Onko yksi lapsenlapsi isovanhempien suosikki? Syy voi olla tämä

Vierailija kirjoitti:

Olin rippijuhlissa, joissa isoisä piti puheen tälle vanhimmalle lapsenlapselleen. Muut lapsenlapset joutuivat kuuntelemaan, miten tämä yksi oli se ensimmäinen ja tärkein ja niin erityinen heille. Vsikka ei kai se kenellekään yllätyksenä tullut.

Miksi isovanhempi ei saa sanoa totuutta? Ensimmäinen lapsenlapsi on aina erityinen ja minusta on väärin, että isovanhempien pitää valehdella siksi, että muille ei tule paha mieli.

Olen pitänyt omalle esikoiselle ylioppilasjuhlissa puheen, jossa sanoin ihan samoin eli että olet ensimmäinen ja tärkein ja erityinen. Ei se muille lapsille yllätyksenä tullut. Sen sijaan naureskeltiin sitä, miten jatkoin, että ensimmäisen kanssa tuli tehtyä kaikki virheet ja seuraavat lapset selvisivät lapsuudestaan helpommalla, koska ensimmäinen oli raivannut heille tietä. Ei ne sanat vaan niiden sisältö!

Kuopukselle tulen pitämään puheen, joss sanon samat sanat, ensimmäinen korvataan viimeisellä. Ja todetaan, että harjoittelusta huolimatta hänelläkään ei ollut täydellisiä vanhempia.

Hämmästyttää, että jotkut puolustelevat tällaista käyttäytymistä. Minusta se kertoo sosiaalisesta typeryydestä. Jos on niin väsynyt, ettei jaksa huomioida kaikkia lapsenlapsia yhtä lailla, niin pitäisi jättää huomioimatta suosikitkin.

Minusta tilanne on suoraan verrannollinen siihen, että esimies huomioisi vain tietyt suosikkialaiset. Sitäkin tietysti tapahtuu, mutta reilua se ei ole.

Entä jos suosikkilapsenlapsi vaikka kuolee? Sitten ei ole ketään lapsenlasta.

Minullekin mummina on yksi lapsista rakkain ihan siksi, että vanhempansa häntä sorsivat. en anna muiden lasten tätä kyllä huomata, mutta ko lapsi sen kyllä tietää.

Meillä anoppi suosi tyttärensä lasta.

Hän pääsi aina mummin mukana matkoille, hän sai aina rahaa ja parhaat lahjat.

Kun tämä tyttö sitten muutti Ruotsiin opiskelemaan, mummo ruikuttaa meidän teinejä käymään kylässä, auttamaan kaupassa käynnissä ja mattojen tamppuksessa.. Teinit ovat sanoneet suoraan mummolleen ettei kiinosta.. Myöskään minua ei kiinosta auttaa, hän ei ollut koskaan minun tukena kun poikansa (mieheni) kuoli, eikä ollut hänen eläessäänkään. Sitä saa mitä tilaa!

Miniän lapset ovat miniän lapsia, siitä ei pääse mihinkään!

Vierailija kirjoitti:

Kun vanhuksella on lähes terveys menny omia lapsia hoidellessa niin on ihmeellistä jos vielä lapsenlapset pitää hoitaa ja siitä mangutaan. Jos isovanhemmat hoitaa niin hoitaa sitten, mutta ei sitä pidä vaatia. Se pitää ottaa suurena lahjana vastaan jos hoitavat...ei se ole itsestäänselvyys. Ihan hirvittää, jos kuulee että aletaan vaatia hoitamista tai vaan työnnetään hoitoon. Hyvin on kasvatettu nämä nuoret aikuiset. Energiaa ei riitä kaikille. pitää ottaa huomioon tapauskohtaisesti. Vanhukset tarvitsevat jo vihdoinkin lepoa itsekin vaikka onhan ne lapsenlapset ilona silmälle. kaikki ei kuitenkaan ala hoitamaan ja sitäkin pitää kunnioittaa.

Tässä jutussa ei varsinaisesti ollut kyse vanhuksista. Aika moni nuorena lapsensa saanut on isovanhempi viisikymppisenä, eikä alle 40-vuotiaat mummot ja vaarit kovin harvinaisia ole.

