Ujojen eskareiden ja muidenkin ujojen lasten vanhemmille!

Minä kirjoitin sen toisen vastauksen tähän viestiin. Minulla on ne " ujot ja arat" kaksoset joista kirjoitin. Heidät jätettiin siis " raa' asti" kerhoon, itkemään myös välillä. Tosin eivät kumma kyllä koskaan itkeneet samaan aikaan, vuorotellen vain;-)).



Minä olin vain sitä mieltä, että kun kerho kerran on päätetty aloittaa, niin sitten sitä jatketaankin. Itse nimittäin 5-vuotiaana halusin jäädä päiväkodista pois, viikon jälkeen!! Tämä siksi, etten ollut yhtään tottunut toisiin lapsiin ja erityisesti yksi lapsi siellä pelotti... Mutta näin jälkeenpäin olen USEASTI sitä ajatellut, ja mietin miten isä ja äiti voivat olla niin typeriä, että ottivat minut sieltä hoidosta pois?? Koska niiden samojen lapsien kanssa kuitenkin jouduin sitten 7-vuotiaana kouluni aloittamaan, sillä seurauksella, että kaikilla oli jo omat piirinsä ja VIELÄKIN NE LAPSET PELOTTIVAT. Tämä lähinnä siksi, etten ollut ikinä tottunut olemaan lapsiryhmässä yksin, ja olin ollut MELKEIN VAIN ÄITINI KANSSA KAIKKI NÄMÄ VUODET. En ollut edes tottunut muihin hoitajiin!



Miten tyttösi jää muiden hoitoon? Tarkoitan siis mummoja tai kummeja tai naapureita?



Itse en ole huomannut mitään eroja lapsissani sen jälkeen kun olen jättänyt heidät kerhoon ja he joskus silloin alussa itkivätkin. Kerhosta myös toivottiin etten viipyisi paikalla liian kauaa, koska jättäminen vain pahenee siitä. Eteisessä en voinut istua, koska silloin lapset eivät hievahtaneetkaan viereltäni eikä heitä kiinnostanut muiden lasten seura!



Pätevä kerhonohjaaja kyllä osaa myös " käsitellä" arkaakin lasta. Itku on kyllä loppunut aina kun olen lähtenyt.



Kyllä lapsillani on ollut paljon helpompaa aloittaa eskari tänä vuonna kun ovat tottuneet olemaan kerhossakin, äidistä välillä erossa ja isommassa ryhmässä. Eivät ole juurikaan arastelleet, tosin eivät kovin helposti lähesty uusia lapsia.



Silti uskon että meidän jokaisen on hyvä jossakin määrin " sosiaalistua" , meidän ujojenkin. Kaikkien pitää jossain määrin osata olla vieraiden ihmisten kanssa.



Ehkä itsellenikin olisi tehnyt hyvää saada olla päivähoidossa. Äitikin olisi totisesti voinut kysyä mikä siellä pelottaa ja ehkä hän olisi voinut sanoa minulle, että jatka vaan hoidossa, pärjään kyllä ja se on minulle hyväksi. Mutta jotenkin minuunkin iskostettiin se ajatus, että siellä on jotain outoa ja vierasta ja kotihoito on parempaa...



No, teet mitä koet hyväksi. Itse jätin lapset myös kerhoon vähän pakosta koska tein töitä näiden kerhotuntien ajan. Eli vaihtoehtojakaan ei ollut!

Tämä nyt ei näytä johtavan mihinkään kun toinen puhuu aidasta ja toinen aidanseipäästä. Meidän ajatusmaailmamme ei nyt näytä ollenkaan kohtaavan, mutta älä hermostu, ei se vakavaa ole.



Ja itseasiassa kirjoitit:" luulen, että vauvalla (sisaruksilla) on paljonkin tekemistä tuon ns ujouden kanssa, Minusta te lähinnä tartutatte lapseen nyt pelotusta, jännitystä, ruokitte ujoutta." Mutta kuten sanoit jokainen käsittää tekstin omalla tavallaan...



Ja kyllä, minä ymmärsin mitä sinä tarkoitat huomionhakuisuudella, mutta mielestäni keskityit siihen liiaksi, siksi kommentoinkin. Jokainen vähänkään lasten kanssa ollut varmasti myös tietää, lasten kyvyt hakea huomiota.



Kysymykseesi lasten lukumäärästä, vastaan yksi. Ja luultavasti ainokaiseksi jää, syistä joita tässä en tahdo eritellä. Mutta se tuskin tekee minusta kykenemätöntä keskustelemaan tästä asiasta. Lasten parissa olen kuitenkin työskennellyt 12 vuotta ja suhteellisen paljon opiskellutkin alaa. Mutta ei sinun suotta tarvitse huutaa ja olla niin hyökkäävä, tarkoitus vissiin oli yhteistuumin antaa vinkkejä AP:lle, eikö? =)

Meillä on arka lapsi, tosin vasta alle kolme vuotta. Luen kiinnostuneena, mitä mahdollisesti tuleman pitää...



Sen verran kommentoisin tuota hoitoon/kerhoon jättämistä, että miksi ihmeessä Suomessa tuntuu olevan vallalla tuo ajatus, että hoitoon vaan jätetään ja äiti äkkiä pois paikalta, oli lapsi luonteeltaan millainen hyvänsä ja reagoi miten hyvänsä. Mihin se perustuu? Asumme Saksassa, ja lyhyen kokemukseni ja käsitykseni mukaan täällä äidit ovat paljon mukana, erityisesti totutteluvaiheessa mutta myös myöhemminkin. (Korjatkaa Saksan systeemeistä enemmän tietävät.) Täällä totutellaan tarhaan/päiväkotiin lapsen ehdoilla, ja minusta se tuntuu hyvältä tavalta, varsinkin näin aran lapsen kanssa.



(Yritimme erästä hoitosuhdetta, tosin tuloksetta, joten lyhyt kokemukseni on perhepäivähoidosta, joka ei kuitenkaan ihan vastaa Suomen systeemiä.)



Keskustelussa olen kyllä ihan ap:n linjoilla. Toivottavasti olosuhteet sallivat, että voin toimia sitten kun se aika koittaa niin, kuin koen olevan parhaaksi lapselleni.

Tässä on kehuttu muutamaa kirjaa, ja toki niistä löytyy hyviä näkökulmia, kuten se, että ujoa lasta ei voi/pidä pakottaa sosiaalistumaan. Kuitenkin yksi keskeinen lasten kasvatuksen liittyvä asia, jota mm. monet lastenpsykiatrit jatkuvasti painottavat, on unohdettu, nimittäin vanhemman VASTUU. Lapselle ei pidä antaa vastuuta, jota hän ei pysty vielä kantamaan. Jos vanhemmat asettuvat lapseen nähden liian tasa-arvoiseen, neuvottelevaan asemaan, lapselle lankeaa valtava vastuu päätöksistä. Pitääkö lapsen kantaa raskas taakka siitä paatöksestä, mennäänkö kerhoon, ollaanko siellä jne (ja mitä seurauksia sillä on äidin ja isän mielelle, itselle, muille...)?



