Mun äiti on ihan kamala:(

...

Äiti ei ole antanut todellakaan kaikkeaan, hädin tuskin mitään, ei ole ikinä ollut tukena missään (edes lapsena) ja laittoi minut jo kaksikuukautisena kokopäivähoitoon...viikonloput ja lomat hoiti aina mummo. Mutta tästä huolimatta äiti on koko elämäni vain haukkunut ja arvostellut. Äitini ei ole KOSKAAN sanonut mitään kaunista ja hyvää minusta, ei siis ikinä. EI kertaakaan että rakastaisi tai välittäisi, ei kertaakaan kiitosta tai kehua tai tunnustusta että olen jossain hyvä.

AP, äitisi on luonnevikainen, ja ainoa tapa millä voit suojella itseäsi ja perhettäsi on laittaa välit poikki. Mulla meni äidin kanssa välit poikki kun sain omia lapsia. Sen vielä kestin että olin äidiltäni saanut vain paskaa niskaan 35 vuotta, mutta kun sain oman lapsen ja huomasin että äitini käyttäytyi lastani kohtaan samoin, niin silloin napsahti ja ilmoitin että äiti voi ottaa yhteyttä kun opettelee ensin käyttäytymään.

Eipä ole ottanut yhteyttä :) Nyt jo 6v mennyt ilman välejä.

Monet tämän keskustelun tarinoista voisivat olla omiani.

Mun tapauksessani tuo luonnehäiriöinen, henkisesti sairas vanhempi on äidin sijasta vaan isä.

Aivan hirviömäinen tyyppi kaikin puolin. Järjestää kohtauksia ihan mistä aiheesta vain, ilman mitään konkreettista syytä. On valinnut minut jo syntyessäni mustaksi lampaakseen, syylliseksi kaikkeen pahaan elämässään ja elämässä ylipäänsä. Hän on ikään kuin rakentanut minusta päässään sairaan ja kieroutuneen käsityksen jolla ei ole todellisuuden kanssa mitään tekemistä. Todellisuus, minun oikea minuuteni ja elämän saavutukseni häntä ei kiinnosta, hän ei edes tahdo kuulla mitä perheellemme kuuluu: se harhainen ja musta mielikuvitusmaailma on hänestä varmaan parempi & turvallisempi vaihtoehto kuin todellisuus..

Mitä vähemmän olen hänen kanssaan tekemisissä, sitä paremmin minulla ja koko meidän perheellä menee. Aina kun tuon sairaan k*sipään kanssa joutuu pakosta tekemisiin, menee vähintään se 2 viikkoa toipumiseen. Olo on kuin nuijitulla jauhelihalla, tekisi mieli vain itkeä ja nukkua pari vuorokautta putkeen. On niin henkisesti raskasta kuunnella sitä jatkuvaa arvostelua, mitätöintiä ja riidan haastamista.

Voi kumpa olisinkin niin vahva, etten antaisi hänen pahansuopien tekojensa ja loukkaavien sanojensa vaikuttaa minuun tuolla tavalla! Ja se mikä saa hänet oikein vihaiseksi on kun hän huomaa miten onnellinen elämäni onkaan. Hän suorastaan vihaa muiden onnea ja elämän iloa! Pahin loukkaus tällaiselle p*skiaiselle onkin se, että hän näkee uhrinsa elävän onnellista, iloista, kaikin puolin tyydyttävää elämää hänen kampituksestaan ja lannistuksestaan huolimatta.

Mitä paremmin minulla menee sitä enemmän joutuu kuuntelemaan mäkätystä, pilkkaa ja kohtuutonta arvostelua. En ole vuosiin uskaltanut kertoa vanhemmilleni lomamatkoista, auton vaihdoista, uudesta työpaikasta yms. raskaudesta kertominenkin oli hirveän vaikeaa, melkein pyysin anteeksi että saan vauvan ja asiat on mitä parhaimmin. Hyvänen aika nyt vasta tajuan miten olen antanut tuon sairaan ihmisen vaikuttaa elämääni.