Vähän vaikea tietenkin työntää omaa lasta isovanhemman hoitoon, jos oma pikkusisar on vielä hoitoiässä, vaikka on onhan se toisaalta ihan kivaa, jos kotihoitotuella tai työttömänä olevan iäkkäämmän äidin hoitoon voi laittaa myös hänen esikoisensa lapsen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika surullista luettavaa kommenteissa. Suomalaisessa perheessä on jotain pahasti vialla jos sen jäseniksi luetaan vain puoliso ja alaikäiset ts. kotona-asuvat lapset. Ja sitten kun se teini kasvaa parikymppiseksi (ja tähänkin kannustetaan, mitä aiemmin sen parempi...) ja muuttaa, hän ei parissa vuodessa enää kuulukaan perheeseen? Ja kun aikanaan tulee (jos tulee) lapsenlapsia, ovat nämä vain jotain ekstraa jota "hoidetaan joskus jos viitsitään, ei mitään velvollisuutta..." Näin varmasti lain edessä onkin ja hyvä niin mutta mitä se kertoo ihmisestä jos oma jälkikasvukin muuttuu parikymmentä täytettyään vieraaksi ja jota kenties hankaluuksissa ei haluta tukea ja auttaa, edes omien resurssien mukaan?

Aika karua kieltä itsekyydestä. Elämän täyteys on jakamisessa. Se toki koskee kaikkia, samoin kuin toisten huomioonottaminen, puolin ja toisin. Jos haluaa saada (rakkautta, hyviä muistoja...), on pakko antaa, ei voi vain saada elämän pullasta rusinoita, vaikka näin tuntuu moni kuvittelevan.

Omista isovanhemmistani lähtemättömimmän jäljen jätti juuri hän, joka arkipäivässä hössötti ja paasasi, oli ärsyttäväkin toisinaan, huolehti ja välitti, ruokki ja vahti. Jos isovanhemmat haluatte "elää ikuisesti", viettäkää aikaa jälkipolven kanssa. Ja aikuiset lapset perheineen, huomaavaisuus ja myötätunto vanhevevia kohtaan koskee teitä. 

Suomessa pitäisikin olla lähtökohtana se, että isovanhemmat voivat asua samassa taloudessa lastensa kanssa silloin, kun lapsenlapset ovat pieniä ja sen jälkeen edelleen kuolemaansa asti. Liian usein vanhempien sukupolvi haluaa niitä rusinoita pullasta eli hoitoapua, mutta ei suostu siihen, että se apu asuisi samassa kodissa.

Ehdotat, että isovanhemmat asuisivat samassa taloudessa lastensa kanssa. Ennen kuin menen homman järkrvyyteen, niin mites kun niitä lapsia on yleensä enemmän kuin yksi. Miten valita kenen kanssa yhteistaöous tehtäisiin?

Itse en kyllä suostuisi moiseen. Meille on ensimmäinen lapsenlapsi tulossa ja sitä odotetaan innolla. Mutta että pitäisi asua saman katon alla?

Mieheni on 54, minä 53v. Meillä on 14-15 vuotta työelämää edessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin rippijuhlissa, joissa isoisä piti puheen tälle vanhimmalle lapsenlapselleen. Muut lapsenlapset joutuivat kuuntelemaan, miten tämä yksi oli se ensimmäinen ja tärkein ja niin erityinen heille. Vsikka ei kai se kenellekään yllätyksenä tullut.

Miksi isovanhempi ei saa sanoa totuutta? Ensimmäinen lapsenlapsi on aina erityinen ja minusta on väärin, että isovanhempien pitää valehdella siksi, että muille ei tule paha mieli.

Olen pitänyt omalle esikoiselle ylioppilasjuhlissa puheen, jossa sanoin ihan samoin eli että olet ensimmäinen ja tärkein ja erityinen. Ei se muille lapsille yllätyksenä tullut. Sen sijaan naureskeltiin sitä, miten jatkoin, että ensimmäisen kanssa tuli tehtyä kaikki virheet ja seuraavat lapset selvisivät lapsuudestaan helpommalla, koska ensimmäinen oli raivannut heille tietä. Ei ne sanat vaan niiden sisältö!