Jos vanhemman tunteet esim. kerhon suhteen ovat ristiriitaisia, tulee ne ensin selvittää itselleen, sitten tehdä päätös, toimia sen mukaan ja kantaa henkinen vastuu. Lapsen on henkisesti turvallisempaa kasvaa, kun vastuu tietyistä päätöksistä ja toiminnoista on selkeästi vanhemmilla. Tätä on vaikeaa selittää lyhyesti, mutta tällä vastuun kannolla on aivan ratkaiseva merkitys lasten kasvatuksessa. Tähän vastuuseen sisältyy vastuu lapsen tunteista, lapsen tunteiden reflektointi, mutta ei niin, että lapsen itsetunto entisestään heikentyy. Celena, sanoit, että haluat näyttää tunteesi lapsellesi, myös sen, jos jokin asia huolestuttaa. Tunteiden näyttäminen on toki tärkeää, mutta jossain menee raja. Lapset ovat loppuun saakka lojaaleja vanhemmilleen, ja jos jokin asia lapsen suhteen huolestuttaa vanhempia, on taakka lapselle moninkertainen. (Tästä ääriesimerkkeinä esim. avioerotilanteet, jossa vanhempi ottaa lapsen mukaan eron syövereihin).



Eli: vanhempi ottakoon vastuun siitä, mitä lapsi tekee ja mitä tapahtuu nyt ja ensi vuonna. Jos lapsi on niin ujo tai arka, että se haittaa arkielämää ja kaverisuhteita, on tehtävä jotain. (Ensimmäinen päätös). Keinot ovat toinen asia. Lasta ei tarvitse pakottaa tai huudattaa älyttömästi, mutta ei itku ole jotain, mitä pitäisi loppuun saakka välttää. Itkuja tulee ja menee, mutta on mietittävä, kumpi on pienempi paha. Se, että lapsi kokee epämukavuutta muutaman kerran uudessa paikassa, vai se, että tulevien vuosien kaverisuhteet, koulunkäynti, tunne-elämä häiriintyy ylenpalttisesta arkuudesta.



Päiväkodissa ja varmaan kerhoissakin vanhempi voi olla mukana alussa vaikka useiden päivien ajan. Mutta sitten kun lähdetään (siitä on kerrottu lapselle etukäteen, kuten myös siitä, milloin tullaan hakemaan), sitten myös lähdetään, eikä jäädä oven taakse tai palata takaisin. Lapsen ON SAATAVA KOKEA SE ONNISTUMINEN, että hän voi turvallisesti jäädä toisen hoitoon. Jälleen kerran, on suuri taakka lapselle, jos hän kokee, että maailmassa on vain yksi tai kaksi turvallista aikuista. Jos kerhosta lähdetään itkien kesken pois, vahvistetaan lapsen epäonnistumista.



Kuten aikaisemmissakin puheenvuoroissa ehdotettiiin, kerho ei ole ainoa tai välttämättä paras tapa sosiaalistua. Ehkä kerhossa ei tehdä mitään, mikä kiinnostaisi lasta. Ehkä meluava ryhmä ei ole mukava. Jospa voisit kutsua kotiisi toisen kiltin lapsen, ja heille järjestettäisiin rauhallista tekemistä ilman puhumisen pakkoa; esim. ensin piirtämistä hiljaisen musiikin soidessa taustalla, sitten vaikka legoilla rakentelua, kumpikin omilla palikoillaan. Entäpä, jos lähtisitte porukalla kerämään metsästä kukkia. Jokainen kerää, mitä löytää. Ehkä pesette ja huollatte yhdessä polkupyörän. Ei pakkoa puhua tai olla kasvotusten. Välillä toinen aikuinen katsoo lapsia, kun äiti hakee tavaroita sisältä tms. Jos sosiaalistumisen pakosta tehdään numero, siitä tulee vaikeaa. Mutta jos kaikki tapahtuu huomaamatta tekemisen ohessa, lapsi rentoutuu vähitellen. Jollakin kerralla mukana voi olla useampikin lapsi. Tai olisiko jokin muu harrastus kivempi kuin kerho? Ainakin suuremmissa kaupungeissa on monenlaisia mahdollisuuksia. Entä haluaisiko lapsi alkaa soittaa jotain soitinta? Tunneillahan käydään yksin, soittaa voi yksin tai ryhmässä ja musiikki on loistava itseilmaisun keino myös ujommalle.

Kirjoititpa FIDELIA hyvin!!!!!!!!!! Eli minusta vain tuntuu, että alkuperäisen ongelmana ei ole pelkkä ujous vaan epäselvät pelisäännöt ja äidin jämäkkyyden puute, päättämättömyys. Siksi ÄÄTI05 kirjoitin myös huomionhakuisuudesta, lapsen kyvystä manipuloida ja metsään menemisestä. Nykyaikana vain monet vanhemmat eivät yksinkertaisesti osaa eivätkä kykene kasvattamaan lapsiaan, tekemään päätöksiä heidän puolestaan ja tämä aiheuttaa lapsille turvattomuutta yms yms. Asiaan en enää palaa, mutta lukekaapa koko ketju hyvät ihmiset. Minusta näyttää, että johdonmukaisesti ja selkeästi (rakkauden kera) toimineet ovat saaneet homman toimimaan ujojenkin lasten kanssa, hapuilevammat äidit ei. mitä tästä voi päätellä...Lapsia pitää rakastaa ja helliä, mutta lapselle ei voi antaa valtaa perheessä!

että ujojenkin lasten vanhemmat toistavat tuota mantraa että lapsi tuntee olonsa epävarmaksi jos hänelle annetaan mahdollisuus hitaaseen totuttautumiseen kerhoon/päivähoitoon. Suomalaiset lastentarhanopettajat ym. " auktoriteetit" ovat todella aivopesseet ihmiset: " pari tuntia tutustumista riittää, kyllä se huudon sitten joskus lopettaa" - niin lopettaa, kun alistuu siihen ettei hänen hätäänsä vastata.



