Huomaan olevani salaa kade kavereiden auvoisesta vauva-ajasta

Tunsin aivan samoin, edelleenkin olen todella kateellinen, kun muilla tuntuu olevan todella helppoa... Itse sain herätä vähintään 8 kertaa yössä siihen saakka, kun lapsi oli 1,5v... Olin väsynyt, masentunut, ei hetkeäkään omaa rauhaa (yh) ja ties mitä...

Usein toivoin, ettei lasta olisikaan ja nykyisin olen todella surullinen siitä, että koko vauva-aika meni lapsen huutoon ja omaan itkemiseeni. ...toista lasta ei toivottavasti koskaan tule, en kestäisi taas niitä unettomia kuukausia...

välillä tuntui ettei edes ole vauvaa kun luppoaikaa oli ihan hirveästi. Muutenkin nukkui tosi hyvin aina ja ieikä ollut kipeänä, helpolla päästiin =)

Äitiyteni alkutaival, siis koko vuoden mittainen kotonaolo, oli aivan hirveää. Toisen lapsen kohdalla osasin jo nauttiakin. Ikävintä tässä on se, että esikoinen on nyt viisivuotias, eikä suhteeni häneen ole koskaan ollut niin läheinen kuin pikkusisareensa. Olen tietoisesti yrittänyt korjata välejämme nyt vuoden verran ja vähän siinä onnistunutkin.



Mutta tiedän tunteesi, oma vauva-aika oli myös pelkkää sumua ja kyyneliä, katkeruuttakin siitä, että moisen vauvan olin ristikseni saanut...

toisen kanssa kaikki sujui kuin onelma. täysimetys, hyvät yöunet, esikoine ja kuopus molemmat kotihoidossa, tein itse ruuat ja jne...



esikoisen kanssa mikään ei onnistunut ekalla ja masennoin jonkin verran.

tuskaa lisäs vielä se että kaikki oletti mun osaavan kun olen alan ammattilainen mutta kenenkään mieleen ei tullut että en ole koskaan ollut ammatiltani äiti.

Olen ollut huomaavinani, että lasten suhteen " itkun määrä on vakio" .

Koliikkivauva kasvaa uhmaiän ohi kuin huomaamatta.

Tai koko lapsuutensa sairastanut ja uhmaillut lapsi hujahtaa murrosiän ja nuoruuden kipuilujen ohi kuin tyhjää vain.



Itselläni helppo sylivauva sairasti koko ajan jotain taaperoikäisenä.



Ja refluksia ensimmäiset puoli vuotta huutanut lapsi on ollut kivuista selvittyään kuin unelma: syö, nukkuu, kehittyy, hymyilee, tottelee ja pysyy terveenä.

Luulen että kauhea väsymys oli päällimäinen syy kaikkeen. Esikoisemme nukkui ensimmäisen kerran yön heräämättä 1½ vuotiaana. ensimmäisen vuoden heräsi yöllä 1-4 tunnin välein. Päivällä nukkui tosi lyhyitä pätkiä n. 15-45min. Eikä viihtynyt yhtään yksin missään. Ja teitysti kaikki oli uutta ja eläm muuttui kertaheitolla.



Kun kuopuksen syntymä lähestyi valmitauduin taas tähän kaikkeen samaan. Oli henkisesti valmistautunut heräämään yöllä sen sata kertaa ja kantamaan vauvaa päivät.

Mutta kuinkas kävikään. Kuopus nukkuu PALJON! 5 viikon ikään söi kerran yössä, sen jälkeen on nukkunut yöt putkeen. Päivällä nukkuu yhdet n.4 tunnin unet ja useammat pienet unet päälle.

Viihtyy lattialla/sitterissä jo nyt pitkiä aikoja ihan itseksen. Ei turhia huutele.



Nyt kun esikoinenkin (2v10kk) nukkuu jo yönsä putkeen on kyllä vauva arjesta saanut nauttia 110%.



Vauva on nyt 3kk joten mitä vain vielä voi tapahtua, mutta nautin nyt kyllä täysillä tästä mitä on. Jos joskus toisen lapsen teette toivon teille kovasti helppoa vauvaa. Sitä osaa nauttia siitä niin paljon enemmän kun jaksaa.