Kuopukselle tulen pitämään puheen, joss sanon samat sanat, ensimmäinen korvataan viimeisellä. Ja todetaan, että harjoittelusta huolimatta hänelläkään ei ollut täydellisiä vanhempia.

Minä en ikinä, ikinä, ikinä sanoisi kenellekään lapsista tai lapsenlapsista, että hän on "tärkein".

Omat vanhempani ovat aina olleet tasapuolisia. Appivanhemmat taas eivät. Suosikkijärjestelmä on törkeää ja onneksi aika usein ampuu käyttäjäänsä omaan jalkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika surullista luettavaa kommenteissa. Suomalaisessa perheessä on jotain pahasti vialla jos sen jäseniksi luetaan vain puoliso ja alaikäiset ts. kotona-asuvat lapset. Ja sitten kun se teini kasvaa parikymppiseksi (ja tähänkin kannustetaan, mitä aiemmin sen parempi...) ja muuttaa, hän ei parissa vuodessa enää kuulukaan perheeseen? Ja kun aikanaan tulee (jos tulee) lapsenlapsia, ovat nämä vain jotain ekstraa jota "hoidetaan joskus jos viitsitään, ei mitään velvollisuutta..." Näin varmasti lain edessä onkin ja hyvä niin mutta mitä se kertoo ihmisestä jos oma jälkikasvukin muuttuu parikymmentä täytettyään vieraaksi ja jota kenties hankaluuksissa ei haluta tukea ja auttaa, edes omien resurssien mukaan?

Aika karua kieltä itsekyydestä. Elämän täyteys on jakamisessa. Se toki koskee kaikkia, samoin kuin toisten huomioonottaminen, puolin ja toisin. Jos haluaa saada (rakkautta, hyviä muistoja...), on pakko antaa, ei voi vain saada elämän pullasta rusinoita, vaikka näin tuntuu moni kuvittelevan.

Omista isovanhemmistani lähtemättömimmän jäljen jätti juuri hän, joka arkipäivässä hössötti ja paasasi, oli ärsyttäväkin toisinaan, huolehti ja välitti, ruokki ja vahti. Jos isovanhemmat haluatte "elää ikuisesti", viettäkää aikaa jälkipolven kanssa. Ja aikuiset lapset perheineen, huomaavaisuus ja myötätunto vanhevevia kohtaan koskee teitä. 

Suomessa pitäisikin olla lähtökohtana se, että isovanhemmat voivat asua samassa taloudessa lastensa kanssa silloin, kun lapsenlapset ovat pieniä ja sen jälkeen edelleen kuolemaansa asti. Liian usein vanhempien sukupolvi haluaa niitä rusinoita pullasta eli hoitoapua, mutta ei suostu siihen, että se apu asuisi samassa kodissa.

Ehdotat, että isovanhemmat asuisivat samassa taloudessa lastensa kanssa. Ennen kuin menen homman järkrvyyteen, niin mites kun niitä lapsia on yleensä enemmän kuin yksi. Miten valita kenen kanssa yhteistaöous tehtäisiin?

Itse en kyllä suostuisi moiseen. Meille on ensimmäinen lapsenlapsi tulossa ja sitä odotetaan innolla. Mutta että pitäisi asua saman katon alla?

Mieheni on 54, minä 53v. Meillä on 14-15 vuotta työelämää edessä.

Isovanhempia on noin 4 kpl, joten eiköhän sitä voida jakaantua useampaan perheeseen. Ainoa lapsi tietenkin majoittaa omat vanhempansa ja muut isovanhemmat voivat asua aina muutaman kuukauden tai vuoden lapsillaan.