Olen ymmärtänyt että Ruotsissa olisi lähes pakollinen parin-kolmen viikon tutustuminen päiväkotiin. Enkä usko, että siellä lapset tuntevat olonsa erityisen turvattomiksi vaikkei heitä heti jätetäkään sinne huutamaan. Etenkin kun henkilökuntakin tämän hyväksyy ja siihen kannustaa, eikä viesti äidille että tämän pitäisi jo poistua, ja pahimmassa tapauksessa näytä lapselle käyttäytymisellään että hän on erilainen kun ei vain uskalla jäädä hoitoon (tai kerhoon). Se, että äiti on läsnä, ei tarkoita että äiti näyttäisi jotenkin ristiriitaisia tuntemuksia kerhon turvallisuudesta ja lapsen pärjäämisestä siellä. Senkin asian voi tehdä jämäkästi ja määrätietoisesti, ei se tarkoita että äiti vinkuu vieressä " voi kulta, mitenkähän sinä pärjäät, voit kyllä aina tulla tänne äidin luo jos alkaa pelottaa" .



Jos lapsen tunteita (myös ujous) ei hyväksytä, hän alkaa tuntea itsensä kelpaamattomaksi tunteidensa takia. Hän saattaa tuntea pelkoa kauankin vaikka koulussakin, mutta turha siitä on kenellekään puhua, kun ei sellaisia tunteita saa olla eikä niihin kuitenkaan saa apua. Sitäkö me lapsillemme haluamme? Tuskin.

Kiitos vain Fidelia, minusta sinä toit erilaista näkökulmaa tähän keskusteluun, sen sijaan että kiistelisimme siitä kuka tässä on " paras ja osaavin aran käsittelijä. " On totta, että tätä koko hommaa leimaa pieni epäjohdonmukaisuus, mutta se johtunee vain siitä, että olemme katsoneet aina tilanteet tilanne kerralla ja toimineet sen mukaan. Selvää johdonmukaisuutta on vain siinä, että hän ei halua sinne jäädä!=) Muuten koen olevani kasvattajana johdonmukainen ja jämpti;jos joku on ei kerran, on se sitä myös huomenna. Tästähän se lapsi saa turvan.



Mutta koen olevani myös johdonmukainen sen suhteen, että jos olen lapselleni " luvannut" sanojeni ja tekojeni muodossa olla tuki ja turva, olisin mielestäni kovinkin epäjohdonmukainen, jos sivuuttaisin hänen tunteensa ja halunsa osallistua tähän kerhoon! Se, tarttuuko omat tunteeni lapseen on päivänselvää : totta kai! Mutta sen minäkin käännän niin, että me nimenomaan jaamme tätä tunnetta! Lapsi näkee, että äitikin tuntee samoin, mutta selviää!



Silloin kun olimme menossa kirkkoon, tyttöä jännitti tämä morsiustytön tehtävä, koska hänen tuli kävellä ennen morsiusparia ulos kirkosta! Kysyin " Jännittääkö?" Tyttö vastasi: " En tiedä. Maha on kipeä!" Johon minä, että :" Se on sitä jännitystä, kun maha on kipeä. Äitiäkin jännittää, mutta siitä selviää, kun menee vain rohkeasti tilanteeseen. Muistatko sen Frankiin kilpikonnan?" Eli EN TARTUTTANUT MITÄÄN PELKOA, vaan osallistuin hänen tunnetilaansa. Tyttö selvisi tehtävästä hienosti, vaikka näin että häntä pelotti niin kovasti, että silmät olivat ihan punaiset ja vetiset. Mutta voitti kuitenkin jännityksen ja häntä siitä kehuttiin monta viikkoa!





Kuten joku kysyi, on totta että näillä kerhotädeilläkin on väliä! Omamme on pian eläkkeelle pääsevä ja ikävä kyllä erittäin kylmä ja kivikasvoinen. Hänen kasvoistaan voi lukea sen, kuinka hän " inhoaa" lastamme tämän arkuuden vuoksi eikä tee elettäkään että saisi tytön jäämään. Sen sijaan minä äitinä yritän, että " tehän voisitte tädin kanssa leikellä kiiltokuvia tms." Eipä se pitkälle kanna! Tämän olen ajatellut näin, että täti nyt vain on mikä on, eipä sitä voi koulumaailmassakaan opettajiaan tms. valita, vaan on opittava jo pienestä toimimaan erilaisten ihmisten kanssa! Tämäkin on mielestäni sitä positiivista ajattelua, jota eräskin kirjoittaja ajatteli meiltä vanhemmilta puuttuvan!



Kuten edellä totesin, on tämä jo kolmas kerhosyksymme, kun tätä yritämme. Sen aikana on tapahtunut paljonkin, ja onneksi parempaan suuntaan! Ensimmäisenä syksynä tyttö piti vain kiinni minusta. Tutustumistilanteessa ei ollut kiinnostunut lainkaan mistään leikkikaluista ja ääni värisi kun kuitenkin ymmärsi mistä kerhossa on kysymys. (2v 9kk tuolloin). Seuraavana syksynä oli jo vähän parempi, meni tuolloin tutkimaan, ja kävi aina " tankkaamassa" turvaa minun luotani. Nyt tämä syksy meni jo siten, että kun isänsä tässä tutustumistilaisuudessa istui nurkassa, (eka kerralla sai olla mukana), tyttö osallistui koko kolmen tunnin kerhoon;piirileikkeihinkin!! Eli jotakin AIKAKIN on tehnyt, mutta pelkään sen hupenevan ennen kuin on aika siirtyä eteenpäin eskariin.. Siksihän ketjun aloitin!



Olen itse herkkä ihminen ja tunteet merkitsevät minulle paljon! Minusta on surullista nähdä ympärillä sitä, kun tunteet pitää tukahduttaa ja vanhemmat kääntävät selkänsä kun tarvitaan! Jos omani syö masennuslääkkeitä ja etsii aikuisena terapiassa " kadotettuja tunteitaan ja itseään" haluan, etten minä äitinä ja kasvattajana joudu kantamaan syyllisyyttä kovinkaan paljoa; tiedän ainakin tehneeni kaikkeni ottamalla huomioon tämän herkän ja erikoislaatuisen lapseni, enkä vain sulauttamalla hänet massaan. Opetanhan hänelle sillä myös sitä, että erilaisuus on ok!



En tiedä, paljon on ajatuksia ja mielipiteitä! Mutta näinhän se on, erilaisuus on rikkaus! :)



Lisää vain ajatuksia, tuleepahan valotettua asiaa monessa valossa!:)

Hei!



Mikähän siinä on, että lapsen ujoutta on niin vaikea hyväksyä luonteenpiirteenä. On aivan eri asia, että lapsen on vaikea erota äidistään ja jäädä kerhoon, kuin se että lapsi on todella ujo ja pelkää uusia tilanteita joskus jopa paniikin omaisesti.



Oheinen artikkeli kertoo hyvin kuvaavasti miten meilläkin on jouduttu tekemään. Lapset pärjäävät tutussa hoidossa ja tuttujen hoitajien kanssa, mutta vieraat tilanteet ja ihmiset ovat todella pelottavia.



http://www.yle.fi/akuutti/arkisto2004/301104_b.htm



Siinä ei auta " uimataidottoman heittäminen veteen" vaan yhdessä asioihin tutustuminen ja jatkuva vakuuttelu, että kyllä sinä pärjäät hienosti. Sosiaalisia taitoja on opeteltu yhdessä ja näin on päästy jo pitkälle.

