2000-luvun Suomi, yhteisöllisyys, välittäminen, ja haistakaa p**a

Näinhän se on. Ihmiset tulee koko ajan tunnevammaisemmaksi,. Kohta kukaan ei yksinkertaisesti osaa olla toisen ihmisen lähellä, kuunnella, jakaa, pitää hauskaa, jakaa vastuuta yhdessä- sen takia varmaan on avioerojakin niin paljon- kun ihmiset ei enää tiedä millaista on, kun kaikki ei mene vaan omien impulssien mukaan.



Mä usein ihmettelen, miten aikuiset ehtii katsoa niin paljon televisiota, pitää nettiprofiileja, jne- siis ylläpitää ja päivittää tätä digi-maailman todellisuutta. Se johtaa tätä kulttuuria ainakin ighan päin seinää- keinotekoista maailmaa joka tuutista.

Ihmisten pitäis ottaa elämä haltuunsa myös työn osalta, eikä nöyrtyä työelämän vaatimusten edessä.



Sitten pitäsi opiskella kulttuuria, jossa on ihan oikeaa, tyydyttävää vuorovaikutusta- jakamisen iloa esim. niin että syödään yhdessä, suuremmallakin porukalla.



Suomalainen on hyvin itsekäs ja mukavuudenhaluinen, keskimäärin. Halutaan laittaa niitä oman kodin seiniä ja sitten siellä halutaan kököttää sen oman lähipiirin kanssa. Ei siis osata jakaa, ja nauttia siitä jakamisesta. Ja tällä palstalla paljastuu hyvin se ettei elämän tarkoitus ole elää yhdessä muiden kanssa, vaan kyykyttää muita. Ehkä täällä on ollut kaikki liian hyvin- kun on yhteinen tragedia, arvot kummasti muuttuu.



Mä olen hyvin surullinen siksi, että tää kaikki johtaa ihmisten tyhmenemiseen; aikuisetkaan ei enää kasva tunnetaidoiltaan, vaan jää johonkin uhmiksen ja teinin välimaastoon tutkiskelemaan omaa napaa ja panostamaan siihen. Ja kuitenkin kaikki hieno ja hyvä tässä maailmassa saavutetaan suhteessa toisiin ihmisiin tai toisten kanssa. Yksin kukaan ei ole yhtään mitään.

Itsestäkin tuntuu, ettei niitä paukkuja riitä loputtomiin. Ei kerta kaikkiaan jaksa olla ystävällinen, kuunteleva jne., kun ei yleensä saa mitään takaisin. Sitä ikään kuin luovuttaa ja alkaa esittää "rooliaan", ettei kasvot menisi.

Olen kahden pienen lapsen äiti ja työssäkäyvä sellainen. Meillä ei ole isovanhempia tai muita sukulaisia käytännön arjessa apuna, päivähoito on meidän tukiverkkomme. Koen, että minun ja mieheni voimavarat kuluvat oman perheen tavallisen arjen pyörittämisessä, paukkuja ei kerta kaikkiaan jää muiden auttamiseen, kun aika ja voimavarat kuluvat oman "tontin" hoitamisessa. En tiedä, miten muuten voisin toimia!

mutta mun mielestä arvoissa koko yhteiskunnassa on jotain vikaa siksi että ihmiset eristyvät näin. Silloin ne joilla oman tontin hoitaminen ei suju kovin hyvin tai sitä tonttia ei edes ole putoavat täyttä vauhtia kaiken ulkopuolelle. Kuka masentuu ja ahdistuu, kuka hyökkää toisten kimppuun jne. Siis suomalainen perhekulttuuri on umpimielinen ja suljettu- inhimillisyydelle, elämälle, tuskin läsnäolollekaan on tilaa, pelivaraa ei ole missään kun kaikki on pelkkää aikataulua mitä SUORITETAAN niin kauan kunnes uuvutaan. Lapset osaisi arvostaa leppoisaa, kiireetöntä, yhteisöllistä elämää jossa olis tilaa ihmettelylle, kohtaamisille, naapurin tädeille ja muulle.



