Lue keskustelun säännöt.
Huomaan olevani salaa kade kavereiden auvoisesta vauva-ajasta
24.07.2007 |
Tai siis äitiyden alkutaipaleesta. Itse olin ekat puoli vuotta ihan rikkipoikkipuhki ja kuljin kuin sumussa. Synnytyksen jälkeistä masennustakin vähän epäiltiin, mutta mitään varsinaista diagnosia en saanut. Sittemmin äitiys on alkanut maistua ihanalta täälläkin, lapsi on oppinut nukkumaan yönsä ja elämä kaikin puolin voittaa. Nyt vauvoja saaneille ystävilleni olen valmistautunut olemaan tukena, apuna ja vertaistukena, mutta (itselleni) jotenkin yllättäen kellään muulla ei olekaan ollut yhtään rankkaa. Jotenkin siitä olen sitten herännyt miettimään, että ei se mun äitiytyminen sitten kovin putkeen tosiaan tainnut mennä. Ja samalla tulee vähn suru ja katkeruus siitä, ettei itse ole saanut kokea noita huumaavia onnenhetkiä vielä vauvan ollessa pieni. Ehkä mä sitten olin masentunut, mutta luulin tuon olon " kuuluvan pakettiin" enkä osannut hakea riittävästi apua. Harmi. Noh, joskus toinen lapsi meille vielä suodaan, osaan toivottavasti toimia paremmin.
Sekavaa sepustusta tuli, mutta kirjoittaminenkin jo vähän helpotti. Kiitos, jos jaksoit lukea!
Kommentit (66)
Yritän olla kiitollinen siitä, että on kuitenkin kaksi " tervettä" lasta. Mutta se rassaa, että harva ymmärtää miten rankkaa moniallergisen lapsen kanssa oikeasti on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä en ole keksinyt mitään. Joskus jo tuntui, että alan olla sinut asian kanssa. Että meillä vaan oli sellaista vaikeaa silloin vauva-aikaan, mutta että se on nyt ohi ja menee jo paremmin.
Mutta nyt kesällä olen huomannut, että pyörin kuitenkin edelleen aina näissä vertaisketjuissa tästä aiheesta. Että ei olekaan kovin sellainen olo, että olis yhtään päässyt yli.
Niin tuttua ovat monet tämän ketjun tunnelmat. Aivan samalla tavalla minäkin koin tulleeni huijatuksi enkä oikein kehdannut paljastaa kenellekään todellisuutta mielentilastani. Eniten satutti - ja satuttaa - se, ettei mieheni tajunnut missään vaiheessa mitään. Samalla olin varma, että olen aiheuttanut vauvalleni pysyvän trauman, kun en ollutkaan se ihastunut, lääpällään oleva ihanneäitii, vaan itkevä hermokimppu. Eikä apua todellakaan tullut mistään.
Uskon, että on mahdollista tietoisesti pyrkiä positiiviseen ajatteluun tämänkin asian suhteen ja päästä sen yli.
Mutta sitten tajusin, että sehän on vain minun päässäni. Mikä on rankkaa? Vauvani ei viihtynyt itsekseen hetkeäkään ennen 10 kk ikää, kaiket päivät piti kantaa, lähti aikaisin liikkeelle ja ei osannut siten varoa mitään, oli temperamenttinen ja voimakkaasti vierastava 4 kk iästä lähtien 10 kk ikään. Ei viihtynyt ennen 6 kk ikää hetkeäkään vaunuissa jne. Kukaan muu kuin äiti ei kelvannut hoitajaksi eikä saanut ottaa edes syliin.
Mutta sitten aloin ajatella järkevästi: minulla oli imetys onnistunut hienosti, vauva nukkui öisin kuitenkin useamman tunnin putkeen, hänellä ei ollut MITÄÄN allergiaa, hän sairasti ensimmäisen kerran 11 kk iässä ja silloinkin lievän nuhan. Koskaan ei tarvinnut murehtia hänen kehityksestään, koska kehittyi kaikessa lähinnä liian aikaisin. Lapsi oli terve kuin pukki, älykäs ja oppivainen ja minä valitan. Siihen loppui.
Mutta kuinkas ollakaan taaperoaika onkin ollut helppoa. Lapsi on aivan ihana.
Sitten taas joku vaikeasti sairaan lapsen äiti saattaa ajatella, että voi kun olisi selvinnyt pelkillä allergioilla. Mutta vaikeasti allergisen lapsen kanssa voi kyllä olla tosi vaikeaa, päivät ja yöt, monta vuotta. Usein törmää vähättelyyn enkä olisi itsekään pitänyt asiaa aiemmin kovin kummoisena ongelmana ennen kuin pääsin kokeilemaan.