Huomaan olevani salaa kade kavereiden auvoisesta vauva-ajasta

Ihmiset ovat erillaisia ja kestävät eri tavoin eri asioita. Mutta, eikö ne yövalvomiset ja muut vauva aikaan kuuluvat ongelmat tunnu pienemmiltä kun niitä osaa suhteuttaa oikein?

t. koliikista kirjoittanut

>Ihmiset ovat erillaisia ja kestävät eri tavoin eri asioita. Mutta, eikö ne >yövalvomiset ja muut vauva aikaan kuuluvat ongelmat tunnu >pienemmiltä kun niitä osaa suhteuttaa oikein?



mun veljeni teki itsemurhan, kun meidän koliikkivauva oli pieni. Ei se auttanut mua suhteuttamaan koliikkia eikä veljen itsemurhaa. Vaan molemmat oli edelleen raskaita asioita.

Vierailija:

Ihmiset ovat erillaisia ja kestävät eri tavoin eri asioita. Mutta, eikö ne yövalvomiset ja muut vauva aikaan kuuluvat ongelmat tunnu pienemmiltä kun niitä osaa suhteuttaa oikein?

Ja sitten unet " paranevat" ja saa nukkua enää kuudella herätyksellä yössä. Niin mikä asenne siinä auttaa jaksamaan, kun kärsii fyysisesti univajeesta. Ja mukana vielä se huoli, että mikä lasta vaivaa, kuinka kipeä hän on, mihin lääkäriin hänet vielä veisin, kun lääkärissä ja tutkimuksissa on juostu koko lapsen elinikä.

Kyllä siinä vaan vanhemmilla on suuri väsymys ja huoli lapsesta niin kovia, että miksi ne jollain asenteella pitäisi yrittääkään häivyttää.

Sinuna en kyllä vähättelisi toisten ongelmia. Mietipä omalla kohdallasi miltä sinusta tuntuu, kun joku lapsistasi ja heidän sairauksistaan mitään tietämätön tulee sanomaan, että mitä sinäkin valitat. Hyvältähän noi sun lapset näyttää. Ei niissä mitään vikaa voi olla. Eikä sun elämässä mun mielestä pitäisi olla mitään valittamista. Eli oikeesti miltä susta tuntuisi.

sinä kadehdit ihmisiltä sitä että heillä on pienempiä murheita kuin sinulla. Kannattaisi ehkä ennemminkin kadehtia niitä joilla e i ole murheita. Jos nyt kadehtia kannattaa ollenkaan.

eikä kukaan ole tiennyt, että miksi. Koko vauvavauoden ajan mukana kulkee huoli, että onko lapsella jokin vakava sairaus, joka aiheuttaa kipua. Vai onko lapsi sittenkin aivan normaali, mutta huutavainen.



Tuo epävarmuus siitä mikä vauvalla on vaikeuttaa sitä suhteuttamista. Kun vauva on pieni, niin ajatellaan, että huuto loppuu kolmen kuukauden ikään. Silloin suhteuttaminen vielä onnistuu.



Mutta kun huuto ei lopukaan, vaan jatkuu kuukaudesta toiseen, niin mihin sitä sitten suhteuttaa. Siinä vain ajattelee, että loppuukohan tämä ikinä. Ja se on aivan todellinen kysymys, sillä kukaan ei pysty antamaan takeita, että vauva on terve, kun hän selvästi on hädissään ja kipeä. Ei siinä oikein osaa olla onnellinen edes siitä, että vauva on hengissä, kun koko ajan aivoissa takoo, että sillä voi olla jokin vakavakin sairaus, jota ei vielä vain ole löydetty.

ja vasta 1/2 vuoden päästä pääsimme toista kautta tutkimuksiin. Lapsella paljastui maito-allergia ja korvikkeen vaihdon kautta alkoi nukkua!



Joten voi että ärsyttää tuollaiset " vauvat nyt vaan on sellaisia" kaikkitietävät kommentit, jospa nyt arvoisa kirjoittaja ottaisi pään pois perseestään niin vois maailma vähän valjeta.

Melkein kaikki täällä kirjoittaa, että esikoisen ensimmäinen vuosi oli helvettiä ja vasta toisen kanssa on pystynyt nauttimaan vauva-ajasta. Voiko se vika oikeasti olla siinä lapsessa joka on sattunut syntymään ensiksi vai vanhempien tottumattomuudessa?? Odotan ekaa lastani ja toivon, että tämä ekan vauvan kamala vauvavuosi ei ole mikään sääntö...

Ja niin tehtiin täälläkin, että hakeuduttiin itse yksityisille lääkäreille tutkimuksiin. Ja samoin myöhemmin hakeuduttiin suoraan oma-aloitteisesti perheneuvolaan, kun turhan myöhään huomattiin, että todellakaan normaali vauva-arki ei ole sellaista kuin meillä.



