Ujojen eskareiden ja muidenkin ujojen lasten vanhemmille!

Minä suoraan sanoen jumaloin Keltikangas-Järivistä ja Sinkkosen Jaria! Tämä Tempperamentti-kirja puhuu juuri näiden ujojen lasten kohdalla vain tästä ymmärtämisestä! Ei lapsen ujoutta ajatella " heijastuksena vanhempien omasta epävarmuudesta" tai " opittuna reaktiona tai toimintamallina" vaan pysyvänä LUONTEENPIIRTEENÄ ja ominaislaatuisena tapana reagoida eri asioihin. Se ei ole sen kummempi tunne kuin " surullisuus tai vihaisuuskaan."



Seuraava on suoraa lainausta Keltikangas-Järvisen kirjasta Temperamentti ( 2004, s.103-104 ) Uskokoon ken haluaa, minä ainakin uskon!



" estyneen lapsen kohdalla pyritään " vähentämään epämukavuuden tunnetta uusien ihmisten seurassa. Tätä kautta muuttuu lapsen käytös. Lasta ei siis jätetä itkemään tai painosteta " voittamaan " pelkonsa ja menemään muiden joukkoon kertomalla hänelle, miten hauskaa muilla on, miten rohkeita he ovat ja miten lapsen tulisi muuttua heidän kaltaisekseen. Ujouden poispyyhkiminen ei ole pienellä lapsella tahdon asia. Lapsen distressi tai epämukavuuden tunne ei näillä " rohkaisuilla vähene vaan pikemminkin lisääntyy huolimatta siitä, että hän yksin jätettynä saattaa luovuttaa ja lopettaa itkunsa, jopa mennä muiden joukkoon, niin että kaikki näyttää ULOSPÄIN hyvältä. Paras pelon ja epämukavuuden poistaja pienellä lapsella on aikuisen, isän tai äidin läsnäolo. Aikuisen kanssa lapsen pelko vähenee, ja kun pelon vähetessä energiaa vapautuu, hän voi kokea uuden tilanteen tai uuden ihmisen positiivisena ja saa näin keinoja selviytyä. Aikuisen ensimmäinen tehtävä ei siis ole lapsen käytöksen nopea muuttaminen vaan riittävä läsnäolo, niin että lapsen pelko vähenee ja sen seurauksena käytös muuttuu itsestään.



Estyneen lapsen kanssa ei tarvitse pyrkiä välttämään kaikkea pelottavaa, vaan lasta tulee rohkaista lähtemällä hänen kanssaan uusien ihmisten luo ja pysymällä HÄNEN TURVANAAN JA OLEMALLA JÄTTÄMÄTTÄ HÄNTÄ YKSIN SILLOIN, KUN HÄN EI SITÄ KESTÄ. Lasta ei rohkaista kertomalla hänelle miten arka hän on ja miten hänen tulisi olla rohkea, vaan OLEMALLA HÄNEN TURVANAAN. Lapsen herkkyys ja suuri stressaantuvuus näkyvät joskus siinä, että hän ei osaa käyttää aikuista aktiivisesti hyväkseen rauhoittuakseen ja päästäkseen tasapainoon. Pelästyttyään jotain hän välttää äitiä, on loukkaantunut, kiukutteleva, ei rauhoitu nauttimaan yhdessäolosta."

Hei!



Oman lapsensa yleensä tuntee hyvin ja tietää " pompottaako" lapsi vanhempiaan vai pelottaako uusi tilanne ihan oikeasti. Meillä tilanteet ovat ihan oikeasti pelottaneet ja asiaa on auttanut että olen jäänyt lapsen mukana kerhoo.



Ensimmäisellä kerralla lapsi istui takarivissä kanssani ja siitä pikku hiljaa siirtyi sitten seuraavilla kerroilla muiden lasten mukaan ja sitten pääsinkin jo jäämään kokonaan tilanteesta pois.



Näin lapsi sai turvallisesti tutustua tilanteeseen omassa tahdissaan ja kerhon ohjaaja kannusti asiassa. Itse kerroin koko ajan positiivisia asioita kerhosta ja kerroin lapselle miten hän varmasti pärjää hienosti tilanteessa. Kannustin menemään mukaan tilanteeseen ja lapsen uskalluksen lisääntyessä hivuttauden koko ajan kauemmaksi tilanteesta.



Samoin olen huomannut, että auttaa kun lapsen kanssa läpi näitä tavallisia tilanteita ja miten niissä pitää toimia (kun tulee pissihätä jne.).



Edelleenkään en aio jättää lasta yksin itkemään täysin uuteen tilanteeseen, koska tiedän että se on hänelle oikeasti pelottavaa. Iän myötä asioista on helpompi keskustella ja rohkeutta on tullut hurjasti lisää.

Meidän poika 5v9kk aloitti pari viikkoa eskarin. On luonteeltaan ujo ja arka, jännittää kovasti uusia tilanteita ja ihmisiä. Jännitys näkyy lähinnä haluttomuutena mennä uuteen paikkaan, syrjäänvetäytymisenä, harvemmin itkuna.



Poika oli 3-vuotiaana puoli vuotta päivähoidossa. Ensin 3 kk pph:ssa, sitten varahoidossa päiväkodissa n. 1,5 kk ja vielä kuukauden eri pph:ssa. Ei siis tosiaankaan mikään ihannetilanne aralle lapselle, mutta eipä voinut mitään. Tuo päiväkoti oli erityisesti pojalle vaikea paikka. Joka ikinen aamu jäi itkemään, päivät tosin sujuivat ihan hyvin. Pph:ssa viihtyi paljon paremmin.



4-vuotiaana aloitti srk:n päiväkerhossa. Montaa kertaa ei jäänyt itkemään, mutta ei oikein olisi halunnut mennä sinne. Vuosi sitten pikkuveli pääsi samaan kerhoon ja se kyllä helpotti isommankin jäämistä. Ujon pojan kohdalla ajattelin, että kerhoon mennään aina, paitsi tietty sairaana. Jos olisin antanut periksi, että ei mennä, kun ei kerran halua, niin pulassa oltaisiin viimeistään koulun alkaessa. Sinne kun on pakko mennä.