Suurin syy on varmaan tällä hetkellä työkulttuuri joka on saanut ihmiset uskomaan siihen ettei heidän elämällään ole mitään arvoa- vaan se arvo on ansaittava työllä. Toiseksi tää kuluttamisen maailma on saanut ihmiset uskomaan siihen että kaikkee on sotettava ja tarvittava ja stailattava jatkuvasti- jolloin on pakko suostua työelämän orjuuteen. Koska oikeesti ihminen pärjää vähällä; ja kun on hyvä olla muiden kanssa niin vielä vähemmällä.



Yhteisöllisyys vaatii rohkeita valintoja. Ja sen valitsemista että valitsee tyydytyksen joka tulee muiden ihmisten eikä tavaroiden kanssa. Silloin lapsiinkaan ei uuvu niin, koska heillä on lähipiiriä- kaikkea ei nyhdetä vanhemmilta, kun on niitä muitakin ihmisiä. Lapsethan käy raskaaksi juuri silloin kun on vain 2 ihmistä joiden on koko ajan oltava toisilleen ja lapsille kaikki.

toisaalta en. Olemme mieheni kanssa välillä tosi väsyneitä tähän pikkulapsiarkeen ja silloin tuppaa unohtumaan se kaikki yhteisöllisyys, joka minulla on elämässäni aiemmin ollut. Olen sitä paljon pohtinut ja tullut siihen tulokseen, että se muodostuu parhaiten yhteisen toiminnan ja yhteisten päämäärien kautta.



Koska en nykyisessä elämäntilanteessani pysty osallistumaan yhtä vahvasti kuin ennen "omien" yhteisöjeni toimintaan olen karsinut niitä tietoisesti. Toisaalta tiedän, että moneen pääsee mukaan ja vaikka ihan uusiinki juttuihin sitten myöhemmin kun taas ehtii enemmän.



Sukulaiset ja lähimmät ystävät ovat luku erikseen. Välillä heihin on pakko itse (ainoana osapuolenas) pitää yhteyttä. Muistuttaa olemassa olostaan esim. tekstarilla, jolla kysyy mitä kuuluu. Joskus pitää muistaa kertoa lähimmilleen myös, että ovat tärkeitä. Rankoissa tilanteissa tämä unohtuu välillä itseltä ja silloin muuttuu energiaa imeväksi pakkokontaktiksi, mutta minusta siihen on jokaisella hetkittäisesti oikeus. Tämäkin tilanne on mahdollista muuttaa. Ja jos tuntuu, ettei yhteyttä pidetä riittävästi voi siitäkin mielestäni sanoa.

että pitäisi saada yhteisöltä apua ja tukea. Äitejä seuranneena ihmettelen, että suuri osa äideistä ja vauvoista selviää hengissä päiväkotiin saakka, koska on aivan järkyttävää et yksi äiti yhden lapsen kanssa (olipa sitten kuinka hieno koti tahansa) viettää sitä lapsuutta ja äitiyttä. Siis kahdestaan yksin. Ei ihmistä oel tarkoitettu sellaiseen. Juuri äidit ja pienet lapset tarttis sekä toistensa että mummojen ja tätien ja muiden apua. Ja sitä yhteistä päämäärää mitä vois toteuttaa lapsentahtisesti.

Terveys meni hetkellisesti vuosi sitten, mutta nyt jo valoa tunnelin päässä. Meidän perheellä on aivan ihana tukiverkosto. Läheisemme ja sukulaisemme ovat auttanaat arjessa ja muistaneet kysyä myös minulta kuinka kulloinkin voin ja tarvimmeko lisää apua. On ihana tietää, että on ihmisiä johon turvautua hädän hetkellä.



Parasta on kuitenkin se, että uskaltauduin hyppäämään pois työelämän oravanpyörästä jo silloin kn työkyky oli tallella. Jos olisin joutunut pitkälle toipumislomalle suoraan työstäni, kokisin sairauteni varmasti vielä rankempana kokemuksena.