Jos neuvola olisi vähänkään kuunnellut, mitä niille kerrottiin, niin oltais saatu apua aiemmin. Nyt niiden naureskelu pisti meidät vain puremaan hammasta, että kyllä me tästä selvitään, kun muutkin perheet selviävät. Ja näin avun saanti vain pitkittyi.

Tää ketju ei todellakaan edusta mitään normaalin vauvavuoden kuvauksia. Ap:n otsikko vetää lukijoiksi juuri meitä, joilla vauvavuoden kokemus on ollut hyvin äärilaidasta. Valtaosalle vauvan saaneista tämä kuvailtu ei ole lähelläkään totuutta. Tämän ketjun yksi asiahaarahan oli sekin, ettei näille vaikeille kokemuksille löydy vertaistukea, kun kaikilla muilla kuulostaa olevan ihan auvoista. Eli melkoisen harvinaista tää on.



Kyse on siis poikkeuksellisista vauvoista, eikä siitä, että äidiksi tuleminen olisi niin käsittämättömän vaikeaa, ettei sitä mitenkään pysty yhtään ennakoimaan. Kyllä jokainen odottaja noin suunnilleen tietää mitä se tarkoittaa, kun vauva tulee taloon. Mutta nää vaikeat ja vaativat vauvat ovat luonteeltaan ja temperamentiltaan hyvin vahvoja ja äidille rasittavia. Siis se on ihan vauvasta lähtöisin.



Älä siis huolehdi, vaan lue rauhassa kivempia ketjuja. Jos sulle niin harvinaisen huono säkä kävisi, että saat vauvaksesi superhuutajan, niin tule sitten kyselemään meiltä neuvoja, niin kyllä me sitten sinua lohdutellaan. Siihen asti: relax!

olenkohan jotenkin hermostunut odotuksesta, kun silmiin pistää täällä av:lla kaikki tällaiset ketjut. :-)

Meillä on ollut ilo saada 2 hyväntuulista vauvaa, jotka ovat vain syöneet ja nukkuneet. Hyvällä ystävälläni syntyi meidän esikoisen kanssa samaan aikaan vaativa vauva, joka ei nukkunut 15 minuuttia kauempaan. Huusi ja oli kärttyinen koko ajan ja kaikki on myöhemminkin ollut vaikeaa tämän lapsen kanssa. Myöskään uhmaikä ei ole mennyt ' heittämällä ohi' , vaan lapsi on edelleen vaikeampi kuin meidän lapsi. Tiedän, että olen aiheuttanut tälle ystävälleni katkeruutta sillä, että meillä vauva-ajat ovat olleet niin helppoa aikaa, josta on oikeasti voinut nauttia. En ole hirveästi hehkuttanut vauvoista hänelle, kun hän itse taistelee joka päivä vieläkin tuon lapsen kanssa. Sen tiedän, että on oikeasti erilaisia vauvoja, mutta en sitä, miksi, ja miksi joku saa helpon ja toinen vaativan.

Mutta mun on ainakin ollut ihan pakko alkaa keksimään jotain lohduttavia selityksiä, miksi mua on siunattu tollasella rääkyjälapsella. Olen kyllä ihan ammattilaiseltakin kuullut, että vaativat vauvat ovat muita älykkäämpiä ja ovat sitten myöhemmin kouluiässä helppoja, kun koulu sujuu helposti.



Sit itse olen mietiskellyt, että kai se luoja on vaan katsonut, että nuo vanhemmat selviävät haasteellisemmastakin tapauksesta, ja on sitten lykännyt sellaisen meille asumaan. Itsestäni ei kyllä yhtään tunnu siltä, että mitenkään hyvin selviäisin, mutta pakko se on vaan uskotella, että joku muu äiti ei selviäisi, ja minä oon niin hyvä että selviän.



Ja sit mun lähipiirissä on yks tosi helppo lapsi. Sen äiti ei ole mikään järjen jättiläinen, joten oon sitten aatellut, että ei sille oo voinut ton hankalampaa lasta tulla, kun sitä ei olis sitten kukaan kasvattanut, kun tää äiti ei sitä tee.



Ja nää ei oo siis mitään totuuksia, vaan mun omakeksimiä lohdutuksia, jotka auttaa jaksamaan eteenpäin. Että siksi joillain on vaikeita vauvoja, kun ne vauvat on niiiin paljon fiksumpia kuin muut ja äidit niiiiin paljon parempia kuin muut.



Ja huumorilla tää sit. Ei saa loukkaantua.

niin ei olisi saanut viestistä vähättelevää kuvaa. Idea siinä kuitenkin oli hyvä.