Poika viihtyi kerhossa hyvin, sanoi itsekin että on kivaa. Tosin poika ei juurikaan leikkinyt toisten lasten kanssa. Pikkuveljen kanssa tietysti, ja myös naapurin lasten, jos olivat kerhossa. Mutta muihin lapsiin tutustuminen oli vaikeaa. Ei myöskään halunnut osallistua yhteisleikkeihin, ei halunnut soittaa esim. rytmikapuloilla jne. Tähän ei poikaa pakotettu. Loppupiiriin poika suostui menemään käytyään kerhossa vuoden. Pojan kerhossa oli aivan ihana täti, joka osasi suhtautua poikaan juuri oikealla tavalla, hellästi kannustaen.



Eskari siis alkoi pari viikkoa sitten, ja tuo jääminen on ollut edelleen vaikeaa. Pari kertaa on tullut itku, mutta tällä viikolla poika on ollut selvästi reippaampi. Edelleen mieluummin seuraa toisten leikkejä kuin osallistuu niihin, mutta uskon, että hiljaa hyvä tulee. Eilen oli eskarissa ollut suunnistusta pareittain, poika oli suunnistanut naapurin tytön kanssa. Uskon, että juuri tällaisissa tilanteissa poika saa positiivisia kokemuksia toisen lapsen kanssa toimimisesta.



Välillä olen ollut ihan epätoivoinen pojan ujouden takia. Viimeisen vuoden aikana on tapahtunut selvää reipastumista, ja uskon tämän eskarivuoden auttavan paljon. Varmasti koulun alkaessa on myös näitä vaikeuksia jäämisen suhteen, mutta kyllä se ajallaan helpottaa. Itse olin myös lapsena ujo, joten se on auttanut suhtautumaan oikein pojan ujouteen.

Oma esikoiseni ( liki 4 v. ) on erittäin herkkä ja hitaasti lämpenevä tyyppi. Siis arka, sana jota jo kammoksun ja välttelen :)

Hän on vauvasta saakka pelännyt koviä ääniä, vieraat paikat saivat hänet hermostuneeksi ja hän vierasti kovasti muita ihmisiä. Anoppilaan kun mentiin ( 350 km päähän ) ja siellä oli puolisukua lepertelemässä, niin vauva meni aivan paniikkiin. Tätä oli vaikea saada sukulaisia ymmärtämään. Hyväähän he tarkoittivat, mutta halusin sen tapahtuvan lapsen ehdoilla. Vauvana tyttö tankkasi hurjasti lämpöä ja läheisyyttä rinnalta, jossa viihtyi kuin tatti :)



Vuodeniässä tuli hoitoon lähtö ajankohtaiseksi. Kuten kuvitella saattaa, ei siitä mitään tullut. Puolivuotta itkua päivittäin. ONNEKSI aloin odottaa toista lasta ja otin esikoisen kotiin.



Puistoilut meillä oli tähän kesään saakka juuri sellaisia että tyttö roikkui minussa kiinni, ei metriä etemmäs mennyt. Yritin kyllä ja rohkaisin, välillä hermostuinkin. Minkäänlaiseen leikkiin ei kavereiden kanssa ruvennut. Kylään jos mentiin, tai meille tuli vieraita, niin istui sylissä. Ihan viime minuuteilla saattoi hieman rohkaistua, mutta sitten olikin jo kotiinlähdön aika. Kuopuksen vauva-aikana oli rankkaa olla jossain vieraassa paikassa ( esim. perhekahvilassa ), koska jos imetin vauvaa, vaihdoin vaippaa tms. etten voinut pitää esikoista itseäni lähellä, niin itku ja paniikki siitä tuli. Jos hain vauvaa ulkoa sisälle, niin mukaan piti tulla. Muistan eräitäkin kyläraissuja joista ei meinannut tulla mitään. Esikoinen vain itki minussa kiinni ja vauvakin olisi pitänyt hoitaa.



Viimetalvena olisi meidän tutussa puistossa alkanut puuhakerho, kerranviikossa ja tunnin verran. Sanoi heti ettei mene. Ohjaajat ( tutut puistotädit ) pyysivät monta kertaa, mutta ei. Mieleeni ei kertakaikkiaan edes tullut, että olisin pakottanut! Niin kiire ei ole itsenäistyä, eikä rohkaistua, että lasta huudattaisin paniikissa! Se on helppo neuvoa äitien joilla ei vastaavanlaista kokemusta ole. Ei kokemusta siitä lapsen katseesta kuvastuvasta paniikista ja kauhusta. Ja siitä kehonkielestä, jota lapsen jäykistyvä olemus kuvastaa. En todellakaan suosittele jättämään siinä tilassa olevaa lasta yksin mihinkään! Oma sydänkin silloin meinaa pakahtua.



Huomaat varmaan tekstistäni, että tämä asia todellakin minulle tuttu ja lähellä sydäntäni. Niin suruineen kun iloineenkin. Oma, herkkä lapseni, ei koskaan mene tahallaan satuttamaan toista lasta, ei ota lapiota kädestä, ei töni. Huomioi nykyään ne puiston ujoimmatkin lapset. Menee nätisti juttelemaan tai vain luo.



Eli tänä kesänä meillä tuli selvä muutos. Tyttö leikkii nyt pihan muiden lasten kanssa, puistossa on kavereita jne. Ja mikä mukavaa, aloitti seurakunnankerhossa ihan omasta tahdostaan. Juttelin asiasta koko kesän. Ostettiin kerhoreppu ja kerhotossut, käytiin tutustumassa jne. Eka kerralla jäi kerhoon ilman minua ja todella reippaasti. Soitti kerhon jälkeen itsekkin selvästi ylpeänä mummoille ja ukille ja isille että hyvin meni kerhossa. Minun sydän oli pakahtua ylpeydestä ja hellyydestä ( nytkin tulee kyyneleet silmiin ). Toisella kerrallakin lähti reippaasti, mutta erovaiheessa tuli itku. Itse urhoollisesti pyyhki kyyneleet, silitti minua jalasta, halasi ja suukotti montakertaa. Oli selvästi pahoillaan kun tuli itku. Sanoin ettei se mitään haittaa. Kertaakaan ei kuitenkaan sanonut ettei jäisi tai että minunpitäisi tulla mukaan. Lähdin pois tuska mielessäni. Puhelinta pidin kädessä. Olin varma että soitto tulee, että tulappas hakemaan. Mutta eipä tullutkaan. Kaikki oli mennyt hyvin. Ja voi sitä tytön ylpeyttä. Nyt kolmannella kerralla meni reippaasti vaikka vastassa olikin vieras täti.