3-vuotiaan pikkuveljen kerhoilu. Käykö poika kerhossa ja miten viihtyy? Olisiko mahdollista saada sisarukset samaan kerhoon, jolloin turvaa tulisi veljestä? Meillä on ollut aralle pojalle apu kaksosveljestä jäämistilanteissa. Toisiin tutustuttua on sitten molemmille löytynyt omat kaverit eivätkä juurikaan leiki kerhossa keskenään.



Jäin kyllä miettimään sitä kerhotätiänne. Olin hyvin tarkka, kun pojat aloittivat kerhoilun, että kerhon ohjaaja pystyi luomaan sellaisen ilmapiirin, että sinne voi lapset jättää. Kyseessä oli kuitenkin kotona hoidettujen lasten ensikosketus ympäröivään maailmaan ilman vanhempia. Sellainen, joka luo pohjaa tuleville kokemuksille. Jos ohjaaja olisi ollut kivikasvoinen ja jopa äidin nähden näyttänyt, että inhoaa arkuutta, en olisi voinut jättää poikia sinne. Mistä voisin tietää, mitä kohtelu on, kun äiti ei ole paikalla. Ehkä tytöllänne on siis muukin syy kuin arkuus sinä, ettei halua jäädä yksin kerhoon. Aiemmista viesteistä sain käsityksen, että tyttönne viihtyy yleensä hyvin aikuisten kanssa ja arastelee lapsia. Silloinhan kerhossa on hänen kannaltaan pahin mahdollinen tilanne. Vieraat lapset ja turvaa antamaton aikuinen. Löytyisikö teille mitään muuta kerhoa tms?

Niinpä..Koska isosisko aloitti kerhon ensin ja jouduin hänet sinne veljien kera viemään, niin minkälaisen mallin luulette sen pikkuveljen saaneen? Eli vaikka hän on puhelias ja rakastaa toisten lasten seuraa, sanoi hän eka tutustumiskäynnin jälkeen, ettei uskalla mennä, vaikka tutustuminen meni hienosti!Nyt tosin koen tämän isosiskon kerhon tärkeämmäksi ja pikkuveljen vuoro on sitten! Samaa häneen soveltaen, jää kun on valmis!=)



Niin, mikä on ujoutta ja mikä riippuvuutta vanhemmista, on vaikea erottaa. Sen kun joku mainitsi. Sen tiedän, että tyttö haluaa olla kolmekin päivää (siis kaksi yötä) mummolassa, joka on n. 150 km:n päässä.. Vaikka miten houkuttelin kotiin, hän sanoi olevansa " niin kuin oli puhe!" (Minulle olisi riittänyt yksikin yö..) Eli vaikka on ujo, niin on myös hyvin päättäväinen ja harkitsevainen sekä omaa tahtovoimaa rutkastikin! Sitä minä pidän hyvänä hänen kohdallaan. =)



Nyt tuolla juteltiin kerhosta (joka alkaa 2.5 tunnin päästä) ja on menossa isänsä kanssa..(hänellä kun on sinne mahdollisuus jäädä tänään) Haluaa kovasti mennä, jos joku on mukana! Joten miksi ei siis mennä mukaan?!



Ps. Aivan loistava artikkeli tuo Akuutin-juttu! Suosittelen kaikille niille, jotka epäilevät meidän ujojen lasten vanhempien kasvatustaitoja! Ja toisaalta,eipä tässä varmaan täydellinen ole kukaan..miltään osin! ;)

celena:

Kuten joku kysyi, on totta että näillä kerhotädeilläkin on väliä! Omamme on pian eläkkeelle pääsevä ja ikävä kyllä erittäin kylmä ja kivikasvoinen. Hänen kasvoistaan voi lukea sen, kuinka hän " inhoaa" lastamme tämän arkuuden vuoksi eikä tee elettäkään että saisi tytön jäämään. Sen sijaan minä äitinä yritän, että " tehän voisitte tädin kanssa leikellä kiiltokuvia tms." Eipä se pitkälle kanna! Tämän olen ajatellut näin, että täti nyt vain on mikä on, eipä sitä voi koulumaailmassakaan opettajiaan tms. valita, vaan on opittava jo pienestä toimimaan erilaisten ihmisten kanssa!

Meillä sama juttu, että kerhotäti ei tee elettäkään, että yrittäisi saada meidän ujon tytön jäämään kerhoon. Itse yritän, että katsopas näitä leluja ja entäs nämä, näillähän olis kiva leikkiä ja rupeapas tämän kivan tytön kanssa leikkimään. Mutta kerhotäti vaan touhuaa rohkeampien lasten kanssa. Viime vuonna aputäti oli kiltti ja lempeä, mutta hänkin olisi saanut olla vähän päättäväisempi ja innostavampi. Minusta liian varovasti yritti saada tyttömme kiinnostumaan kerhon leluista. Monesti kuitenkin lopulta siinä onnistui ja minä pääsin livahtamaan paikalta, mutta silloin tosiaan isosisko oli myös kerhossa, joten kerhoon jääminen ei ollut tytöllemme niin kamalaa. Viime vuonna taisi kylläkin olla niin, että tyttö oli poissa kerhosta aika paljon. Eka vuosi meni ihan mukavasti, kun vanhin siskokin (nro kakkonen) oli kerhossa ja hänestä nro nelosemme sai tarvitsemansa turvan, mutta kun vanhin sisko lähti eskariin, nelosen kerhoinnostus oli huomattavasti vähäisempi, vaikka nro kolmosemme oli myös kerhossa.

Minulla nuo kerhosta poistumiset on siis olleet noita livahtamisia. Jos tyttö tuhertaa itkua ja roikkuu housuissani, niin en ole sitten kerhoon jättänyt. Jotenkin tullut kerhotädin taholta sellainen tunne ja kuva, että jos lapsi ei halua jäädä, niin parempi sitten, kun ei jää. Kerhotäti kun tosiaan vaan ihan sivusta seuraa omaa suostutteluani tai tuskin edes kiinnittää asiaan huomiota. Tämäkin täti toiminut jo tehtävässään vuosikymmeniä. Jos menisin ja tyrkkäisin meidän vajaa 5-vuotiaan syliinsä ja poistuisin paikalta, niin mahtais olla ihmeissään... ;-) Viime vuonna tyttömme sanoikin, että hän ei tykkää Sirpasta (eli kerhotädistä).