Huomasin sen aikoinaan, että kun valitin väsymystä ja sitä, että vauva itkee niin paljon yms. Sain aina vastauksen, että ei meillä ainakaan. Muiden vauvat nukkui ja äitiys oli ihanaa, kellään ei vauva itkenyt ja kellään ei ollut rahaongelmia ja miehen kans elo oli ihanaa ja mies toi lahjoja ja hoivasi jne.....



Myöhemmin kun on asioista juteltu ja nämä ihmiset ei muista, mitä sepustivat, oli monen elämä helvettiä. Vauva huus, äijän kans tapeltiin, otettiin kulutusluottoja, että saatiin muita lainoja maksettua jne....



Eli kulissit, kulissit.

Eli koliikin loputtuakin vielä uni täydellisen rikkonaista 1,5 vuotiaaksi asti (heräämisiä 6-15 yössä), kärismätön, temperamentikas ja todella suuri sylin ja kanniskelun tarve.



Mutta. Nyt lapsi on parivuotias: puhuu, liikkuu paljon, lueskelee ja kokoaa palapelejä (myös toisinaan itsekseen). On toki vieläkin hyvin intensiivinen ja aktiivinen lapsi, mutta ei mitenkään vaikea tai haastava tapaus.

Eikö nyt läheisille ystävilleen pitäisi pystyä kertomaan, että on paha olla? Vai onko se sitten sitä samaa kollektiivista harhaluuloa, että tuo kaikki kuuluu äitiyteen ja kun kokeneemmat ystävät ovat siitä kerran suoriutuneet, ei heidänkään ole lupa valittaa oloaan? Tosi surullista, jos niin on.

Mullakaan ei esikoisen vauva-aika ollu mitään todella ihanaa ruusuilla tanssimista. Vauva itki aina. Vasta 4kk iässä alko pikkuhiljaa helpottamaan. Ja ensimmäisen yönsä nukkui 8kk iässä unikoulun jälkeen.



Sen jälkeen meille on tullut vielä kasi lasta, joiden vauva-ajasta todella nautin sekä myös kotiäitiydesta kaikkien kolmen kanssa.

olin yhteensä 6 vuotta kotona ja oli elämäni parasta aikaa.



Mulla on kavereita, jotka eivät sitten nauttineet siitä kotiäitiydestä, eivät jaksaneet rutiineja ja vähäsosiaalista elämää. Mä taas nautin siitä ja touhuamisesta lasteni kanssa. Moni kaveri totesikin aina, että mä jaksan ihmeen hyvin tehdä lasten kanssa kaikkea, he eivät.



Joten se esikoisen vauva-aika on aika pieni osa siitä äitiydstä kuitenkin. ja mitä menneistä, jos nyt olosi on parempi, nauti nyt!

Täysin samat fiilikset ja kokemukset. Ihanaa, että kirjoitit tänne.



Ja totta tosiaan on outoa, kun ei oikein saa näiden helppojen vauvojen vanhemmilta minkäänlaista vertaistukea, kun alkaa kertoa ahdistuksistaan arjessa. Kummeksuntaa ja hyväätarkoittavia neuvoja satelee (ette tunne lastanne/laittakaa se vaan matolle ja leluja viereen -tms.?!?) sekä vanhempanaolon osaamista epäillään. Kenties jopa pidetään huonona äitinä, kun kehtaa puhua " noin pahasti" vauvastaan.



Tähän päälle vielä syyllisyyden taakka, mitä on ehkä aiheuttanut vauvalleen, kun on teeskennellyt tälle hyvää äitiä väsyneenä kaiken sen huudon keskellä.



Katkerana muistelen niitä aikoja ja kademielin (myös murhemielin) katselen onnellisia vauvaperheitä.