Eli, mene eteenpäin lapsen ehdoilla. Älä pakota, älä tuputa. Tarjoa ja rohkaise. Ihan niinkuin olet tehnytkin. Kuuntele sydäntäsi. Sieltä se tulee ajallaan, myös teillä. Usko pois! Älä liikaa kuuntele muiden äitien, sellaisten joilla ei ole kokemusta herkästä lapsesta, neuvoja. Vai että tarhaan opettelemaan sosiaalisuutta, hah! Ja tosiaan, jos pelkäät eskaria tai koulun aloitusta, pakkoko sinne on mennä heti ellei ole valmiuksia! Usko pois, minä tiedän kyllä tuon murheen ja huolen jota kannat lapsesi puolesta.

Minsku

Ihan kyyneleet tuli silmiini, niin kiitollinen olen vertaistuesta ja tsempistä! Se on totta, että tätä ei ymmärrä kuin toinen saman kokenut. On mennyt monta aamuyötä asiaa itkiessä ja kelatessa, että mitä sitä on tehnyt niin väärin, ettei tyttö muka koe tätä maailmaa turvalliseksi paikaksi, jossa voi luottaa ja olla turvallisesti!



Jatkan edelleen vain tukien ja rohkaisten! :) KAUNIS KIITOS!

Mins-ku:

Vai että tarhaan opettelemaan sosiaalisuutta, hah! Ja tosiaan, jos pelkäät eskaria tai koulun aloitusta, pakkoko sinne on mennä heti ellei ole valmiuksia! Usko pois, minä tiedän kyllä tuon murheen ja huolen jota kannat lapsesi puolesta.

Minsku

Tuohon vain tartun, että jos tarkoitat minun ehdotustani osa-aikaisen tarhapaikan hommaamisesta, niin tarkoitin sitä nimenomaan kerhonomaiseksi vaihtoehdoksi. Eli jos samassa paikassa pääsisi vuoden päästä eskariin, lapsi voisi mennä sinne jo nyt keräämään niitä onnistumisen tunteita ja tutustumaan ohjaajiin ja toisiin lapsiin, samalla tavalla kuin kerhossa, mutta vuoden päästä ei tulisi taas muutosta eskarin alkaessa (jos siltä tuntuu että lapsi on silloin kypsä eskarin aloittamiseen). Esimerkiksi ihan parina päivänä viikossa aamupäivien ajaksi, kuten kerhossakin.

Normaalisti kyllä olen ehdottomasti sitä mieltä että ennemmin kerhoon kuin virikehoitoon päiväkotiin, mutta jos lapselle muutokset ovat raskaita, niin tuossa tulisi yksi muutos vähemmän, ja eskariin tutustuminen kävisi hyvin hitaassa aikataulussa. Tätä meillekin ehdotti itse asiassa neuvolapsykologi, mutta koska meillä eskari järjestetään kuitenkin koululla, jolloin paikka ja ohjaajat joka tapauksessa vaihtuisivat, en pidä sitä tarpeellisena. Lapsiin voimme tutustua muutenkin. Ja ryhmässä toimimista tyttömme saa harjoitella kerhossa, jossa on tutut ja turvalliset ohjaajat. Kun kerho kerran on nyt alkanut sujua, niin jatkakoon sitä eskari-ikään asti.

Anteeksi jos tökerösti suhtauduin ehdotukseesi. Siinä on toki ideaa tuossa tutustumisessa. Mutta edellyttäen että se tehdään yhteistyössä lapsen kanssa. Ei pakottamalla.



Tuli vain niin mieleen kun itse vein vastahakoisen lapsen tarhaan :( Tietämättömänä kuvittelin ettei kotihoidontuella pärjätä ja muuta yhtä typerää. Tunnen siitä niin kovaa syyllisyyttä.



Mutta nyt työt kutsuu!

Minä en missään nimessä pidä kerhoa välttämättömänä enkä pakollisena. Alkuperäinen vastauksia kaipaava kokee kerhon hyväksi, joten koetan antaa vinkkejä. Jos vinkkejä ei saa antaa ja haluaa vain TIETYNTYYPPISIÄ vastauksia, niin anteeksi vain. Aika monet ujojen lasten äidit ovat antaneet tosi samantapaisia vinkkejä kuin minä, joten ilmeisesti ne toimivat. En missään nimessä puutu tytön tempparamenttiin missään. Luetkohan vastauksiani jotenkin hassusti? Käsität väärin tahallasi?Toin vain esille, että tytön ollessa sisarussarjan vanhin ja (ehkä tilanteen pakosta kenties) vähiten huomiota (ehkä)saava, huomion haku kannattaa huomoida yhtenä vaihtoehtona. Jos se on poissuljettu niin ok. Mutta kaikki asiat vaikutttavat kaikeen. Lapset janoavat huomiota ja jos eivät saa, kalastavat sitä itselleen tavalla tai toisella. Hyvä tiedostaa vain.

Mutta lapsi kokee turvattomuutta (fakta) jos äiti koko ajan kyselee peloista, jännityksestä ja kerehon suhteen toimii epäloogisesti: pitäisi mennä vaan ei mennä, jäädään eteiseen yms yms. Lapset rakastavat selkeyttä ja tuntevat olonsa turvalliseksi, kun pelisäännöt on selvät. Varsinkin ujot lapset. Anteeksi, jos kerroin siitä niin, että se loukkasi jotain.

sen kerhon " pakollisuuden" niin, että jos äiti on sitä mieltä, että kerho on tarpeellinen esikoulussa ja koulussa pärjäämiseen, siihen on suhtauduttava niin kuin se olisi pakollinen. Äiti siis miettii itse tarvitaanko kerhoa ja toimii sitten sen mukaan. Jos äiti ahdistuneena miettii, että kerho olisi hyvä, jääköhän lapsi, pelottaako, onkohan se kerho kuitenkaan tarpeellinen, vaistoaa lapsi sen kyllä. Jos kerho on äidin mielestä tarpeellinen, viedään lapsi sinne. Jos ei ole tarpeellinen, ei viedä. Lapselle ei välttämättä tule missään vaiheessa omaa innostusta kerhoon, jos hän saa ristiriitaisia viestejä asiasta eikä käsitä, että tämä kerhossakäynti on normaalia elämää. Jos kerho todella aiheuttaa lapsessa kauhua, niin ehkä olisi hyvä harjoitella lapsiryhmässä oloa muissa ympyröissä. Muutaman kerran voi olla mukana tukena, mutta jatkuva vieraan aikuisen läsnäolo häiritsee ryhmädynamiikkaa ja yleensä kerhon toimintaa. Löytyisikö sieltä kerhosta sopivaa kaveria, johon voisi yrittää tutustua äitien avustuksella vaikka puistossa? Sitten voisi vaikka yrittää sitä kerhoa kevätlukukaudella, kun siellä olisi yksi tuttu kaveri odottamassa.