Huomenna olis taas kerhopäivä, mutta tyttö sanoo, ettei aio mennä, kun minä en ole siellä. Ärsyttää koko juttu, kun tosiaan 17 km päähän pitäis viedä vauvan kanssa ja sitten jäädä seurailemaan, tuleeko siitä mitään vai eikö tule. Kerho kun kuitenkin kestää vain 2 h eikä tuota matkaa viitsi moneen kertaan edestakaisin ajaa. Jos edes saisi kerhon taholta tukea, mutta kun ei. Alan enemmän ja enemmän vain kallistua siihen, että luotan siihen, että tyttö kehittyy eteenpäin tämän vuoden aikana kotonakin siskojensa ja veljensä kanssa. Vähän sitä jo harmittaa, että siskot kulkee koulussa ja eskarissa, joten luulen, että tästä nelosestakin on jo ensi syksynä ihan suhteellisen mukavaa lähteä eskariin siskojen kanssa linja-autolla. Tyttö on kuitenkin sillä tavalla kovasti viimeisen vuodenkin aikana rohkaistunut, että siskojensa kanssa uskaltaa olla kyläilemässä toisten lasten luona.

Nyt pikkuneiti menettää hermonsa...

Tuo Akuutin artikkeli on tosiaan hyvä. Pitää lukea vielä uudestaankin ihan rauhassa ajan kanssa. Tuo artikkeli kyllä selkeyttää näitä omiakin mietintöjä kerhon suhteen.



Minusta on kuitenkin kaksi ihan eri asiaa nuo kerhoon vieminen ja päivähoitoon vieminen. Jos kotona ei todellakaan ole ketään, niin pakkohan se lapsi sitten on jättää vaikka parkuvana hoitoon. Siinä ei juuri vaihtoehtoja ole.



En tiedä, mikä tässä nykymaailmassa on vialla. Eilen oli Punaisessa langassa haastateltavana Anja Snellman ja puhui kyllä niin asiaa tästä nykymaailman menosta. Täälläkin on monta, jotka hirveän voimakkaasti kannattavat tiettyjä kasvatusperiaatteita. Oletteko IHAN varmoja, että ne on just ne oikeat periaatteet, joilla tätä maailmaa viedään parempaan suuntaan (yksilöistähän kaikki lähtee)? Minusta tämä nykymaailman meno on suoraan sanottuna järkyttävää, aivan kuin villissä lännessä konsanaan. Tuntuu, ettei millään ole enää mitään väliä. Väkivalta, itsetuhoisuus, täys välinpitämättömyys toisista ihmisistä, lasten hyväksikäyttö jne. jne. Tuntuu että varsinkin nuoriso ei osaa kantaa minkäänlaista vastuuta teoistaan eikä toisella ihmisellä ole mitään arvoa. Minusta on ihan järkyttävää, miten paljon on lisääntynyt aivan kertakaikkiaan päätön käyttäytyminen liikenteessä. Se on aivan muoti-ilmiö. Ja siinä ei todellakaan välitetä, tapahtuuko muille ihmisille vahinkoa, mutta samallahan he tietysti ovat täysin välinpitämättömiä omasta hengestään. Ja nyt näyttää lisääntyvän nuo täysin tuntemattomien ihmisten kimppuun käymiset. Ettei vaan siitäkin tulisi muoti-ilmiö. Käsittämätöntä.



Onkohan siis ihan varmasti totta, että METSÄÄN MENNÄÄN JA PAHASTI, jos äiti suhtautuu ymmärtävästi ja rakastavasti ujoon lapseen??! Varsinkin kun kyse on kerhosta, joka ei ole edes pakollinen eikä ole mitään pakottavaa syytä jättää lasta sinne kauhusta kankeana (kauhusta kankeana silloin, kun kyseessä on erittäin arka lapsi). Kun täällä nyt on näitä kasvatusalan asiantuntijoita paikalla, niin olisin kyllä iloinen, jos voisitte kertoa, mikä tässä nykymaailmassa on oikein pielessä.



Mä nyt menin osittain pahasti ohi aiheen, mutta olen viime aikoina pohtinut paljonkin, että mikä tätä maailmaa oikein vaivaa ja mihin tämä kaikki oikein johtaa. Tuntuu tosi pelottavalta päästää jossain vaiheessa lapsensa tuonne julmaan maailmaan. Onko kukaan muu huomannut tai miettinyt samaa kuin minä?



Sorry, aiheen vierestä meni.

Meillä ei ehkä nykyään eskarin aloittanut tyttö ole mitenkään hirveän ujo enää, vähän ehkä ujohko.



Muistan ajan kun 3v:na perhekerhossa tarvitsi minun aina samaan huoneeseen mukaan, eikä osallistunut leikkeihin mihin muut osallistuivat (myös isoveli). Ulkoillessa tarvitsi minut liukumäen viereen seisomaan jos lähellä oli muita lapsia ja muutenkin tuntui että " napanuora" oli maksimissaan 2m sellaisissa paikoissa joissa oli muita ihmisiä. Kerhoon ei olisi mitenkään halunnut ja en nähnyt sitä hänelle vielä silloin tarpeelliseksi, vaan ajattelin että hänelle sen aika koittaa paremmin myöhemmin.



Kerhoilun tyttö aloitti sitten himpun vajaa 4v:na. Lähti positiivisella mielellä yhden tutustumiskerran jälkeen kerhoon (kerhon vetäjä ei halunnut aikuisia sisälle, vaan lapset piti jättää ovelle- tätä kyllä kritisoin: aikoinaan isoveljenkin kerhoilu toimi hyvin kun vein alussa 3v:na kädestä kiinni pitäen aamupiiriin ja jäi sitten tyytyväisenä). Eka kerta meni hyvin, sitten tuli pientä vastahankoisuutta, kunnes neljännellä kerralla sanoi ettei halua mennä. Mutta ei ollut mitenkään hysteerisen tms. oloinen, mutta ei vaan halunnut. Sitten puheltiin kerhosta ja rohkaisin positiiviseen sävyyn ja jotenkin juttelin koko ajan " kun menet kerhoon" antamatta peräytymismahdollisuutta, mutta muistan kuinka tarkasti kaikki sanani silloin asetin ja miten paljon etukäteen kerhosta puhuin ja miten taas en. Itkulla ei kerhoon sitten mentykään, mutta kun jäin vetäjän kanssa juttelemaan tietyistä tilanteista (syömistilanne missä tyttö oli ollut ainoa kerholainen hoitolasten pöydässä yms.), niin tyttö näki minut kesken kerhon eteisestä ja itku tuli. Kun halusi äidin, niin menin luokse- vaikkei vetäjä vanhempia kerhoon halunnutkaan. Ja jäin niin kauan kuin tyttö halusi: Kysyin että voinko lähteä ja ekalla kerralla vastasi että ei, toisella kerralla jo sanoi että joo, vaikka vielä pikkuisen kyyneleitä tihutti. Ja lähdin luvan saatuani. Ja ihan hyvin olikin sitten mennyt.