Toinen lapsistani on vammainen ja aika-ajoin ollut vakavasti sairaskin. Minulle nuo vauvan itkut (joita niitäkin meillä oli ihan riittämiin), yövalvomiset ym eivät olleet läheskään yhtä rankka paikka kuin monille tutuille jotka tuntuivat luhistuvan taakkansa alle. Minulle isoimpana oli huoli siitä jkääkö lapseni eloon. Nyt kun ensimmäiset elinvuodet ja pahin on ohitettu jaksan uskoa tuohon tulevaan, mutta aina kulkee mielessä huoli siitä miten vammaisuus tulee aina vaikuttamaan lapseni elämään, miten hän löytää oman paikkansa yhteiskunnassa, kuka hänestä huolehtii jos/kun meistä aika jättää tai voimamme uupuvat.



Silti tämän keskellä koen eläneeni onnenhuumassa siitä että lapseni on elossa. Että hän on tänään kotona eikä sairaalassa, että hän pystyy jo tekemään monta sellaista asiaa mitkä eivät olleet itsestäänselvyyksiä. Lapseni oikeasti nauttii elämästään, vaikkei pystykään samoihin asioihin kuin terveet lapset. Elämä on silti ihanaa.



Nuoremmalla, terveellä lapsellamme oli koliikki mikä ei mennyt ohi 3 kuukaudessa. Univelkaa kertyi, mutta silti tuntui lohdulliselta ajatus että aikanaan tämänkin on ohi. Ensimmäinen puoli vuotta - vuosi tai vaikka akksikin voivat olla valvomista ja rankkoja. Mutta ne ovat kuitenkin lyhyt aika niin lapsen kuin vanhemmankin elämässä. Minulle muistutus siitä että tämä lapsi on (ainakin toistaiseksi) terve ja hänellä on kaikki ovat auki elämässään toi lohdutusta. Nyt reilu 1,5v poika on jo iloinen ja hauska kaveri.



En halua väheksyä ketään, eihän kukaan voi tietää mitä toisen elämä todellisuudessa on. Mutta jos jotain silti voisi pahimmalla hetkellä väsymyksen keskellä auttaa ajatus siitä että tämä on vain väliaikaista ja lapsi on terve. Minulle siitä oli apua.

Ja aika pihalla muutenkin.



En osannut verrata tilannettani muihin, ehkä olin niin loppu. Mutta katkerinta oli se totaalinen yksin jääminen niin muiden äitien parissa kuin ihan konkreettisestikin. Ennen vauvan saamista en olisi uskonut, että hätätilanteessa ei löydy yksiäkään auttavia käsiä, edes hetkeksi. Ei läheisistä eikä yhteiskunnan taholta. Luulin, että meistä välitti joku, olimmehan kilttein ihmisinä auttaneet aina omia läheisiämme tiukoissakin paikoissa. Mutta olimmekin aivan omillamme. Ennen lapsen saamista oli paljon turvallisempi olo kaiken suhteen. Nyt tiedän, etten ikinä laske tai suunnittele perheemme elämää minkään muun varaan kuin sen jäsenten.



Vuosia myöhemmin on hyväksynyt sen, että vauvojakin on hyvin erilaisia ja kokemukset tekevät heistä ja meistä vanhemmista juuri sellaisia kuin olemme. On niitä, joilla vauva-aika on antoisaa ja niitä, joilla se on helvettiä. Uskon, että suurin osa meistä sijoittuu kuitenkin sinne välimaastoon. Viisastuttavaa tämä on ollut ja vähän huvittuneena hymähdän muiden tavallisille vauvaongelmille. Salaa kuitenkin ja koetan ymmärtää, että näille ihmisille joku hampaan puhkeaminen voi olla todellinen ongelmia sillä hetkellä.



Toivoisin kuitenkin, että negatiivisista tunteista puhuttaisiin esim. neuvolassa enemmän. Sekä myöskin siitä kun kaikki ei menekään odotetusti. Esimerkiksi siitä, ettei vauvaa kohtaan tunne vältämättä mitään suurta rakkautta ensihetkestä.

Ainakin itselleni oli tosi vaikea paikka myöntää, että vauvavuosi TUNTUI vaikealta. Meillä ei esim. ollut koliikkia, vauva oli aika tyytyväinen (tosin söi yöt tunnin-parin välein), ja kaiken olisi siinä suhteessa pitänyt olla OK, kaikille vakuuttelin kuinka helppoa meillä on. En kuitenkaan tuntenut rakastavani vauvaa, siitä tunsin hirveää musertavaa syyllisyyttä, samoin siitä että vaikka vauva olikin " helppo" , kaikki tuntui niin raskaalta. Ulospäin näyttelin todella hyvin huolehtivaa jne.