Lohdukkeena kaikille totean myös meidän neuvolatädin kommentoineen sitä, että vaativalla temperamentilla varustetut vauvat OVAT muita älykkäämpiä ja turhautuvat elon yksinkertaisuuteen. Ja on kait se geeneistäkin kiinni. Mieheni suku on temperamenttista, lyhytpinnaista ja toimeliasta - joskin myös älykästä - sakkia.;)







Terkkuja kaikille! Ei murehdita menneitä

Ensimmäiseen vuoteen vauvasta ei tiennyt millloin se nukkui. Usein en saanut sitä yöllä nukahtamaan ennen kuin aamuneljältä. Ja sitäkin piti kantaa päivät pitkät. Sitterissä, lattialla tai sängyssä ei ollut viittä sekuntia kauempaa.



Mutta niin vain minäkin kuvittelin, että kaikilla on samanlaista. Vasta kun toinen lapsemme syntyi tuli kriisi, kun huomasin, että tällaiset tavalliset vauvathan nukkuvatkin joskus. Ja köllöttelevät lattialla peiton päällä katsellen, kun äiti tekee ruokaa. Nää oli ihan uusia kokemuksia.



Ja niiden hyvien kokemusten myötä tuli katkeruus siitä, että miksi mulle annettiin silloin tuo vaikea lapsi, sillä en todellakaan halunnut itselleni sellaista. Se uuvutti minut aivan, ja minäkään en edelleenkään tunne itseäni läheiseksi tämän vaativamman lapsen kanssa.



Se sitten ihmetyttääkin, että oliko meillä niin harvinaisen vaikeaa, ettei kenelläkään muulla sen jälkeen ole ollut. Itselläni kun tiedän nyt olevan sellasta tieto paljon, jolla voisin auttaa ja lohduttaa samassa tilanteessa olevia. Mutta kukaan ei tunnu olevan vertaistuen tarpeessa. Se tavallaan suututtaakin, kun vertaistukea antamalla siitä kamalasta kokemuksesta saisi jotain hyvääkin irti. Mutta nyt sitä hyvää ei pääse jakamaan. Mutta ehkä joskus vielä koittaa sekin aika.

Itse nautin äitiydestä täysillä vauvan kanssa, ei ollut parisuhde- eikä rahaongelmia. Elämä oli kaikin puolin tyydyttävää.

Ei ollut mitään tarvetta pitää yllä mitään kulisseja.

Vierailija:

Huomasin sen aikoinaan, että kun valitin väsymystä ja sitä, että vauva itkee niin paljon yms. Sain aina vastauksen, että ei meillä ainakaan. Muiden vauvat nukkui ja äitiys oli ihanaa, kellään ei vauva itkenyt ja kellään ei ollut rahaongelmia ja miehen kans elo oli ihanaa ja mies toi lahjoja ja hoivasi jne.....

Myöhemmin kun on asioista juteltu ja nämä ihmiset ei muista, mitä sepustivat, oli monen elämä helvettiä. Vauva huus, äijän kans tapeltiin, otettiin kulutusluottoja, että saatiin muita lainoja maksettua jne....

Eli kulissit, kulissit.

Mua sitten jaksaa ärsyttää nuo väheksyvät " hei suhteuttakaa vähän, minulla on sairas/vammainen lapsi" -kommentit. Kyllä me vaativien vauvojen vanhemmat aivan varmasti tiedostetaan, että muilla voi olla suurempia ongelmia. Näiden nettikeskustelujen tarkoitus on kuitekin saada vertaistukea juuri siihen ongelmaan mikä itsellä on.



Tällä palstalla on monenlaisia ongelmia alkaen " voi hitsi mikä finni mulla on leuassa" ja joku tympiö lyttää ne kaikki tyyliin " minun lapseni on vammainen, koeta nyt vähän suhteuttaa" . :-(



Vaativien vauvojen vanhemmat ovat keskustelleet täällä aiemminkin, asiasta kiinnostuneet hakekaa sanoilla " high-needs" tai " haikkarit" (liekö ryhmä vielä hengissä vai ovatko vaikeat lapset kasvaneet ihaniksi taaperoiksi?).



Voimia kaikkien vaativien lasten vanhemmille!

Oma on yli 3-vuotias ja murehdin asiaa enää vähän. Kuvia on vieläkin vähän vaikea katsella, mutta vähitellen. Muistelu on hyvin vaikeaa, koska muistikuvia on niin vähän. Minulla ei ole esim. mitään käsitystä, millon lapsi on ryöminyt tai istunut ekaa kertaa. Ekat askelet ovat sentään jääneet mieleen.