Meillä toinen 4,5-vuotiaista pojista pelkää uusia lapsiryhmiä. Vesipeuhulan pukuhuoneesta pääsi toistuvasti juoksemaan perääni, kun ohjaaja ei ehkä uskaltanut olla vieraan lapsen kanssa tarpeen topakka. Tein sen, mitä olen nähnyt kerhossa tehtävän arkojen lasten kanssa: kannoin itkevän pojan suoraan ohjaajan syliin, sanoin hymyillen heippa ja että äiti tulee hakemaan sitten kun tämä loppuu. Sitten suljin oven ja lähdin. Kuvittelin kuulevani pojan itkun koko sen kymmenminuuttisen, mikä ryhmältä kesti päästä ikkunan taakse uima-altaaseen. Naurava poika sieltä tuli altaaseen. Tiukkaa teki jättää poika niin, mutta tiesin, että hän pitäisi peuhulasta. Tunsin siis lapseni, pidin vesipeuhulaa tarpeellisena ja toimin sen mukaan.

Kävin muuten tänään ostamassa Keltti-Järvisen kirjan ja hyvältä vaikuttaa!

Niinhän se on, että lapsi vaistoaa aikuisten tunnetilat, niin hyvässä kuin pahassa. Itse ainakin olen sen verran empaattinen ihminen, ja tunnen lapseni, että väkisinkin jännitän hänen puolestaan mutta mielestäni hänen kanssa. Minä koen sen niin, että myötäelän sitä jännitystä ja näin näytän, että jännittää voi ja saa. En pelottele, en arkaile vaan hymyssä suin mennään yhdessä ja lapsen ehdoilla uusiin tilanteisiin. En minä voi, enkä halua, omia tunteitani kätkeä. Ja sitäpaitsi mistäköhän nämä meidän herkät lapset ovat luonteenpiirteensä ainakin osittain saaneet? Minä ainakin olen itse herkkä, mutta erillälailla.



Minä en kuuna päivänä voisi jättää lastani itkevänä vieraan ihmisen syliin. En saisi itseeni siihen tarvittavaa päättäväisyyttä. Se ei vain onnistuisi. Tyttöni aloittaa tulevalla viikolla uuden tanssiharrastuksen ja nähtäväksi jää kuinka sinne meno onnistuu. Nyt on oikein innoissaan. Minusta ei ole ainakaan ohjaajan velvollisuus ottaa vastahakoista lasta mukaan ryhmään. Sehän se vasta häiritsisikin ryhmädynamiikkaa. Ja vaikka muutaman kerran mukana olisin, niin eihän se pysyväksi ratkaisuksi jäisi. Lapseni ehdoilla mennään. Mukana on onneksi tuttuja lapsia.



Johdonmukaisuus ja päättäväisyys ovat kasvatuksessa oikein hyviä asioita, mutta mielestäni ujon lapsen kohdalla turvallisuutta luodaan ihan toisin. Ajan kanssa ja tutustellen, lapsen tunteita kuunnellen.

Näin itse ajattelen.

Ja aloittajalle vielä, ei kestä kiittää. Olen oikein iloinen jos vain sain voimia sinne teille perille!

Minsku

Poika oli pari viikkoa vajaa 2-vuotiaaksi asti todella sosiaalinen, eikä vierastanut sitä ennen koskaan ketään. Tai oli kyllä silloinkin jo " erakko" , eikä esim. perhekerhossa tai kylässä juurikaan leikkinyt muiden lasten kanssa (tai edes vieressä), vaan teki omia juttujaan omissa oloissaan. Aikuisten seurasta nautti aina riippumatta siitä, olivatko aikuiset tuttuja vai vieraita.



Sitten ihan yhtäkkiä vajaa 2-vuotiaana poika alkoi jollain tavalla pelätä muita lapsia. Pahimmillaan tilanne oli sellainen, että poika alkoi huutaa kauhusta, kun hiekkalaatikolla joku lapsi parin metrin päästä katsoi häneen päin tai jos joku muu lapsi tuli samaan aikaan liukumäkeen. Käytiin kuitenkin joka päivä puistossa ja viikottain perhekerhoissa ja lapsiperheidn luona kylässä ja muistaakseni parissa kuukaudessa toi pahin pelkokausi meni ohi. Jäljelle jäi arkuus muita lapsia kohtaan, joka on pojassa edelleen läsnä, vaikka on paljon muuttunut noista ajoista tässä kahden vuoden aikana.



Poika aloitti kerhon reilu 2-vuotiaana 2 krt/vko (2,5 h/krt) ja alku oli todella vaikea. Jälkeenpäin olen miettinyt, miksi ihmeessä jatkettiin kerhossa käymistä, kun se ei ollut millään tavalla pakollista. No, ehkä ajattelin, että sillä tavalla poika tottuu paremmin muihin lapsiin ja hänellekin tekee välillä hyvää olla erosta äidistä (kävin kyllä useamman kerran viikossa jumpassa, kaupoissa jne. eli poika oli tottunut olemaan myös musta erosta). Ekalla kerhokerralla olisin halunnut olla kerhossa mukana vaikka koko ajan, mutta vanhemmat saivat olla läsnä vain 30 min. Poika jäi huutamaan kerhotödin syliin ja oli huutanut koko sen tunnin, minkä aikaa kerhossa oli sillä kerralla. Seuraavana päivänä sama juttu. Mietin silloin, että pitäisikö sittenkin kokeilla kerhoa uudestaan puolen vuoden päästä vai yrittää vielä, jos alkaisi helpottaa. Seuraavalla viikolla poika itki jo kerhoa edeltävänä iltana, ettei halua mennä kerhoon =( Vein kuitenkin ja taas poika jäi itkemään. Nyt ei kuitenkaan itkenyt enää pitkää aikaa ja loppu kerhopäivä oli mennyt ilman itkuja. Seuraavana aamuna jäi taas itkemään, mutta itku taisi loppua jo ennen kuin ehdin kunnolla ulos.