Ap

Mitä paremmin minulla menee sitä enemmän joutuu kuuntelemaan mäkätystä, pilkkaa ja kohtuutonta arvostelua. En ole vuosiin uskaltanut kertoa vanhemmilleni lomamatkoista, auton vaihdoista, uudesta työpaikasta yms. raskaudesta kertominenkin oli hirveän vaikeaa, melkein pyysin anteeksi että saan vauvan ja asiat on mitä parhaimmin. Hyvänen aika nyt vasta tajuan miten olen antanut tuon sairaan ihmisen vaikuttaa elämääni.



Ap

Olen vasta viimeisen vuoden, puolen vuoden aikana herännyt tajuamaan asian. Siihen saakka koko elämäni olen ollut "kiltti tyttö" enkä koskaan näyttänyt negatiivisia tunteitani äidilleni. Jo lapsena opetettiin ettei niin tehdä, jos tein, sain selkääni entistä enemmän.

Kaikkea kamalaa on elämässäni äitini ansiosta ollut, jatkanut kiusaamista ja uhkailua milloin mistäkin asiasta aina näihin päiviin saakka.



Toissapäivänä mulla tuli mitta täyteen, ja annoin lopultakin tulla. Ilmoitin äidilleni, että tämä on varmasti maailman paskin äiti enkä halua että se on enää missään tekemisissä mun tai mun lasteni kanssa. Sanoin, että sitten jos palaat järkiisi, voidaan keskustella uudelleen asiasta. Siihen saakka pysy loitolla meistä.



Oli yllättävän helpottavaa ehkä ekaa kertaa elämässäni oikeasti tuntea viha äitiäni kohtaan, päästää se tunne oikeasti esiin ja tuntea se. Ilman häpeää tai hyssyttelyä. Vapauttavaa. Sen verran "tunnevammainen" kai olen edelleen, että olen nyt miettinyt tuon jälkeen teinkö sittenkään oikein. Miten "kiittämätön ja kamala" lapsi olenkaan.. Mutta toisaalta, tämä on MUN elämäni, enkä mä voi ikuisesti elää siten kuin äitini määräilee ja haluaa.



Toivon todella, että äitini ei enää ikinä ottaisi minuun mitään yhteyttä. Ja ei, äitienpäivänä ei sitä mummoa muisteta. Mummoa, joka pahoinpiteli sekä oman lapsensa että lapsenlapsensa. Fyysisesti ja psyykkisesti.

...Syy on tietenkin aina minussa, olen vääränlainen ja elämäni on vääränlaista blaa blaa blaa. ... mikä pahinta, äitini käyttää henkilökohtaisia arkoja asioitani riitatilanteessa aseena minua vastaan.

Perehdy narsismiin, koska äidilläsi vaikuttaa olevan ainakin joitain siihen kuuluvia piireitä. Hyviä kirjoja löytyy kirjastosta psykologian hyllystä. Myös netissä on paljon tietoa. Ymmärrät ihmisistä sen jälkeen paljon enemmän ja ehkä jotkut tapahtumat lapsuudestasikin saavat selityksensä (siis jos äitisi on ollut aina tuollainen).

oma äitini on kamala vähän toisella tavalla.



Koskaan ei tiedä mistä tuulee, tosi väsyttävää. Elämäni tärkeimpiin päiviin (kuten häät ja valmistumiseni yliopistosta) ei ole satsannut mitenkään, vaan syyllistänyt vain valittamalla miten vaativa olen.



Minun olisi pitänyt esim. tehdä itse kaikki hääjärjestelyt (niinkuin suurimmaksi osaksi teinkin), eikä ottaa vastaan yhtään apua miehen sukulaisilta tai omilta ystäviltäni. Äiti ei halunnut osallistua järjestelyihin mitenkään ja alkoi häissämme valittaa siitä miten hän on jäänyt kaikesta paitsi kun hänelle ei kukaan järjestänyt kirkkohäitä.



Tässä hiljattain kommentoi elämääni sanomalla, että olen päässyt kaikessa kamalan helpolla. Mitään minun ongelmiani ei ole kuitenkaan koskaan halunnut kuunnella, vaan on aina kääntänyt puheen itseensä.



Alkaa selittää omia sairauksiaan ja kuinka häntä aina kohdellaan väärin, ja kaikki johtuu jostain 50 vuoden takaisista tapahtumista ja on muiden syytä.