Ymmärrätkö nyt lainkaan sitä, että jos isovanhempia vaaditaan hoitoavuksi, on isovanhemmilla oikeus vaatia palvelua omilta lapsiltaan vedoten siihen, että toki nyt lapset vanhempiaan rakastavat!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika surullista luettavaa kommenteissa. Suomalaisessa perheessä on jotain pahasti vialla jos sen jäseniksi luetaan vain puoliso ja alaikäiset ts. kotona-asuvat lapset. Ja sitten kun se teini kasvaa parikymppiseksi (ja tähänkin kannustetaan, mitä aiemmin sen parempi...) ja muuttaa, hän ei parissa vuodessa enää kuulukaan perheeseen? Ja kun aikanaan tulee (jos tulee) lapsenlapsia, ovat nämä vain jotain ekstraa jota "hoidetaan joskus jos viitsitään, ei mitään velvollisuutta..." Näin varmasti lain edessä onkin ja hyvä niin mutta mitä se kertoo ihmisestä jos oma jälkikasvukin muuttuu parikymmentä täytettyään vieraaksi ja jota kenties hankaluuksissa ei haluta tukea ja auttaa, edes omien resurssien mukaan?

Aika karua kieltä itsekyydestä. Elämän täyteys on jakamisessa. Se toki koskee kaikkia, samoin kuin toisten huomioonottaminen, puolin ja toisin. Jos haluaa saada (rakkautta, hyviä muistoja...), on pakko antaa, ei voi vain saada elämän pullasta rusinoita, vaikka näin tuntuu moni kuvittelevan.

Omista isovanhemmistani lähtemättömimmän jäljen jätti juuri hän, joka arkipäivässä hössötti ja paasasi, oli ärsyttäväkin toisinaan, huolehti ja välitti, ruokki ja vahti. Jos isovanhemmat haluatte "elää ikuisesti", viettäkää aikaa jälkipolven kanssa. Ja aikuiset lapset perheineen, huomaavaisuus ja myötätunto vanhevevia kohtaan koskee teitä. 

Suomessa pitäisikin olla lähtökohtana se, että isovanhemmat voivat asua samassa taloudessa lastensa kanssa silloin, kun lapsenlapset ovat pieniä ja sen jälkeen edelleen kuolemaansa asti. Liian usein vanhempien sukupolvi haluaa niitä rusinoita pullasta eli hoitoapua, mutta ei suostu siihen, että se apu asuisi samassa kodissa.

Ehdotat, että isovanhemmat asuisivat samassa taloudessa lastensa kanssa. Ennen kuin menen homman järkrvyyteen, niin mites kun niitä lapsia on yleensä enemmän kuin yksi. Miten valita kenen kanssa yhteistaöous tehtäisiin?

Itse en kyllä suostuisi moiseen. Meille on ensimmäinen lapsenlapsi tulossa ja sitä odotetaan innolla. Mutta että pitäisi asua saman katon alla?

Mieheni on 54, minä 53v. Meillä on 14-15 vuotta työelämää edessä.

Isovanhempia on noin 4 kpl, joten eiköhän sitä voida jakaantua useampaan perheeseen. Ainoa lapsi tietenkin majoittaa omat vanhempansa ja muut isovanhemmat voivat asua aina muutaman kuukauden tai vuoden lapsillaan.

Ymmärrätkö nyt lainkaan sitä, että jos isovanhempia vaaditaan hoitoavuksi, on isovanhemmilla oikeus vaatia palvelua omilta lapsiltaan vedoten siihen, että toki nyt lapset vanhempiaan rakastavat!

Joo, että isovanhempien parisuhteet hajotetaan, että "taakka" jakautuu tasaisesti. Useimmat isovanhemmat eivät kyllä missään nimessä haluaisi asua lastensa nurkissa, voi vain kuvitella, kuinka paljon kärsimystä nurkissa asuminen aiheuttaisi, etenkin "kiertolaisena".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin rippijuhlissa, joissa isoisä piti puheen tälle vanhimmalle lapsenlapselleen. Muut lapsenlapset joutuivat kuuntelemaan, miten tämä yksi oli se ensimmäinen ja tärkein ja niin erityinen heille. Vsikka ei kai se kenellekään yllätyksenä tullut.

Miksi isovanhempi ei saa sanoa totuutta? Ensimmäinen lapsenlapsi on aina erityinen ja minusta on väärin, että isovanhempien pitää valehdella siksi, että muille ei tule paha mieli.