Kerho lähti tämän neljännen kerran pienen vastahakoisuuden jälkeen sujumaan hyvin ja tyttö meni mielellään. Toisaalta olin ennen sitä juuri keskustellut kerhon vetäjän kanssa siitä miten tytön kanssa kannattaa toimia että saa tämän tilanteisiin mukaan (ja samalla annoin palautetta että jatkossa saisi katsoa että tyttö saa syödä muiden/tai edes jonkun toisen tutun kerholaisen kanssa samassa pöydässä). Hieman olimme " törmäyskurssilla" vetäjän kanssa, mutta saimme asioista sovittua. Itse tyttömme kanssa olemme olleet sitä mieltä että tarvitsee rohkaisua alkuun muiden joukkoon pääsemisessä aikuiselta, mutta vetäjä taas ei halunnut " ahdistaa" tyttöä. Minusta keskustelu oli kuitenkin tarpeen ja saimme yhteiset pelisäännöt meidän tyttömme kanssa: Koin kyllä olevani nykyajan työntekijöiltä vaativa äiti, mutta sillä tuloksella että homma tosiaan toimi ja saimme sitten kerhoiluun sen positiivisen kierteen negatiivisen sijasta. Ja vetäjä sitten tosiaan innosti tyttöämme muiden mukaan ja kavereita alkoi löytymään. Tuntuu että ilman sitä innostamista lapsi olisi jäänyt vain liian pitkäksi aikaa sivustakatsojaksi: Sillä sen neljännen kerhokerran kohdalla haluttomuus lähteä kerhoon oli se ettei kaverit leiki hänen kanssaan! No kotona myös yritimme opetella ihan harjoittelemalla miten pyytää kaveria leikkimään ja jutella siitä miten mennään mukaan leikkimään.



Kerhon alun kanssa siis teimme hommia, mutta lopputuloksena tyttö viihtyi. Ja kerhoajan jatkuessa olin sitä mieltä että vetäjä on ihan huipputyyppi lasten kanssa. Ainoastaan tuon tutustuttamisen kanssa olen eri mieltä hänen kanssaan, siihen toivoisin enemmän aikaa ja mahdollisuutta tutustua rauhassa ja tarvittaessa yhdessä lapsen kanssa. Varsinkin kun juttelin useamman äidin kanssa joilla lapsi ei suostunut jäämään kerhoon yksin ja kerhoilu jäi välistä.



No nyt tyttö on eskarissa ja on mennyt hyvin. Tosin tilanne on ollut hänelle helppo kun tunsi kaikki oman ryhmän eskaritytöt ennestään, siellä oli hyviä kavereitakin ja eskari tilana sekä sisältä että ulkoa oli tuttu. Silti tyttö sanoi jännittävänsä eskarin alkua ennen sitä, mutta uloisesti sitä jännitystä ei huomannut. Ja ekan viikon lopussakin kuulemma vielä jännitti. -Jännittämisestä olemme sanoneet että se on ihan normaalia ja muutkin jännittävät ja saa jännittää, mutta asioita ei voi jättää tekemättä jännittämisen vuoksi. Ja etukäteen valmistelemme tyttöämme uusiin asioihin aika hyvin ja aika " silkkihansikkain" kerromme tilanteista.



Näin siis meillä on ujon- nykyään ujohkon lapsemme kanssa toimittu. Mutta kyseessä on vain tämä meidän lapsi ja oikeasti ei varmasti ole kuitenkaan ihan ujoimmasta päästä: Pahempiakin olen nähnyt. Kun olemme eläneet lapsemme kanssa tunnemme jonkun verran häntä ja olemme nähneet reaktioita ja kokeilleet miten hommat toimii. Joskus mieheni on ollut hitusen itsepintaisempi saamaan tytön muiden mukaan, kun itse olisin jo luovuttanut ja mies on sitten saanut homman toimimaan. Yleensä meillä mennään yhdessä tytön kanssa ja rohkaistaan. Ja monesti auttaisi tosiaan jos ulkoisia puitteita olisi voinut muokata helpommiksi, kuten meillä kerhossa aloittaessa olisi ollut tuttu kaveri (ja kerho oli hitusen erilainen siinä mielessä että toimi samoissa tiloissa perhepäivähoitajan kanssa ja kerhon eri päivinä lasten kokoonpano vaihteli, ettei ollut vakiokerhoryhmää). Mutta halusin tytön alunperinkin juuri tuohon kerhoon, koska toimii nykyisen esikoulun ja tulevan koulun yhteydessä, jolloin jatkumo on turvallinen.



Meillä ujohkon esikoululaisen kanssa on tuntunut menevän hyvin " hiljaa hyvä tulee" menetelmällä. Pikkuisen on voinut " tuupata" asioissa eteenpäin, mutta ei liian stressaavasti. Aika veitsenterällä taitoilua on ollut. Mutta olen ehdottomasti nyt sitä mieltä että oli hyvä kun olemme saaneet tytön kotona hoidettua ja kerhokin aloitettiin melko sopivaan ikään, aikaisemmin ei olisi ainakaan pitänyt.



Ja kieltämättä joskus on ollut epätoivoinen olo ja miettinyt näitä asioita paljon ja sitä miten pahasti on pieleen mennyt. Itkettää en minäkään lapsia halua ja yritän saada lapsen turvallisesti aikuisen kanssa sopeutumaan. Välillä vain tuntuu ettei siihen aina anneta mahdollisuuksia ammattilaisten puolelta. Ja joskus pelkään olenko paaponut liikaa tai vastaavasti olenko ollut liian kärsimätön (ja aiheuttanut lapselle traumoja). Ja lisäksi jaksan ihmetellä meidän lasten erilaisuutta, vaikka ehkä kaikki ovat olleet pienenä (siis pahimmillaan juuri 2v pintaan) ujon oloisia joskus, mutta oikeasti vain tuo keskimmäinen on ujon persoonan oloinen. Kaksi muuta ovat hyvin erilaisia. Meidän ujokin kyllä nyt eskarilaisena omaa monta kaveria ja pärjää kaveripiireissä: Mutta outoa kyllä ei ole kovin sopeutuvainen vaan juuri enemmän jääräpäinen ja hyvin suora, ehkä hitusen tylykin. Nyt kuitenkin opetellaan enemmänkin toisten tunteita ja huomioon ottamista, kun ujouteen ei tarvitse kiinnittää huomiota tai laittaa paukkuja. -Eli aina on jokin vaihe.



Tsemppiä alkuperäiselle! Tuskin minunkaan kirjoituksestani oli apua, mutta halusin vain tuoda tämän meidänkin kokemuksen esille.