Koskaan ei soita tai tule katsomaan lapsenlapsiaan. Syyllistää kuitenkin siitä, että emme käy tarpeeksi usein hänen luonaan. Syyllistää myös siitä, että tapaan muita lapsiperheitä, ja siitä että miehen vanhemmat hoitavat omasta pyynnöstään lapsenlapsiaan (taas pääsen liian helpolla).



Tuntuu kaiken kaikkiaan inhoavan sitä, että minulla on ystäviä, mies, työkavereita ja normaali sosiaalinen elämä. Yrittää lytätä ja tehdä minusta jonkinlaisen reppanan, mitä en ollenkaan tajua, koska sitten taas saattaa yhtäkkiä ylistää nolouteen asti mikä ihmelapsi olinkaan joskus 3-vuotiaana :D

Perehdy narsismiin, koska äidilläsi vaikuttaa olevan ainakin joitain siihen kuuluvia piireitä. Hyviä kirjoja löytyy kirjastosta psykologian hyllystä. Myös netissä on paljon tietoa. Ymmärrät ihmisistä sen jälkeen paljon enemmän ja ehkä jotkut tapahtumat lapsuudestasikin saavat selityksensä (siis jos äitisi on ollut aina tuollainen).

Jos äiti tai isä on narsisti, eikä hänen tai heidän kanssa tunnu mikään asia sujuvan järkevästi edes miltään kantilta ajatellen ja aina tulee huono olo yhteydenpidosta, niin silloin on todellakin parempi olla pitämättä yhteyttä. Ei vähättelyä ja syyttelyä kestä loputtomasti. Tauko (vaikka koko loppuelämän pituinen) tekee itsetunnolle hyvää, kuten AP:kin oli todennut.

oma äitini on kamala vähän toisella tavalla.

Koskaan ei tiedä mistä tuulee, tosi väsyttävää. Elämäni tärkeimpiin päiviin (kuten häät ja valmistumiseni yliopistosta) ei ole satsannut mitenkään, vaan syyllistänyt vain valittamalla miten vaativa olen.

Minun olisi pitänyt esim. tehdä itse kaikki hääjärjestelyt (niinkuin suurimmaksi osaksi teinkin), eikä ottaa vastaan yhtään apua miehen sukulaisilta tai omilta ystäviltäni. Äiti ei halunnut osallistua järjestelyihin mitenkään ja alkoi häissämme valittaa siitä miten hän on jäänyt kaikesta paitsi kun hänelle ei kukaan järjestänyt kirkkohäitä.

Tässä hiljattain kommentoi elämääni sanomalla, että olen päässyt kaikessa kamalan helpolla. Mitään minun ongelmiani ei ole kuitenkaan koskaan halunnut kuunnella, vaan on aina kääntänyt puheen itseensä.

Alkaa selittää omia sairauksiaan ja kuinka häntä aina kohdellaan väärin, ja kaikki johtuu jostain 50 vuoden takaisista tapahtumista ja on muiden syytä.

Koskaan ei soita tai tule katsomaan lapsenlapsiaan. Syyllistää kuitenkin siitä, että emme käy tarpeeksi usein hänen luonaan. Syyllistää myös siitä, että tapaan muita lapsiperheitä, ja siitä että miehen vanhemmat hoitavat omasta pyynnöstään lapsenlapsiaan (taas pääsen liian helpolla).

Tuttua, tuttua on.

Juuri tuo valitus siitä, että "pääsen ihan liian helpolla elämässä"! Mistä helkatista hän ensinnäkään muka edes tietää mun elämästäni yhtikäs mitään?!? En ole viitsinyt kertoa hänelle vuosikausiin elämästäni mitään, en tervydentilastani, en työtilanteestani, en mistään. Ja eikös se olisi jokaisen vanhemman normaali toive, että lapsen elämä olisi onnellinen eikä suurempia vastoinkäymisiä tulisi tielle: ainakin minä toivon sitä koko sydämestäni omille lapsilleni!

Kihlajaiset, häät, syntymäpäivät, lakkiaiset, yliopistosta valmistuminen... oikeastaan kaikki elämäni saavutukset ja ns. tärkeimmät juhlallisuudet hän on pyrkinyt mitätöimään ja mikä parasta, on ollut jopa läsnäolollaan osallistumatta niistä joihinkin!