Ton jälkeenkin kerhoon jääminen oli vielä pitkän aikaa vaikeaa, mutta aina kun menin poikaa hakemaan, hän oli ihan innoissaan siitä, kuinka kivaa kerhossa oli ollut. Siksi kerhoa jatkettiin. Mä olin itse (ja olen edelleen) sitä mieltä, etten olisi halunnut jättää itkevää lasta kerhoon, vaan olisin lähtenyt vasta sitten, kun poika olisi ollut rauhallinen, mutta kerhotädit jotenkin " pakottivat" mut lähtemään (en siis ollut tarpeeksi vahva sanomaan, että EN lähde, ennen kuin poika rauhoittuu). Itse olen ollut ennen lasten syntymää päiväkodissa töissä ja siksi ymmärrän hyvin tämän reippaan lähtemisen meiningin, vaikka lapsi itkisikin (lapsi yleensä rauhoittuu hyvin pian vanhemman lähtemisen jälkeen, mutta jos äiti/isä jää siihen eteiseen empimään lähtemistä, lapsi saattaa huutaa kahta kauheammin), mutta oman lapsen kohdalla se tuntui silti tosi pahalta.



Poika oli tossa kerhossa 2 vuotta ja viimeisen vuoden ajan jäämisetkin sujuivat poikkeuksia lukuunottamatta hyvin. Pojan hitaasti lämpenevä luonne näkyy siinä, että ton 2 vuoden aikana, poika ei juuri lainkaan leikkinyt kerhossa muiden lasten kanssa. Leikki joko yksikseen tai " nysväsi" kerhotätien vieressä. Kerhovuosien aikana oli 2 joulujuhlat ja 2 kevätjuhlat ja vasta vikassa kevätjuhlassa poika suostui istumaan penkeillä muiden lasten kanssa. Siihen asti istui aina mun vieressä tai sylissä katsomossa. Puistossa kävi aina samat lapset, mutta silti pojalla oli siellä vajaa 4-vuotiaana vain muutama kaveri, joiden kanssa leikki. Joskus äärimmäisen harvoin leikki jonkun muun kanssa kuin näiden vakikavereiden (jotka ei ollut siellä joka päivä samaan aikaan, joten poika leikki puistossa paljon yksin).



Sitten muutettiin ja tapahtui jotain kerrassaan uskomatonta! Poika tutustui muutamiin pihan lapsiin samantien aivan itsenäisesti ja loppuihinkin meidän vanhempien avustamana. On aivan eri poika kuin ennen! Aloitti myös uudessa kerhossa, minne olisi voinut jäädä jo ekana päivä yksin. En usko, että siellä vielä moneen viikkoon leikkii muiden lasten kanssa, mutta pääasia, että haluaa mennä sinne ja viihtyy siellä.



En enää muista AP:n ekaa viestiä kovinkaan tarkkaan (luin sen jo pari päivää sitten), mutta sellaisia asioita tuli mieleen, että millainen fiilis tytön kerhossa on? Meillä tuolla pojan ekassa kerhossa oli jotenkin tosi levoton fiilis ja luulen, että se pelotti poikaa. Myös kerhotädit/-täti vaikuttaa tosi paljon! Tosin yleensähän kerhossa taitaa olla vain yksi kerhotäti, jolloin ei ole ehkä mahdollista, että tämä käyttäisi kaiken aikansa ujon lapsen kanssa olemiseen. Luulen, että meidän pojan olisi ollut helpompi jäädä ekaan kerhoonsa, jos kerhotädit olisivat olleet hieman lempeämpiä ja huomaavaisempia. Olivat nimittäin aika " kovia" .



Jos mä olisin sinä, yrittäisin kuitenkin sitä kerhon aloittamista. En enää muista, kuinka montaa päivää tyttösi on kerhossa ollut? Itse kyllä jäisin tollaisessa tilanteessa (vaikken silloin oman poikani kanssa niin toiminutkaan) aluksi kerhoon mukaan. Ekana päivänä olisin koko ajan. Tokana olisin ensin hetken aikaa ja sen jälkeen lähtisin vaikka puoleksi tunniksi pois. Seuraavana päivänä olisin 45 min pois. Sitä seuraavana tunnin jne. Ja mä kyllä puhuisin lapsen kanssa hänen peloistaan. Meillä vaan on se ongelma, että poika ei puhu. Siis puhuu muista asioista sujuvasti ja välillä liikaakin, mutta esim. peloistaan ei suostu puhumaan. Mutta jos teidän tyttö suostuu/osaa niistä asioista puhua, yrittäisin päästä selvyyteen, mikä kerhossa tyttöä pelottaa. Mutta korostaisin kuitenkin koko ajan sitä, ettei kerhossa ole mitään pelättävää vaan siellä on kivaa jne.



Mä olen myös lukenut sen Keltinkangas-Järvisen " Tempperamentti" -kirjan ja se oli musta huippuhyvä! Mutta arankin lapsen on mentävä kouluun (tai tietty voisi olla kotikoulussa, mutta siinä ei olisi mitään järkeä) ja sitä ennen olisi hyvä käydä esikoulu. Ja esikoulua varten olisi kyllä hyvä olla jotain kerhokokemusta, mutta en usko, että tyttösi olisi mitenkään pilalla, vaikkei olisi ennen eskaria kerhossa ollutkaan. Niin kuin joku sanoikin, lapsi ehtii vuodessa muuttua ja meillä poika muuttui parissa päivässä, kun ympäristö vaihtui!



Kovasti tsemppiä sinulle ja tytöllesi! Olet varmasti upea äiti hänelle, kun annat hänen olla sellainen kuin on sen sijaan, että pakottaisit hänet olemaan " reipas" ja " rohkea" . Jos päätätte jatkaa kerhossa, tuletko myöhemmin kertomaan, miten on lähtenyt sujumaan?!

toimii. Poikien kerhossa se on ollut nimenomaan ohjaajan toivomus. Useimmiten lapsi rauhoittuu muutamassa minuutissa äidin lähdettyä ja häiriö ryhmälle on paljon pienempi, kuin jos levoton äiti-lapsipari seilaa edestakaisin eteisen ja kerhon väliä. Tietys jos lapsi ei kerta kaikkiaan sopeudu, ei tämäkään onnistu. Kerhossa voi olla liian kova meteli, ryhmään voi olla vaikea liittyä jos kaikki muut jo tuntevat toisensa tai kerhossa saattaa olla joku todella pelottava lapsi. Silloin voi ryhmän vaihto auttaa. Meillä saatiin viime talven päiväkerho sujumaan hyvin, mutta liikuntakerho ei onnistunut. Meteli oli liikaa ja ryhmä liian suuri. Jätettiin se suosiolla.



