutta molemmissa oli tosiaan reippaasti, mutta eskarin ja koulunaloitus on olleet eri juttu. Tyttö osaa jo sujuvasti lukea, joten oppimispaineetkaan eivät ole syynä siihen arkuuteen.

Lisäyksenä vielä, että minäkinhän sanoin, että jos kotona ei ole ketään, niin pakkohan silloin on jättää vaikka parkuvana kerhoon/hoitoon, mutta jos minä olen joka tapauksessa kotona, niin en näe välttämättömäksi jättää vastustelevaa lasta kerhoon. Meillä on lapsia omasta takaa ja isommilla tytöillä on paljon kavereita, joten niitä sosiaalisia kontakteja tulee ihan muutenkin ja tyttö kehittyy hyvää vauhtia siihen suuntaan, ettei eskarin aloitus ensi syksynä ylitsepääsemättömän tiukkaa tee, vaikkei nyt kerhoon haluakaan. Ujo vanhin siskokin kehittyi samalla tavalla ja 6-vuotiaana oli valmis eskariin, vaikka ujo silloin edelleen olikin. Ilmeisesti nykyisin on rohkeampi, kun kertoi tunnilla viittaavansakin :-).