Apua en ole häneltä ikinä saanut mihinkään, puhumattakaan nyt juhlienjärjestelyistä, päinvastoin: hän on pyrkinyt teoillaan ikään kuin estämään kaikkien juhlien toteutumisen. Puheillaan hän on yrittänyt mitätöidä ja lannistaa saavutukseni.

Hän on onnitellut minua tasan YHDEN kerran KOKO +35-v elämäni aikana: se tapahtui rippijuhlissani kun puolisukuaan "käski" häntä onnittelemaan tytärtään. Uskotteko että oli kiusallinen tilanne, erityisesti teini-ikäiselle tytölle.

Syntymäpäiviä hänen mielestään "ei kannata juhlia", siksi hän ei esim. onnittele lapsiaan syntymä- tai muinakaan juhlapäivinä: ei tehnyt niin edes ollessamme lapsia. Mutta antakaas olla jos joku unohtaa hänen syntymäpäivänsä tai isänpäivän - sen hän on muistaa koko loppuelämänsä ajan ja heijastaa sen lapsiensa epätasa-arvoisessa kohtelussa.

Kaikesta joutui jo lapsena hänen kanssaan vääntämään, siis ihan kaikesta! Sellaisista asioista, jotka normaaleissa perheissä normaalien ihmisten keskuudessa ovat itsestäänselvyyksiä. Ajatelkaa: pieni lapsi joutuu väittelemään aikuisen umpihullun vanhempansa kanssa ihan päivänselvistä asioista ja ko. aikuinen yrittää jyrätä ilmiselvästi väärää näkemystään läpi vain sillä ainoalla perusteella, että on lapsen vanhempi, jota lapsen pitäisi kunnioittaa ja totella. Mulla on varmaan ollut burnout jo kymmenenvuotiaana, niin paljon olen joutunut kantamaan harteillani ja ottamaan vastuulleni jo lapsesta lähtien!

Pahalta tuntuu, kun vanhempi suorastaan toivoo, että omalla lapsellaan menisi mahdollisimman huonosti, että pääsisi tuntemaan nautinnollista vahingoniloa ja pääsisi naureskelemaan toisen epäonnelle. Ja että vanhempi on pahoillaan siitä, että omalla lapsellaan olisi onnellinen, hyvä elämä. Ihan sairasta!

Huvittavinta asiasta tekee se, että isäni oma elämä on millä mittapuulla vain katsottuna ollut helppo: aina on ollut apua omalta perheeltä ja edellisiltä sukupolvilta tarjolla, vakituista työtä on löytynyt heti, ei ole ollut sairauksia, ei työttömyyttä, ei pätkätöitä... Ja sitten tällainen ihminen, joka itse ei ole jatkanut sukupolvien välistä auttamis-ketjua (josta itse on hyötynyt molempiin suuntiin) vaan päinvastoin yrittänyt kampittaa omia lapsiaan väittää, että omilla lapsilla on ollut muka liian helppo elämä.

Äitini on narsisti.



Mistään liian henkilökohtaisesta en voi ikinä puhua hänelle, samoin kuin sinun äitisi, hänkin käyttää niitä aseena minua vastaan. Lisäksi hän juoruaa kaikki asiat muulle suvulle.



Onko lapsilla toista mummoa? Jos on, niin etäänny vain ihan rauhassa. Ei siitä tarvitse numeroa tehdä. Äitisi tapaamisehdotuksiin keksit muutaman tekosyyn ja niitä vaihtelet suitsaitsukkelaan.



Mä ainakin tuun sitä paremmin toimeen äitini kanssa mitä pidempään olemme erossa.

lähinnä siksi, että tiedän ettei kummallakaan ole ollut helppo lapsuus. Päinvastoin. Ymmärrän jotenkin sen, että olen päässyt helpolla jos vertaa heidän kokemaansa.

Minusta ei kuitenkaan voi loputtomasti vedota vuosikymmeniä vanhoihin tapahtumiin selityksenä sille, että kohtelee läheisiään huonosti/arvaamattomasti.

Nytkin äitini kyselee koko ajan, miksemme tule heidän luokseen. Olen viimeisilläni raskaana ja välimatkaa on satoja kilometrejä. Äidille ei tule edes mieleen että voisi itse tulla tänne. Isään minulla ei ole koskaan oikein mitään välejä ollutkaan, suhteemme on aina ollut hyvää-päivää-kirvesvartta-tasolla. On täysin tunnevammainen, saa raivokohtauksia eikä ole koskaan pyytänyt anteeksi.