Olen pitänyt omalle esikoiselle ylioppilasjuhlissa puheen, jossa sanoin ihan samoin eli että olet ensimmäinen ja tärkein ja erityinen. Ei se muille lapsille yllätyksenä tullut. Sen sijaan naureskeltiin sitä, miten jatkoin, että ensimmäisen kanssa tuli tehtyä kaikki virheet ja seuraavat lapset selvisivät lapsuudestaan helpommalla, koska ensimmäinen oli raivannut heille tietä. Ei ne sanat vaan niiden sisältö!

Kuopukselle tulen pitämään puheen, joss sanon samat sanat, ensimmäinen korvataan viimeisellä. Ja todetaan, että harjoittelusta huolimatta hänelläkään ei ollut täydellisiä vanhempia.

Mä olen ensimmäinen lapsenlapsi. Pitkään luulin että mussa on vika kun mummo ja ukki ei halunnut pitää yhteyttä. Ei niitä kiinnosta vieläkään vaikka mulla on jo omia lapsiakin. Että se siitä erikoisuudesta. Anoppi taas lopetti likan erikoisena pitämisen kun tyttärensä saivat lapsia. Hieno suku meillä.

Meillä miehen sisaren lapsi on ollut pienestä pitäen isovanhemmillaan jopa viikon kerrallaan. Häntä on viety kylpylöihin, konsertteihin, hotellireissuille jne. Meillä on 2 lasta. Heidät otetaan vain isovanhempien kotiin yhdeksi yöksi kerrallaan. Minnekään muualle ei viedä tai mitenkään ei kompensoida sitä, että serkkua hoidetaan/viihdytetään moninkertaisesti enemmän. Kun lapsemme ovat isovanhemmillaan, viihde on tabletilla pelien pelaaminen lähes koko vierailun ajan. Lapsemme eivät ole vielä tätä tajunneet, mutta toki itseäni ottaa päähän. Tajuan, että kahdesta on selvästi enemmän vaivaa kuin yhdestä, mutta epäsuhta on todella valtava. Mies ei halua ottaa vanhempiensa kanssa asiaa puheeksi, heillä kartetaan riitoja ja väittelyitä, joten en ota minäkään. Harmittaa lasten puolesta, kun serkku innolla odottaa seuraavaa kylpyläreissua isovanhempien kanssa ja oma poika kysyy, että milloin me päästään. No, ette te taida päästä...

Onpa kommentteja. Olen kiitollinen, että oma äitini kohtelee kaikkia lapsenlapsiaan tasapuolisesti, jopa yökylään otetaan sunnilleen vuorotellen. Lapset tietävät kaikki olevansa mummille tärkeintä maailmassa, mutta kukaan ei varmasti ajattele olevansa tärkeämpi kuin muut lapsenlapset. Tämä vahvistaa osaltaa myös sisarusten ja serkkujen välistä yhteyttä, kun ei tarvitse kilpailla huomiosta eikä kokea kateutta mummin rakkaudesta.

Miksi täällä keskitytään siihen pitäisikö lastenlapsia hoitaa vai ei? Minusta tuo hoitoapu on toissijainen, tärkeintä olisi olla yleensä kiinnostunut lapsenlapsistaan. Kauheaa on katsella jos lapsi yrittää puhua isovanhemmalle jota ei kiinnosta pätkääkään. Ja kaiken huomion saa toinen. Ja sekin että tosiaan kerrotaan mitä kaikkea kivaa on toisen sisaruksen lapselle ostettu, mutta ei teille , ja ollaan "tasapuolisia".

KUULUU pitää tasavertaisina olosuhteisiin suhteutettuina: esimerkiksi neljän lapsen äiti, josta tulee 8 lapsen mummu, lapsenlapsilla 4 muutakin mummua ja osalla papat ja jopa isoisovanhemmat ja tädit sedät apuinaan ja tukinaan, niin tarpeet ovat olosuhteineen erilaiset kuin yksinhuoltajan.

Tasavertaisuus ei ole sitä että yksi jakaa leipää jokaiselle saman verran: se on sitä, että jokainen tulee kuulluksi ja nähdyksi tasa-arvoisena ja jokainen auttaa siinä, missä pystyy ja mitä osaa, ja ymmärtää.