Kotiäiteys on ihanaa silloin kun sitä ei tarvi "tehdä" yksin vaan ympärillä on paljon rakkaita ihmisiä. Sairauteni opetti minulle myös elämän raadollisia rajoja ja siksi osaankin nauttia muiden mielestä varmasti naurettavan pienistä asioista.



Ap:n tilanne on surullinen. Harmi, että asun 300 km:n päässä enkä myöskään voi auttaa arjen käytännön asioissa. Jos haluat purkaa tuntojasi ja huoliasi, laita e-mail osoite niin lupaan kuunnella huoliasi. Ymmärrän toki jos et jaksa/halua avautua täysin tuntemattomalle.

et katsotaan muita pitkin nenävartta.

Munkin rakkaalla tytölläni oli kerran vähän lirahtanut housuun, kuivaksi oli oppinut. Olin juuri aikomassa vaihtaa vaatteet ja huutelin tyttöä sisälle, naapurin rouva katsoi siis suorastaan kauhistunut ilme kasvoillaan tätä "läikkää".

ymmärrän kyllä että saattaa inhottaa mut voisi sitäkin vähän enemmän piilotella. Mulle tuli lähinnä huvittunut olo siitä.

Kun tyttöni täynnä energiaa ja elämäniloa tanssahteli luokseni niin halasin niin lujaa ja ajattelin että tältä lapselta ei puutu mitään. Hänellä on äiti, joka rakastaa koko sydämestään lastaan, välittää muista ihmisistä ja omistaa loistavan tuliverkon.

Ja mää en voinut sille mitään, mut mua alko vähän säälittää tämä naapurin rouva. Että voiko olla noin kireellä pipo.

Mut ei sen enempää siitä.

Tällaistähän se on, kaikki yrittävät rämpiä omassa elämässä eteenpäin ja voimat usein riittävät vain siihen. Miksi? Työelämä on vaativaa ja paineet pärjäämiselle kovat. Ei ehkä jakseta auttaa toisia heidän taakoissaan.

Ehkä ihmiset eivät osaa käsitellä ongelmia ja kaikkoavat siksi, kun niiden kohtaaminen ahdistaa?



Saatko mitään apua kunnalliselta sektorilta? Onko olemassa jotain vertaisryhmiä samaa sairastavien kanssa?

Miten pysyt nyt itse kasassa - fyysisesti ja henkisesti - tarvitsisitko enemmän apua - mistä muualta voisit sitä saada kuin tuttaviltasi?



Toivottavasti tilanteesi helpottuu ja saat uusia voimia ja kannattelevia ihmissuhteita.

Itse olen läpikäymässä elämäni kriisiä (mies petti ja jätti, olin puolet elämästäni hänen kanssaan, 2 lasta jäi mulle, koti meni alta, muutto uuteen kaupunkiin, oma yritys oli pakko lopettaa jne.)



Mulla on onneksi muutamat läheiset, joille purkaa huolia ja apua on tullut. Nyt vaan tuntuu sille, että hakeudun lisäksi ammattiauttajan pakeille ihan itseni ja lasten takia. Ulkopuoliselle olisi helppo purkaa pahaa oloa. Kannattaisko sinunkin harkita, jos kerta ystävät ja sukulaiset eivät jaksa olla tukenasi.



Mulla on kans sama fiilis tästä nykyajan empatian puutteesta: minä itse, minun elämäni ja kaikki minulle heti! Miten tähän on tultu, että kuulen koko ajan tarinoita rikkoutuneista perheistä. Siitä miten puoliso jättää sormia napsauttamalla koko entisen elämänsä kun tulee vaikeuksia. Selkärangattomuutta. Narsismia. Pinnallista elämää...



Sinulle tosi paljon voimia vaikeassa tilanteessa. Yritetään jaksaa. Kyllä se aurinko vielä paistaa meillekin. Itse ajattelen, että kun on pohjalla käynyt ei ole muuta suuntaa kuin ylöspäin.