Keski-vaikea synnytyksen jälkeinen masennus on menossa ohi pikku hiljaa ja nimenomaan olen oppinut hyväksymään sen, että SAA tuntua rankalta eikä omia kokemuksiaa pidä/voi verrata muiden kokemuksiin. Harmittaa vähän kun ne onnentunteet ja " rakastuminen" vauvaa kohtaan on jäänyt tuntematta. Mitkään tunteet eivät kuitenkaan ole väärin, eri asia on se, miten niitä ilmaisee. En tiedä olisinko selvinnyt hengissä jos meillä olisi ollut em. vuoden kestänyttä koliikkia. Voimia kaikille vaikean vauvavuoden :) viettäneille, syystä riippumatta.

Mutta täytyy muistaa lohduttaa näillä asioilla tuota ystävääni.

Vierailija:

Mutta mun on ainakin ollut ihan pakko alkaa keksimään jotain lohduttavia selityksiä, miksi mua on siunattu tollasella rääkyjälapsella. Olen kyllä ihan ammattilaiseltakin kuullut, että vaativat vauvat ovat muita älykkäämpiä ja ovat sitten myöhemmin kouluiässä helppoja, kun koulu sujuu helposti.

Sit itse olen mietiskellyt, että kai se luoja on vaan katsonut, että nuo vanhemmat selviävät haasteellisemmastakin tapauksesta, ja on sitten lykännyt sellaisen meille asumaan. Itsestäni ei kyllä yhtään tunnu siltä, että mitenkään hyvin selviäisin, mutta pakko se on vaan uskotella, että joku muu äiti ei selviäisi, ja minä oon niin hyvä että selviän.

Ja sit mun lähipiirissä on yks tosi helppo lapsi. Sen äiti ei ole mikään järjen jättiläinen, joten oon sitten aatellut, että ei sille oo voinut ton hankalampaa lasta tulla, kun sitä ei olis sitten kukaan kasvattanut, kun tää äiti ei sitä tee.

Ja nää ei oo siis mitään totuuksia, vaan mun omakeksimiä lohdutuksia, jotka auttaa jaksamaan eteenpäin. Että siksi joillain on vaikeita vauvoja, kun ne vauvat on niiiin paljon fiksumpia kuin muut ja äidit niiiiin paljon parempia kuin muut.

Ja huumorilla tää sit. Ei saa loukkaantua.

Vierailija:

En halua väheksyä ketään, eihän kukaan voi tietää mitä toisen elämä todellisuudessa on. Mutta jos jotain silti voisi pahimmalla hetkellä väsymyksen keskellä auttaa ajatus siitä että tämä on vain väliaikaista ja lapsi on terve. Minulle siitä oli apua.

Ei sitä koliikkilastakaan tiedä koliikkilapseksi ennen kuin se koliikki-itku loppuu. Siihen asti mukana seuraa epätietoisuus, onko lapsi terve vai ei. Miten sen epätietoisuuden kanssa lohduttaudutaan sillä, että tämä on väliaikaista ja lapsi on terve, kun siitä ei ole tietoa!

Sinä sentään olet saanut vammaisen lapsesi kanssa tiedon mistä on kyse, olet saanut ohjausta, apua ja tukea. Näitä vaikean koliikkilapsen kanssa ei ole.

Vierailija:

Nuoremmalla, terveellä lapsellamme oli koliikki mikä ei mennyt ohi 3 kuukaudessa. Univelkaa kertyi, mutta silti tuntui lohdulliselta ajatus että aikanaan tämänkin on ohi.

Moni vaikea vauva on myöhemminkin aina vaativa lapsi.

ja täytyy sanoa, että olen saanut noista vauva-ajoista ihan kunnon traumat. Edelleenkin on vaikea olla itkemättä, kun puhun asiasta. Iso ongelma oli juuri se, että ei ole mitään selvyyttä mikä vauvaa oikeasti vaivaa: onko vain koliikkia, meneekö ohi, tarvitseeko lääkitystä, mille kaikelle on allerginen, imettääkö vai ei, mitä itse uskallan syödä, vai uskallanko mitään (laihduin muutamassa kuukaudessa 10 kg 65 kg alkupainosta). Sitten alkoi korvakierre. Kuopuksen kanssa ravasimme vuoden aikana lääkärissä 30 kertaa. Apteekin Neocate-maitoon hurahti samassa ajassa 2000 euroa. Lisäksi yövalvomiset, kanniskelut, sukulaisten ja tuttavien utelut ja hyväätarkoittavat neuvot...



Välillä en kestä katsoa miten helpolla kaikki muut tuntuvat pääsevän tavallisten vauvojensa kanssa. Joku 3kk koliikki tuntuu lastenleikiltä. Kateellinen olen, enkä mahda sille mitään.