Kyllä mielestäni nykyäidit ja -isät ehkä liikaakin keskustelevat ja neuvottelevat lastensa kanssa. Eihän 4-, 5-vuotiaan voi antaa tehdä päätöksiä. Ei hän voi tietää mikä on hänelle parasta. Toisaalta on tietysti hyväkin, ettei olla enää samanlaisia kuin ennen kun ei lapsia kuunneltu lainkaan! Mutta samaa mieltä Fidelian kanssa olen siitä, ettei ole lapsen vastuu päättää meneekö hän kerhoon vaiko ei.



HERKKUPUPU: en tosiaankaan ole jättänyt lapsiani " muutaman tunnin tutustumisen" jälkeen kerhoon yksin. Kyllä siellä useita kertoja oltiin. Tosin sitten lopulta kerhon vetäjä toivoi, että poistuisin paikalta. Hän oli sitten kyllä ihan mukava ja luotettava henkilö, sellainen joka osasi ottaa lapsen oikealla tavalla ja piteli lasta sylissä lohduttaen. En vieläkään millään tavoin suostu myöntämään, että olisin siinä asiassa tehnyt mitään väärin. Lapset eivät kyllä sitä jälkikäteen ainakaan mitenkään näyttäneet, että olisivat " traumatisoituneet" . Olivathan hekin jo melkein 4-vuotiaita kun aloittivat kerhon! Aina olivat iloisia kerhon jälkeen ja kertoivat mitä olivat saaneet siellä tehdä.



Toisaalta olen myös sitä mieltä, että ap:n lapsi on kyllä jo sen verran iso, että ulkopuoliseen maailmaan (=toisiin lapsiin) olisi hyvä tutustua pikkuhiljaa myös ilman äitiä. Toisaalta on tietysti hyvä jos ap pystyy olemaan tytön kanssa kotona kun hän kerran on niin arka.



En minäkään pidä tästä nykymaailman trendistä että kaikki pitäisi " sosisaalistaa" . Toisaalta taas maailma on se mikä on, ja meidän kaikkienn on jollain tavoin täällä pärjättävä, myös ujojen!!!

Alanna:

En minäkään pidä tästä nykymaailman trendistä että kaikki pitäisi " sosisaalistaa" . Toisaalta taas maailma on se mikä on, ja meidän kaikkienn on jollain tavoin täällä pärjättävä, myös ujojen!!!

Kuten ensimmäisessä viestissäni kerroin olin itse lapsena ja nuorena hirveän ujo. Kun ekalle luokalle menin kouluun, tapasin luokkakaverini ensimmäistä kertaa. Missään kerhoissa en koskaan ollut enkä missään muussakaan toiminnassa. Asuttiin maalaistalossa ja vietin lapsuuteni veljeni ja parin serkkuni kanssa. Silti sain koulussa kavereita ja tykkäsin siellä olla, vaikka joskus isommat pojat kiusasivat minua ujouteni tähden ja muutenkin oli tilanteita, jotka minusta olivat epämiellyttäviä. Ja esim. rippikoululeirillä yhteiset illanvietot erilaisine seuraleikkeineen olivat minusta kerta kaikkiaan kammottavia.

Vaikka olin ujo ja mieluiten sivustaseuraaja, lähdin 17-vuotiaana aivan yksin Ruotsiin kielikurssille ja mansikanpoimintaleirille. Sitä ennen ainoa " ulkomaanmatkani" oli ristely äitini kanssa Skellefteån, jossa oltiin ehkä pari tuntia. Jo tuossa lyhyessä ajassa syttyi kipinä matkusteluun. Pari vuotta myöhemmin olin ystäväni kanssa Wienissä 8 kk au pairina, sitten yksin Lontoon lähellä 3 kk au pairina. Opiskelin 2,5 vuotta Helsingissä, kävin yksin kuukauden kielikurssilla Ranskassa ja reilasin samalla, olin puoli vuotta työharjoittelussa Skotlannissa ja valmistumisen jälkeen matkustin Englantiin, ilmoittauduin siellä työnhakutoimistoihin ja olin puoli vuotta töissä. Seuraavaksi oli tarkoitus lähteä valloittamaan Saksanmaa, mutta tapasinkin nykyisen mieheni, perustettiin perhe Kainuun " korpeen" , kuudes lapsi tulossa enkä päivääkään ole katunut kotiäitiyttä, päinvastoin, koen työni erittäin tärkeäksi.

Pahin ujous on vuosien mittaan karissut, mutta edelleen tuntemattomammassa seurassa olen se sivustaseuraaja, mutta eipä haittaa yhtään. Ei ujous siis estä tekemästä elämässä uskaliaita asioita. Ujous on paremminkin voimavara!

että inhoan edelleen kaikenlaisia seuraleikkejä. En ole siis vuosien ja kokemusten mittaan vieläkään niin paljoa sosiaalistunut, että olisin seuraleikki-ihmiseksi muuttunut ;-).

neronja:

Ja esim. rippikoululeirillä yhteiset illanvietot erilaisine seuraleikkeineen olivat minusta kerta kaikkiaan kammottavia.

Mielenkiintoista, ettei kukaan tunnusta olevansa huolestunut nykymaailman menosta vai ollaanko täällä niin tarkkoja, että kun se asia on aiheen vierestä, niin siihen ei sitten vastata. Pitäisi varmaan aloittaa aiheesta oma keskustelu, mutta kun tuntuu, että ekan viestin väkertämiseen menisi niin pitkään, ettei tahdo kerralla tässä koneella joutaa niin pitkään istumaan.

Yksi asia minkä Anja Snellman siinä Punaisessa langassa mainitsi, oli se, että nykyaikana jokaisen pitää saada toteuttaa itseään. Niinpä nykyään pedofiileihinkin suhtaudutaan ymmärtäväisesti, kun pitäähän heidänkin saada toteuttaa itseään. Minusta oli muuten pöyristyttävää, kun Hollannista kerrottiin uutinen, että siellä ollaan perustamassa pedofiileille oma puolue ja kun Matti Vanhaselta kysyttiin mielipidettä asiaan, vastaus oli, ettei ole hänen asiansa kommentoida!!! Kenen asia se sitten on, jos ei aikuisten ihmisten? Tää maailma on kyllä aivan uskomaton, mutta ilmeisesti se ei kovinkaan montaa häiritse.

Hieno kirjoitus, Neronja! Kiitos!