Meillä jaetaan eli delegoidaan tehtäviä lasteni perheiden kanssa: perheet, joilla rahat ja avut ovat ruhtinaalliset ( eli toimeentuloa 2:den aikuisen kera, mummuja ja pappoja piisaa, tätejä ja setijä, silloin voin pyytää että käyvät katsomassa isoisovanhempia ja minulle voi tuoda lapset leikkimään ja jopa yökyliin kun en itse tahdo käydä töitteni jälkeen ravintoloissa tai edes matkoilla. Tai menen auttamaan sairaan lapsen hoidossa jos ei sillä hetkellä muuta hoitokeikkaa ole luvattu).

Mutta jos yksinhuoltajavanhempi sairastuu/lapset sairastuvat tai ruokarahaa tarvitsevat, olisi kyllä järjen köyhyyttä jäädä auttamaan siellä, missä apuja on saatavilla muutenkin.

Lapseton perhe saa apua esimerkiksi muutoissa ja siivouksissa, tosin harvemmin edes pyytävät, sitä vastoin ehdottavat apuaan sekä minulle että sisaruksilleen tai isoisovanhemmille, joita ei auta muuten muut kuin  minä.

Aikuistunut lapseni muistaa lapsena ollessaan minun todenneen että ensin kasvatan lapseni aikuiseksi kun parisuhteettomuuttani ihmettelivät yksi jos toinenkin vuosien varrella.

Nyt on lapset aikuisia ja lapsenlapsetkin päiväkoti-ikäisiä; odotanko vielä heidän aikuistumistaan ja omien vanhempieni "kasvamista" .....sittenkö on minun vuoroni henkäistä: olla syyllistymättä siitä, etten joka puhelinsoiton jälkeen ryntää auttamaan tai olemaan kotona kun lapsenhoitajaa tarvitaan. 

Hyvä kun sinusta tuntuu että olette onnistuneet isovanhemman roolissa ja osassa: minulle on osa vielä kesken ja rooleja niin monta etten voi keskittyä vain yhteen eli matka on kesken ja väliaikatietoja ei kannata jäädä katsomaan: menee muuten askeleet sekaisin ja helpoimmin kompuroi vielä. Yritän selviytyä päivä kerrallaan ja ratkoa tilanteet vaikka pieniksi asioiksi pilkkoen, delegoidenkin tarvittaessa....yhteistyöllä ja keskustelemalla, istumalla tarvittaessa leegolinnojen keskellä ja dinosaurusten ja yksisarvisten temmellyskentällä ja leikkipuistossa hiekkalaatikon reunalla ihastellen taaperoiden kykyä elää hetkessä.

Eilen istuin- taas kerran -dementiotuneen isäni kanssa sairaalan päivystyksen aulassa ja yritin lohduttaa isää, joka kyselee kuin 4-vuotias lapsenlapseni, kärsimättömänä leikkikentän liukumäessä oman vuoronsa tuloa: milloin minun vuoroni on?  Sanat on samat, vaikka asiayhteys niin erilainen; yksi kerrallaan, ettei tule vahinkoja.

Tärkeä asia on kyseessä ja siihen ruokataukoni tuhlasin...nyt töihin ja klo 16 lapsenlapsi tarhasta kun yksinhuoltaja pääsee vasta klo 18: tämä on elämää, josta nautin...ei mene hukkaan ja turhuuksiin. Rakastan vaikken kaikkeen ehdi ja pysty, mutta yritän ja tunnen eläväni ja olevani tarpeellinen ja rakastettu äiti, mummo ja tytär, ystävä ja tekijä.