Ap:ltä kysyisin, että missä kerhossa 3-vuotias pikkuveli käy ja miten hänen kerhoilunsa sujuu? Olisiko mahdollista saada sisko samaan kerhoon? Pikkuveli voisi olla suureksi avuksi jäämisessä ja viihtymisessä.



Vielä tosikertomus siitä, miten äiti voi vaikuttaa lapseen - eikä tämä ole nyt tarkoitettu kommentiksi kenellekään ketjun kirjoittajalle. Nuorena hoidin työkseni kahden perheen lapsia ja satunnaisesti hoitoon tuli myös kolmannen perheen 3-vuotia tyttö. Hoitokertoja oli kuukaudessa niin vähän, että sopeutumisvaikeuksia oli. Kun tyttö alkoi tottua ja sain hänet aamuisin houkuteltua mukaviin leikkeihin, vilkutti tyttö iloisena äidilleen. Jostain syystä äiti ei kestänyt tätä reippautta ja huudahti sydäntä särkevästi tyttöä vielä halaamaan. Halatessa ja pussaillessa vielä seliiti moneen kertaan kuinka _äidin tulee ikävä_ ja sai siten tytön ihan hysteeriseksi. Tämä toistui joka kerta, mutta minulla ei ollut kanttia puuttua siihen, kun olin itse niin nuori.

Ei kannata vetää hernettä nenään, toki vinkkejä saa antaa. Sehän tämän palstan idea on. Syy miksi sanoin tekstisi olevan musta-valkeaa oli tekstisi asetelma. Anteeksi nyt vaan, mutta mielestäni kerroit suoraan miten pitää tehdä " haistelematta" äidin tuntoja yhtään. Hienoa, että nuo vinkit ovat toimineet oman poikasi kohdalla, mutta ne eivät välttämättä ole AP:n mielestä oikeat keinot.



Kerroit myös pariin otteeseen " varmana" AP:n menneen metsään lapsensa kerhokuvioiden kanssa. Otitko huomioon kun AP kertoi kerhosta soitetun, että tulla hakemaan huutava lapsi pois? Ohjaajat eivät ole saaneet tilannetta hallintaansa ja näin ollen on ollut soitettava vanhemmat hakemaan lapsensa pois. Kerhoaika on rajallinen ja ei ole muiden lasten edun mukaista, että yksi lapsi vie suurimmanosan ohjaajien ajasta.



En missään vaiheessa sanonut että vinkkisi ovat huonoja, kysyin että onko ne mielestäsi ehdoton totuus. Kysyin siksi, koska mielestäni niin asian ilmaisit. Jos asia ei näin ollut, ehkä minä todella luen hassusti tai ulosantisi on epäselvää... Ja samaan vetoan tempperamenttiasiassa. Sanoit: " vauvalla (sisaruksilla) on paljonkin tekemistä ns. ujouden kanssa. Ja:" " ujoudella" saa teiltä ylenmäärin huomiota" . Jos lapsi on luonnostaan ujo, huomionhakuisuudella ei ole mitään tekemistä sen kanssa. Kyseinen lapsi tuskin olisi sen rohkeampi vaikka sisaruksia ei olisikaan.



Siinä olen samaa mieltä kanssasi, että vanhempien epävarmuus heijastuu lapsiin. Johdonmukaisuudella saavutetaan paljon, tosin lapsen ja äidin tuntoja kuunnellen.

Harjaneilikka:

Jostain syystä äiti ei kestänyt tätä reippautta ja huudahti sydäntä särkevästi tyttöä vielä halaamaan. Halatessa ja pussaillessa vielä seliiti moneen kertaan kuinka _äidin tulee ikävä_ ja sai siten tytön ihan hysteeriseksi. Tämä toistui joka kerta, mutta minulla ei ollut kanttia puuttua siihen, kun olin itse niin nuori.

Mutta jos lapsen kanssa etukäteen sovitaan että äiti odottelee kerhon ajan siellä eteisessä ja sinne saa tulla jos tulee asiaa, ei mielestäni mitenkään hermostuta lasta. Lapsi tietää että turvallinen aikuinen on lähellä jos alkaa pelottaa (ei tietenkään pidä sanoa pari-kolmevuotiaalle että voi tulla jos _pelottaa_, vaan puhua muilla sanoilla).

Tosin lähes viisivuotias on jo niin iso, että niistä peloistakin voi etukäteen puhua (pelkääkö ohjaajia, toisia lapsia, sitä ettei uskalla sanoa vessahädästä, sitä ettei saa juomapulloa auki jne.), ja niitä tilanteita varten voi etukäteen ohjeistaa. Ja sopia, että äiti pysyy lähellä vaikkei välttämättä näköetäisyydellä koko ajan olisikaan. Siinä ei ole mitään, mikä lapseen loisi mielikuvaa että kerhohetki on jotenkin vaarallinen, mutta hyväksytään lapsen omat tunteet ja pelot ja yritetään yhdessä niitä voittaa. Jos oikeasti pelkää, on julmaa kävellä niiden tunteiden yli jättämällä lapsi sinne " suden suuhun" yksin. Oman vanhemmanhan pitäisi olla se tuki ja turva, joka ei koskaan tee sellaista.

Asiaa enempää enää jauhamatta. Luithan sen ekan viestinikin rtkä vain toista? Siis sen joka oli vastauksissa ensimmäisenä. Jos lukee vain osan viesteistä kokonaisuus hämärtyy. En ole koskaan väittänyt, että ujous olisi vanhempien tai sisarusten aikaansaamaa. Mutta en jaksa vääntää kättä kanssasi. Jokainen käsittää viestit omalla tavallaan.