Tuo Akuutti-ohjelman artikkeli avasi kovasti oikeaa suhtautumistapaa ujouteen. Ensinnäkin on tärkeää se, että ujoutta ymmärretään ja se hyväksytään aivan normaalina persoonallisuutena. Ujoutta on varmastikin hyvin monenasteista ja se, miten lasta voi kannustaa ja jopa karaista sosiaalisiin suhteisiin, riippuu ujouden luonteesta. Kovin aran lapsen kohdalla yksin jättäminen vieraaseen tilanteeseen on varmastikin kuin uimataidottoman heittämistä syvään veteen. Ei siinä taidot kartu vaan lapsi hätääntyy. Kyllä vanhemman tehtävä on opastaa, näyttää mallia ja rohkaista. Taitava vanhempi osaa aistia, millaista tukea lapsi tarvitsee, missä määrin hänellä on kykyjä ja rohkeutta selviytyä omatoimisesti tilanteista ja millä nopeudella asioissa voidaan edetä. Yksinkertaista se ei todellakaan ole. Tässä ketjussa on ollut hyvin monenlaista ohjetta, miten ujon lapsen kanssa kannattaa toimia, ja luulenpa, että jokainen ohje on toimiva ja hyvä - tietynlaisen lapsen kanssa! Ei varmaankaan ole siis olemassa yhtä ja ainoaa oikeaa periaatetta.



Olikohan se Fidelia, joka kirjoitti myös viisaasti vanhemman vastuusta. Minusta siinä on ajatusta, joka kannattaa ujoimpienkin lasten kohdalla muistaa. Eli vanhemman olisi hyvä osoittaa lapselle omaa varmuutta siitä, että hän tietää, miten kannattaa toimia ja miten tilanteista selvitään eteenpäin. Uskoisin, että kerhosta perääntyminen, edestakaisin haahuileminen jne. osoittaa vanhemman epävarmuutta ja se puolestaan vahvistaa lapsen epävarmuutta. Täytyisi keksiä rohkeampia toimintatapoja, joista lapsi saisi otettua mallia. Arankin aikuisen olisi siis osattava itse toimia riittävän itsevarmasti ja rohkeasti auttaakseen lasta. Ei riitä, että myötäeletään lapsen tunteita, rajansa sille. Vanhempi voi osoittaa ymmärtävänsä ja hyväksyvänsä lapsen tunteet, mutta liiallinen arkailu lapsen rinnalla tuskin on hyväksi.



No, tämä nyt on tällaista ajatusvirtaa, mitä näistä jutuista nousi mieleen...

Itse olen ollut arka ja ujo lapsena (ja kotihoidossa koko lapsuuteni). Aloin parkumaan kerhoon vietäessä ja vanhempani sitten tekivät päätelmän, että kerho ei ole minulle hyväksi, joten siihen se kerhoilu jäi. Itse taas ajattelen, että meluavassa lapsiryhmässä pärjäämistä olisi hyvä harjoitella jo 4-5-vuotiaana, varsinkin kun se on viimeistään edessä eskarissa ja koulussa. Uskon, että mulle olisi ollut hyötyä kerhosta tms. eikä niinkään siitä, että vanhempani heti pelästyivät, kun aloin itkeä kerhossa.



Eli että lasta tulee rohkaista, kehua, kannustaa kuten jo edellä on todettu. Ja joskus siitä jännittämistä ja ujoudesta vatkaaminen ja puhuminen vain pahentaa tilannetta, kun lapsi alkaa " velloa" tuossa tunteessa. Tottakai tunteiden tunnistaminen ja nimeäminen on tärkeää, mutta siinä on hiuksenhieno ero, milloin se vain pahentaa jännittämistä ja arkuutta. Kun vanhemman tulisi lieventää ja nimenomaan auttaa lasta pääsemään sinuiksi tuon tunteen kanssa, ja auttaa lasta saamaan kokemuksia " että hei, minähän pärjään ja osaan, kyllä tästä selvitään" .



Ainakin näin entisenä arkana minua on auttanut se, että pienin askelin olen ylittänyt " mukavuusvyöhykkeen" . Näsitä onnistumisen tunteista ja kokemuksista sitten varmuus toimia erilaisissa tilanteissa kasvaa.



Ja onhan tuolle kerholle vaihtoehtoja; olennaista olisi harjoitella toimimista lapsilaumassa, voihan se olla vaikka sitten tuttavaperheen lasten tapaamista viikottain tms. Joka tapauksessa tsemppiä teille, ei neljävuotiaan tarvitse vielä hallita kaikkea, hänellä on kyllä aikaa harjoitella sosiaalisia kuvioita vuositolkulla!!

Luulen ettei kukaan vastaa kysymykseesi nykymaailman tilanteesta siitä yksinkertaisesta syystä, ettei tiedä vastausta. Asioille ei löydy yksiselitteistä syytä ja on varmaan turha lähteä spekuloimaan.



Koulumaailmassa on tänäpäivänä myös paljon oireilevia lapsia ja nuoria. Syyt oireiluun ovat moninaisia. Osalla oireet ovat heijastumaa kotioloista, osalla synnynnäisiä ja osalla selittämättömiä. Sieltä löytyy aikamoinen kirjo: ADHD, Tourette, käytöshäiriöiset, lapset joilla on pieniä tai isoja oppimisvaikeuksia jne. Näin muutamia mainitakseni. Lisäksi ne ujot ja arat lapset. Ja jokaisessa luokassa on varmasti ainakin yksi tälläinen lapsi, monesti myös useampi. Nyt puhun siis ihan yleisopetuksesta, asia erikseen ovat sitten vielä erityisluokat ja -koulut.



Kaikkia pyritään kyllä auttamaan, mutta jos vanhemmat eivät halua jostakin syystä tehdä yhteistyötä koulun kanssa, niin valitettavasti emme voi asioille kovinkaan paljon tehdä. Aivan eri tilanne toki on silloin jos myös vanhemmat ovat asian tiimoilta aktiivisia.



Minusta onkin ollut mielenkiintoista huomata, miten paljon täällä Vauva-lehden sivuilla on valveutuneita vanhempia, mutta koulumaailmassa voisi olla enemmänkin. Toki tässä pitää nyt muistaa se, että kasvatusnäkemyksiä on niin paljon kun on meitä äitejä ja kasvattajiakin ja ne eivät ihan aina kohtaa.

Mutta huolestuttavan usein kuraattori joutuu puuttumaan lapsen/perheen asioihin. Näillä lapsilla ei useinkaan ole odotettavissa järin ruusuinen tulevaisuus. Ja nyt tarkoitan nimenomaan niitä lapsia jotka oireilevat kotiolojen vuoksi. Hyvin usein he menevät ala- ja yläkoulun läpi rimaa hipoen ja kädet ristissä saa toivoa, että he tässä maailmassa pärjäävät. Vahvat selviää, heikommat jää jalkoihin. Toivon niin vanhempana kuin kasvattajanakin, että lapsemme saisivat riittävät eväät tähän maailmaan. Ja jokainen meistä varmasti tekee parhaansa sen suhteen, vaikkakin hieman eritavalla.