No toki isovanhempien kuuluisi rakastaa kaikkia lastenlapsia yhtälailla ja meillä näin onkin. Minusta on kummallista, jos isovanhemman rakkaus ei riitä omalle jälkeläiselleen. Ymmärrän kuitenkin sen, että isovanhemmat hoitavat mielummin yhtä rauhallista ja sopusaa lasta kuin kolmea keskenään riitelevää vilkasta ja riehuvaa lasta. Saman valinnan minäkin tekisin, itseasiassa kutsun meille usein ihan vaan huvin vuoksi leikkimään lasten serkkuja, jotka leikkivät sopusasti omien lasteni kanssa. Raskaampia hoidettavia otan hoitoon vaan, jos heidän vanhempansa tarvitsevat apua. Kaikki ovat yhtä rakkaita, mutta toisten hoito on rankkaa työtä ja toiset taas menevät siinä omien lasten sivussa. Ymmärrän, jos siis isovanhemmat jotka nauttivat vaikka klassisesta musiikista vievät yhden rauhallisen lapsen mielellään vaikka balettiin, mutta eivät jaksa viedä kolmea vilkasta lasta kerralla mihinkään.

Itse en myös kehtaa lähettää molempia lapsiani yhtäaikaa hoitoon, jos ei ole aivan pakko. Yhden lapsen kanssa isovanhemmat voivat puuhastella mukavia, mutta kahdessa on jo paljon enemmän hommaa.

Mun lapset on anopin ainoat lapsenlapset. Vanhempaa paapotaan, kehutaan, lahjotaan jne, pienempi on vain ylivilkas. Diagnoosi mummun tekemä. Mummu toi vanhemmalle n. 200 € arvosta lahjoja synttäreille, lisäksi 100 € tilille. Mun mielestä paljon alle kouluikäiselle. Pienempi sai n. 15 € arvoisen kirjan. Oli muuten samanlainen kirja, jonka toi joululahjaksi... pärjätään mainiosti ilman anopin lahjuksia, mutta lasten puolesta harmittaa epätasa-arvo kovasti. Varmasti yksi vaikuttava tekijä on se, että lempilapsenlapsi on kopio isästään, hylkiöllä taas paljon piirteitä minun suvustani.

Anopin kanssa muutenkin haastava suhde, olen hänelle kovin epämieluisa miniä. Ollut sitä ihan alusta asti. Tuo epäreiluus (ja epäasiallinen käytös minua kohtaan) ovat johtaneet siihen, ettei juuri olla tekemisissä kuin pakolliset.

Vanhassa maailmassa olin mieleinen lapsenlapsi ukille, ensimmäinen poika muutaman tyttöserkun jälkeen. Kai minä vietin vierailuilla aikaa sitten paljon ukin kanssa kun lähes ainoat muistikuvat silta ajalta mummolavierailuista ovat ukin piipunpolttelusta.

37 jatkaa

Mummu siis mielellään tulisi vahtimaan lapsia. Nykyään pyydetään vain äärimmäisessä hädässä. Esim. isomman lapsen vinkaisu tarkoittaa sitä, että lapsi tarvii keksiä. Meillä harvoin on keksiä, mutta ei hätää, mummun laukussa on! Pienemmän vinkaisu taas on varma merkki väsymyksestä -> lapsi sänkyyn. Ja sit harmittelee kun piti hakea lapsi pois puolen tunnin jäljeen, kun lapsi "huijasi" väsymyksensä. Siis 1-vuotias. Vaihtoehtoa "anoppi oli väärässä" ei ole. Herkkujen kanssa ei ole mitään rajaa, ja tavaraa on kantanut meille selkä vääränä. 90 % siitä huonolaatuista krääsää, ihan väärän kokoisia (2 - 4 vuotta kasvunvaraa) vaatteita jne. Tai siis ostelee vanhemmalle, saahan pienempi ne perintönä aikanaan, eikä tämän vuoksi tarvitse/ansaitse ikinä mitään uutena.

Mitä tekisit tilanteessa jossa sinun lapset on ne suvun mustat lampaat? Kun olet yhteydessä äitiisi, hän tilittää sisaresi lasten tekemisiä, olemisia jne. Kerrot jostain lapsesi pienestä edistysaskeleesta. Tämä saa mummin vertailumielelle ja hän alkaa kilvan kertoa, miten suosikkilapsenlapsi Eljas Antero osaa sitä, sitä ja sitä. Kaikki kuulumiset on näiden lastenlasten kuulumisia. Miten sanoisit nätisti, että esim. haluaisit kuulla lapsen kuulumiset tämän omalta vanhemmalta tai että sinua ei oikein kiinnosta tämän tyyppiset jutut.