Meillä on neljä isompaa lasta, joista kaksi ujoa ja kaksi rohkeampaa (itse olin muuten myös lapsena ja nuorena aivan älyttömän ujo). Esikoinen lähti aivan innolla kerhoon ja tykkäsi aivan kauheesti. 1,5 vuotta nuorempi kakkonen oli taas hyvin ujo ja arkaileva, mutta toisaalta kateellinen, kun veli kävi kerhossa. Sitten kun kakkosella koitti aika mennä kerhoon, ei se niin helppoa ollutkaan, vaikka velikin oli samassa kerhossa. Joskus tyttö vaan ilmoitti kerhon pihassa, ettei hän haluakaan kerhoon. Sain tytön kuitenkin yleensä suostuteltua sisälle ja sitten se sillä päällä ollessaan jäi naulakoille mököttämään (aina se sieltä oli kuitenkin luokkaan lopulta mennyt). En tiedä, kuinka usein tyttö oli pöydän alla eikä halunnut osallistua, mutta sellaistakin kuulemma teki. Juoksuleikit oli koko tytön kerhoajan sellaisia, että niihin hän ei suostunut osallistumaan. Kotona oli kyllä vilkas tyttö, mutta mikä lie niissä kerhon juoksuleikeissä sitten ollut, ettei halunnut niihin.



Tämän meidän kakkostytön kerhossakäynti piristyi aivan kummasti, kun 1,5 vuotta nuorempi (reipas ja ulospäinsuuntautunut) pikkusisko aloitti kerhon. Voi että he hyvillä mielin kulkivat kerhossa. Mutta edelleenkin kakkonen itse päätti, mihin halusi osallitua ja mihin ei.



Sitten aloitti kerhonsa myös meidän nelonen, 1,5 vuotta nuorempi kuin kolmonen. Sinä vuonna meiltä kävi siis kolme tyttöä yhtä aikaa kerhossa. Nelonen on myös ujo, mutta niin vaan hän lähti kerhoon jo vajaa 3-vuotiaana. Vanhin sisko oli hänelle niin suuri tuki ja turva, että uskalsi aloittaa kerhon. Alkuun minun piti vähän suostutella ja olla itse paikalla ja sitten kun tyttö pääsi vähän johonkin leikkiin kiinni/kiinnostuneena tutkaili pikkuponeja tai barbeja, häippäsin äkkiä paikalta. Välillä (tai ehkä useinkin) tämä nelonenkin teki sitä, että oli pöydän alla ja osallistui, mihin osallistui ;-). Sitten jostain syystä, kun kerhoa oli enää kuukausi jäljellä ennen kesätaukoa, nelonen ilmoitti kerhoonvientireissulla, että hän haluaa olla äidin kanssa. Isosiskot jäi kerhoon, mutta pienimmän otin sitten kotiin, kun näytti, ettei tosiaan halua, vaan roikkui minun housuissa kiinni. Ajattelin, että kun oli koko syksyn ja talven niin reippaasti käynyt, niin antaahan olla kotona.



Seuraavana syksynä vanhin tyttö aloitti eskarin. Hän oli alkanut kehittyä aivan valtavasti positiiviseen suuntaan viisi vuotta täytettyään eli 6-vuotiaana oli jo aivan kuin eri tyttö kuin esim. 4-vuotiaana. Kun toisaalta tyttöhän oli ollut ujo ja arka, mutta lisäksi myös todella temperamenttinen ja sisukkaan jääräpäinen (jos päätti kieltäytyä jostain, niin sen päätä ei kyllä kääntänyt minkäänlaisella suostuttelulla sen paremmin kuin uhkailullakaan). Olin tytöstä todella ylpeä, kun uskalsi lähteä eskariin heti ekana aamuna linja-autolla (mutta isovelihän oli tietysti tukena). Eskari lähti käyntiin hyvin (vaikka ujo kaikissa ryhmätilanteissa olikin), mutta edelleenkään tyttö ei halunnut osallistua salissa juoksu- ym. leikkeihin. Pikku hiljaa kun tyttö sai lisää rohkeutta, alkoi osallistua enemmän ja enemmän ja keväällä käsittääkseni osallistui jo kaikkeen. Alkusyksystä pidetyssä koulukypsyystestissä tyttö oli äkkäytynyt eikä ollut suostunut ottamaan suurimman osan aikaa edes kynää käteen. Sen takia jouduttiinkin sitten käymään perheneuvolassa testeissä. Pääasiallinen tulos niistä, että tarvitsee _valtavasti_ tukea ja rohkaisua, jännitti siis siellä perheneuvolassakin ihan hirveästi niitten tehtävien tekemistä ja yleensä sitä tilannetta, vaikka kahdestaan oli tädin kanssa. Nyt tyttö on ekalla ja tykkää olla koulussa. Eihän se ujous minnekään ole kadonnut, mutta onneksi opettajalla on myönteinen suhtautuminen myös ujoihin.



Reipas kolmosemme aloitti eskarin ja nyt ujon nelosen pitäisi käydä kerhossa ilman siskojaan. Alunperin sanoi, ettei hän lähde kerhoon, kun ei oo siskoa mukana. Sitten vaikutti kuitenkin, että olisi sillä vähän kiinnostusta ja mentiin viime viikolla kokeilemaan. Heti oli siellä tuttu tyttö pyytämässä leikkiin. Rupesivat kahdestaan leikkimään, mutta kun kysyin, että saanko lähteä tässä välissä käymään kaupassa, niin leikki loppui siihen ja tyttö alkoi vahtia minua. Kuitenkin kun tytön silmä vältti, häivyin paikalta. Ihan hyvin oli osallistunut muitten mukana tuohuihin, mutta kun kerho loppui, oli hätääntynyt, ettei häntä kukaan tule hakemaan. Nyt mietin kahden vaiheilla, mitä oikein teen. Toisaalta ihmetyttää, kun tyttö on viimeisen vuoden aikana hirveästi reipastunut ja on mielestäni varsin ulospäinsuuntautunut ja seurallinen, mutta jokin siinä kerhotilanteessa on, ettei haluaisi siellä olla. Itse sanoo, että kun ei sisko ole siellä tai sitten toinen vaihtoehto, että minun pitäisi olla siellä koko ajan. Kerho siirtyi nyt tuonne 17 km päähän (meidän lähikoulun ryhmästä olisi tullut liian pieni) ja on 2xviikossa (ennen oli vain kerran). Toiset tämän kylän äidit kuljettaa lapsensa kimppakyydillä. Meillä on kohta vuoden täyttävä pikkuinen ja tuntuu aika työläältä ajatukselta aina lähteä tätä marraskuussa 5 vuotta täyttävää tyttöä pienimmän kanssa suostuttelemaan kerhoon ja sitten vielä odotella se kerhoaika siellä. Toisaalta houkuttaisi antaa jäädä koko kerhon, mutta toisaalta kyllä tuntuu, että kerho olisi tytölle hyväksi. Tämä nykyinenkin ryhmä on pieni ja kaikki lapset vaikuttivat rauhallisilta ja mukavilta ja osa lapsista on ennestään tuttuja. Kerhotäti on sama kuin aina ollut. Aputäti vaihtuu joka vuosi, mutta tämäkin aputäti on oikein kiva. Toisaalta tuntuu, että kun tyttö on jo tämän viimeisen vuoden aikana reipastunut, niin luulisi, että vielä tämän seuraavankin vuoden aikana paljon reipastuu ja päjäisi kyllä eskarissa ilman tämän vuotista kerhoakin. Vauvakin olisi tulossa meille helmikuussa, joten kuskailut 17 km päähän ja siellä odottelu 2 h ei kyllä sitten passaa enää meidän ohjelmaan.