Oletteko kuulleet koskaan sanontaa:



' Rakkaimmat lapset ovat monen murheen ja kyyneleen lapsia' .



Viisaasti sanottu, vaikka monilapsisessa perheessä ei ehkä pitäisikään kirjaimellisesti paikkaansa. Kuvainnollisesti tuossa on paljon perää. Ns. vaikeiden lasten kanssa vanhempien rakkaus joutuu lukuisia kertoja puntariin ja vahvistuu ihan eri kaavan mukaan kuin helpompien. Se ei olekaan itsestäänselvyys vaan sitä joutuu pureskelemaan moneen otteesen. Rakkautta todella koetellaan välillä niin rankasti, että luulee, ettei rakastakaan vaan vihaa.



Ja sitten taas huomaa, että mikään maailmassa ei ole niin tärkeää. Että lapsi on rakas juuri sellaisena pakettina kun hän on maailmaan syntynyt. Eikä hän edes olisi sama lapsi ilman erityisyyttään ja vanhemmatkin ovat joutuneet kasvamaan lapsen rinnalla. Ja samalla viisastumaan. Vaikeiden ja erityislasten vanhemmat ovat kokemukseni mukaan juuri kaikkein avarakatseisinta porukkaa.

Tuon kirjoittajahan sanoi, että moni puhuikin myöhemmin sitten ihan muuta kuin silloin aikoinaan. Eli näyttäisi tosiaan, että silloin on pidetty yllä kulissia.



Eikä tuon kirjoittaja missään väittänytkään, etteikö joillain myös oikeasti ole ihanaa vauvan kanssa. Totta kai on. Mutta minä ymmärsin kirjoitetun niin, että se vaikeuksien myöntäminen tuntuu olevan ylivoimaista.

Molempien kanssa eka vuosi KAMALA allergioineen, uniongelmineen jne. Olen edelleen pahoillani, että vauva-ajasta en pystynyt nauttimaan ja mietin, olisiko lapsiini muodostunut erilainen suhde, jos oma mielentila ei olis ollut niin ahdistunut, täynnä vihaakin ja väsymystä. Kamalaa. Onneksi lapset kasvavat ja ongelmien väistyttyä ihania tapauksia. Katkera olen silti. Lähes kaikilla ystävillä helpompi alkutaival lastensa kanssa, pystyivät nauttimaan ja esim käymään kahvilla ja kerhoissa vauvojensa kanssa. Meillä vain huudettiin ja rääyttiin kaikki vaunumatkatkin. Onneksi muutama ystävä ymmärsi täysin, heilläkin oli ollut rankka vauva-aika..

Vauvani parin ensimmäisen kuukauden aikana tuijotin typertyneenä lehtien Syntyneitä-ilmoituksia: Miten jotkut voivat laittaa tuollaisia " suloinen onnemme täyttymys" -leperryksiä, kun oikeasti (siis minun kohdallani) vauva-aika on yhtä helvettiä? (Nyt menee jo paremmin :-)

Sama täällä, olisin toivonut mieheltäni enemmän tukea ja osallistumista ja jatkuva univelka rasitti tosi paljon. Mä nautin enemmän taapero- ja leikki-ikäisistä lapsistani :)

Tulee mieleen ne ajat elävästi. Kuvissa on päällä " kulissit" normaalista lapsiperheen onnesta (hymyillään ja yritetään edes sen kuvan verran) ja mieleen muistuu, että kuva on otettu juuri sillä huudottomalla nanosekunnilla (kiitos digikameran!).



Ja väsymys on armollisesti poistanut kaikki yksityiskohdat mielestä. Ja tosiaan, sitä eli vain odottaen, että:" Ehkä se sit helpottaa, kun se ryömii/konttaa/istuu ja alkaa ehkä viihtyä enemmän... jne."



Jänskättää hankkia toista muksua, mutta kun varautuu pahimpaan, ei ainakaan pety ;) Ja ainakin tietää, mitä on ehkä luvassa ja koska se helpottaa.