Tai on itse asiassa kerran. Otti minut syliin kun olin ehkä 8-vuotias, harmitteli käytöstään ja antoi minulle yhden työkalunsa. Olin lähinnä kauhun vallassa, koska isä ei ollut pitänyt minua sylissä varmaan neljään vuoteen. Myöhemmin tosin raivostui kun leikin sillä työkalulla, hän ei ollut kuulemma antanut sitä leikkimistä varten(?) ja huusi taas naama punaisena.

Yritin puoli vuotta sitten ottaa äidin kanssa puheeksi isän käytöksen. Mainitsin mm. eräästä kerrasta kun isä heitti minut seinään. Äiti totesi, ettei isä ole tietenkään sellaista tehnyt, ja että asiasta ei kannata puhua. Kun lähdin kotiin, äiti alkoi haukkua minua siitä, miten en osaa ottaa muita huomioon ja miten minulla on kaikkea liikaa.

Olen pikkuhiljaa huomannut, miten paljon tyytyväisempi olen elämääni ilman vanhempiani. Puhun äitini kanssa viikottain puhelimessa, ja se riittää minulle aivan hyvin. Jonain päivänä en ehkä jaksa tai ehdi enää soittaa. En tiedä mitä sitten tapahtuu.

oma äitini on kamala vähän toisella tavalla.

Koskaan ei tiedä mistä tuulee, tosi väsyttävää. Elämäni tärkeimpiin päiviin (kuten häät ja valmistumiseni yliopistosta) ei ole satsannut mitenkään, vaan syyllistänyt vain valittamalla miten vaativa olen.

Minun olisi pitänyt esim. tehdä itse kaikki hääjärjestelyt (niinkuin suurimmaksi osaksi teinkin), eikä ottaa vastaan yhtään apua miehen sukulaisilta tai omilta ystäviltäni. Äiti ei halunnut osallistua järjestelyihin mitenkään ja alkoi häissämme valittaa siitä miten hän on jäänyt kaikesta paitsi kun hänelle ei kukaan järjestänyt kirkkohäitä.

Tässä hiljattain kommentoi elämääni sanomalla, että olen päässyt kaikessa kamalan helpolla. Mitään minun ongelmiani ei ole kuitenkaan koskaan halunnut kuunnella, vaan on aina kääntänyt puheen itseensä.

Alkaa selittää omia sairauksiaan ja kuinka häntä aina kohdellaan väärin, ja kaikki johtuu jostain 50 vuoden takaisista tapahtumista ja on muiden syytä.

Koskaan ei soita tai tule katsomaan lapsenlapsiaan. Syyllistää kuitenkin siitä, että emme käy tarpeeksi usein hänen luonaan. Syyllistää myös siitä, että tapaan muita lapsiperheitä, ja siitä että miehen vanhemmat hoitavat omasta pyynnöstään lapsenlapsiaan (taas pääsen liian helpolla).

Tuttua, tuttua on.

Juuri tuo valitus siitä, että "pääsen ihan liian helpolla elämässä"! Mistä helkatista hän ensinnäkään muka edes tietää mun elämästäni yhtikäs mitään?!? En ole viitsinyt kertoa hänelle vuosikausiin elämästäni mitään, en tervydentilastani, en työtilanteestani, en mistään. Ja eikös se olisi jokaisen vanhemman normaali toive, että lapsen elämä olisi onnellinen eikä suurempia vastoinkäymisiä tulisi tielle: ainakin minä toivon sitä koko sydämestäni omille lapsilleni!

Kihlajaiset, häät, syntymäpäivät, lakkiaiset, yliopistosta valmistuminen... oikeastaan kaikki elämäni saavutukset ja ns. tärkeimmät juhlallisuudet hän on pyrkinyt mitätöimään ja mikä parasta, on ollut jopa läsnäolollaan osallistumatta niistä joihinkin!

Apua en ole häneltä ikinä saanut mihinkään, puhumattakaan nyt juhlienjärjestelyistä, päinvastoin: hän on pyrkinyt teoillaan ikään kuin estämään kaikkien juhlien toteutumisen. Puheillaan hän on yrittänyt mitätöidä ja lannistaa saavutukseni.