Tää oli vaan tällaista jorinaa. Ei varmaan mitään hyötyä ap:lle eikä muutenkaan. Tsemppiä tosi paljon kaikille tosi arkojen lasten vanhemmille! Vanhimman tyttäreni luokalla on muuten sellainen ujo tyttö, joka mielellään kulki kerhossa ja mielellään sinne myös jäi. Eskarin alussa äiti joutui kulkemaan tytön kaverina eskarissa. Eli linja-automatkoilla piti olla alkuun mukana ja äiti kertoi olleensa myös ruokailuissa paikalla (en tiedä, mitä tuntien aikana teki, oliko sielläkin mukana). Töitä joutui siis aluksi tekemään. Hyvin tyttö eskarissa kulki koko vuoden, mutta esim. sellainen hirveän voimakas arkuus tytössä on, ettei hän uskalla mennä kenenkään kaverin luokse kylään, ei edes naapuriin. Tyttö ei ole vielä nyt ekaluokkalaisenakaan uskaltanut olla kenenkään luokkakaverinsa synttäreillä tai muutenkaan kylässä. Paitsi muuten meillä. Meille tämä arka tyttö uskaltaa tulla ja siitä olen hyvin ylpeä :-). Tänä syksynä kun tyttö aloitti ekan luokan, äidin piti taas olla tyttönsä kaverina linja-autossa, mutta nyt ei ollut tarvinnut niin montaa päivää totuttaa.



Nyt lopetan tarinani tähän. Hypätkää yli, on vaan vähän sellaista ajatuksenvirtaa tämä ;-).

Harjaneilikka:

sen kerhon " pakollisuuden" niin, että jos äiti on sitä mieltä, että kerho on tarpeellinen esikoulussa ja koulussa pärjäämiseen, siihen on suhtauduttava niin kuin se olisi pakollinen. Äiti siis miettii itse tarvitaanko kerhoa ja toimii sitten sen mukaan.

Itse ajattelin siis juuri näin, kun vein poikaa kerhoon, vaikka ei niin kovasti sinne halunnutkaan. Eri asia tietty on, jos lapsi jää kovasti itkemään ja varsinkin kuten AP:n tapauksessa, että kerhosta soitetaan hakemaan lapsi pois.

Luin toki molemmat viestisi, niinkuin koko ketjun. Aloitithan AP:n " metsään menolla" jo ensimmäisessä viestissäsi. En väittänytkään sinun puhuneen vanhempien tai sisarusten aikaansaamasta ujoudesta. Puhuit vauvalla ja sisaruksilla olevan paljon tekemistä ns. ujouden kanssa. Tästä halusin mielenkiinnosta kuulla perusteitasi.

Eikä minunkaan tarkoitukseni suinkaan ollut vääntää kättä kanssasi, mutta myönnän joskus sortuvani saivarteluun ;) No jokatapauksessa tämä meidän keskustelu ajautui jo sivuraiteille, eikä siitä ole hyötyä AP:lle.

Vielä aivan pakko kirjoittaa, että en mielestäni kirjoittanut, että vanhemmilla ja siskoilla on tekemistä UJOUDEN kanssa! Sillä ei tosiaankaan olen mitään tekemistä ujouden kanssa! Vaan kirjoitin että se, että ylipäätänsä on sisaruksia (ilmeisesti vielä hiljttain syntynyt, perhesysteemit uusiksi yms yms) VOI vaikuttaa tytön kokonaisvaltaiseen käytökseen, huomionhakuun...Lapsilla kaikki vaikuttaa kaikessa. Onko sulla useampia lapsia? meillä on nykyään. Huomionhaku näkyy kaikessa...Muistutin vain, että sitäkin voi olla taustalla. Siis ehkä, kun en tunne tapausta. Luetpa tosiaan minua väärin! Ihan mielenkiinnosta pakko kysyä, eikö kukaan ymmärtänyt mitä tarkoitin? Kirjoitanko tosiaan niin väärin? Mutta lapset janoavat vanhempien huomiota ja se saattaa joskus näkyä mitä ihmeellisemmällä tavalla varsinkin uuden vauvan myötä...SIIS SAATTAA, EHKÄ, KENTIES. Ja se pitää vaan muistaa taustalla. Joku saattaa provosoidulla ujoudella hakea huomiota. Ei siis tämä tapaus välttämättä eikä se sulje pois sitä, että on myös luonnostaan ujo. Siis lapsi vaan hoksaa, että kappas, tällä saan tosi paljon huomiota...Lapset ovat taitavia manipuloimaan. Eikös kukaan muka yhdy tähän???? YMMÄRSITKÖ NYT?

Lapset ovat erilaisia, toiset ujompia toiset eivät. Kiinnostuksen kohteitakin on erilaisia. Arvosta lapsesi erilaisuutta ja anna hänen olla ujo.



Yhden asian kuitenkin luin viestistäsi: Jos jäät lapsen kanssa kerhoon viestität samalla hänelle että kerho on turvaton paikka hänelle, koska äidin pitää olla siellä. Lapsi voi tuntea itsensä paljon turvallisemmaksi silloin, kun äiti vaan reippaasti sanoo, että täällä sinun on hyvä olla ja äiti nyt lähtee. Tällöin äiti viestii lapselleen, että äidin mielestä ei ole mitään hätää. ihan normaalia, että lapsi itkee äidin perään -- joitakin uudet asiat ahdistavat enemmän kuin toisia.

Tämän opin vasta tänä syksynä, kun lapseni aloitti myös kerhon. Ja kun sai valita niin vien tyttöni joka päivä kerhoon ihan sen vuoksi, että tottuisi muihin lapsiin. Meillä myös lapsi ollut kotona hoitajan kanssa. Nyt itse jään siis kotiin äitiyslomalle.