Hän on onnitellut minua tasan YHDEN kerran KOKO +35-v elämäni aikana: se tapahtui rippijuhlissani kun puolisukuaan "käski" häntä onnittelemaan tytärtään. Uskotteko että oli kiusallinen tilanne, erityisesti teini-ikäiselle tytölle.

Syntymäpäiviä hänen mielestään "ei kannata juhlia", siksi hän ei esim. onnittele lapsiaan syntymä- tai muinakaan juhlapäivinä: ei tehnyt niin edes ollessamme lapsia. Mutta antakaas olla jos joku unohtaa hänen syntymäpäivänsä tai isänpäivän - sen hän on muistaa koko loppuelämänsä ajan ja heijastaa sen lapsiensa epätasa-arvoisessa kohtelussa.

Kaikesta joutui jo lapsena hänen kanssaan vääntämään, siis ihan kaikesta! Sellaisista asioista, jotka normaaleissa perheissä normaalien ihmisten keskuudessa ovat itsestäänselvyyksiä. Ajatelkaa: pieni lapsi joutuu väittelemään aikuisen umpihullun vanhempansa kanssa ihan päivänselvistä asioista ja ko. aikuinen yrittää jyrätä ilmiselvästi väärää näkemystään läpi vain sillä ainoalla perusteella, että on lapsen vanhempi, jota lapsen pitäisi kunnioittaa ja totella. Mulla on varmaan ollut burnout jo kymmenenvuotiaana, niin paljon olen joutunut kantamaan harteillani ja ottamaan vastuulleni jo lapsesta lähtien!

Pahalta tuntuu, kun vanhempi suorastaan toivoo, että omalla lapsellaan menisi mahdollisimman huonosti, että pääsisi tuntemaan nautinnollista vahingoniloa ja pääsisi naureskelemaan toisen epäonnelle. Ja että vanhempi on pahoillaan siitä, että omalla lapsellaan olisi onnellinen, hyvä elämä. Ihan sairasta!

Huvittavinta asiasta tekee se, että isäni oma elämä on millä mittapuulla vain katsottuna ollut helppo: aina on ollut apua omalta perheeltä ja edellisiltä sukupolvilta tarjolla, vakituista työtä on löytynyt heti, ei ole ollut sairauksia, ei työttömyyttä, ei pätkätöitä... Ja sitten tällainen ihminen, joka itse ei ole jatkanut sukupolvien välistä auttamis-ketjua (josta itse on hyötynyt molempiin suuntiin) vaan päinvastoin yrittänyt kampittaa omia lapsiaan väittää, että omilla lapsilla on ollut muka liian helppo elämä.

Puhut vain säästä ja täysin turhanpäiväisistä jos on pakko olla tekemisissä.

Että teet typeriä päätöksiä. Äitisi haluaa sinulle parasta. Mitäpä jos katsoisit peiliin?

ole tekemisissä sellaisen ihmisen kanssa, joka aiheuttaa sinulle vain hankaluuksia ja surua. Niin minäkin tein ja olen paljon onnellisempi. Ei se veriside tarkoita sitä että pitää kaikkea paskaa sietää. Sano äidillesi suoraan, että olet kyllästynyt siihen että moittii sinua jatkuvasti joka asiasta, etkä halua enää kuulla sitä. Lapsiin ei kannata antaa tarttua tuollaisen negatiivisen asenteen.

Olen sanonut monesti, miten paljon minua loukkaa tuollainen arvostelu ja jatkuva syyllistäminen, mutta siitä se arvostelu ja huutaminen vaan kiihtyy. Ihan kuin äitini ei edes tajuaisi mitä päästään suustaan, väittää kiven kovaan ettei moiti mutta samaan hengen vetoon moittii kahta kovempaan ääneen.



Joo olen syyllistänyt itseäni vääristä valinnoista , väärästä asenteesta, "katsonut peiliin" jne... Jo yli 30 vuotta, kunnes tajusin ettei kaikki vika voi olla aina minussa. Tulen kuitenkin ihmisten kanssa toimeen, minulla on ihania ystäviä ja ihana perhe. Äitini ei tule toimeen kenenkään kanssa, ei edes sukulaistemme ja nyt ei edes tyttärensä. Tulee jo käytöksestä mieleen ettei vaan olisi mt-ongelmaa :(

äitini osaa vain kritisoida kaikkea mitä teen. mä en oikein jaksa sellaista enää.voimia sulle tohon, tiedän tunteen, samassa veneessä ollaan.

Se tästä välien katkaisemisesta vaikeaa tekeekin, kun ei lapsilla ole sitten ollenkaan isovanhempia elämässään :( miehen isällä on narsistinen persoonallisuushäiriö ja on hyvin aggressiivinen ja haukkuu välillä lapsiakin päin naamaa joten heidän kanssaan ei edes uskalla olla pahemmin tekemisissä. Kenties siksikin olen vähän väkisinkin yrittänyt tulla äitini kanssa toimeen, jotta lapsilla olisi edes yksi mummola. Äitini ei sentään ole väkivaltainen eikä hauku lapsiani. Mutta nyt tuntuu etten vaan millään jaksa enää ottaa loputtomasti lokaa niskaan. Itkettää miten ihmeessä lapset tähän suhtautuu, mitä sitten kun päiväkodissa on taas isovanhempien päivä?



Onneksi mun oma isoäiti jaksaa olla heille mitä rakastettavin mummo, mutta ei hänestä enää lapsenvahdiksi ole jos joskus hoitoapua tarvitsisi.



Pitääkin käydä kirjastossa hakemassa kirjallisuutta narsismista, olen tätä epäillyt äidilläni pidempään, sen verran samankaltaisia ovat appiukon kanssa.



Ap

muutama vinkki jos päädyt (kuten toivottavasti itsesi vuoksi päädytkin) välien katkaisemiseen, ainakin määräaikaisesti:



- lapselle kerrotaan suoraan lapsen ymmärryskielellä mistä välirikko johtuu



- lasta ei viedä päiväkotiin silloin kun on isovanhempipäivä, itse olen kaikille lasteni kanssa tekemisissä oleville kertonut että minun lapsiltani ei saa kysellä mummoista tms kun niitä ei ole



- mummon tilalle voi etsiä korvaavan aikuisen niin silloin lapsi ei menetystä edes koe, esim. meillä miehen täti on sellainen turvallinen vanhempi aikuinen jonka luon kyläilemme, tämä on siis "mummonkorvike"



- lapsi ei kaipaa isovanhempia jos on ihanat rakastavat vanhemmat. Omat vanhempani olivat väkivaltaisia hulluja, joten siksi minulle mummola oli kultaakin kalliimpi ja ainoat onnelliset lapsuushetket vietin mummolassa. Mutta koska omilla lapsilla on hyvä koti, mummolan kaltaista "turvapaikkaa" lapsi ei samalla lailla tarvitse



- jos pidät yhteyttä, niin harkitse tarkkaan jätätkö lastasi äidille sekunniksikaan kahden. Nimittäin on erittäin todennäköistä että äitisi alkaa tekemään myyräntyötään, eli joko haukkuu ja sättii sinua lapselle, murentaa auktoriteettia, antaa ristiriitaisia ohjeita ja viestejä, käyttää kaksoissidosviestintää, syyllistää ja manipuloi lasta jne. Tämän hän osaa ehkä tehdä niin taidolla että kukaan ei sitä heti edes näe tai huomaa vaikka olisi läsnäkin.



- asian nostaminen pöydälle tuskin kannnattaa koska (kuten omakin äitini) äitisi todennäköisesti kiistää kaiken ja haukkuu sinut hulluksi. Sen sijaan siinä vaiheessa jos/kun laitat välit katkolle joksikin aikaa, olisi hyvä tuoda esiin se että MIKSI näin teet. Jos et anna selitystä, saat varautua puhelinterroriin ja painostukseen. Jos annat totuudenmukaisen selityksen saat olla rauhassa. Minä olen saanut olla 6 vuotta rauhassa kun kerroin äidille minkä takia yhteydenpito on nyt etäistä. Kun äiti tietää että vika on hänen, hänellä ei ole pienintäkään intressiä alkaa ruotimaan tilannetta (hänhän joutuisi pian kohtaamaan omat ongelmansa!). Helpompaa hänelle on että hän kieltää itse kaiken ja syyttää tytärtään "hulluksi". Uskon että AP saa myös olla hyvinkin rauhassa, jos kertoo todellisen syyn etääntymiseen.



- voimia ja jaksamista. Sen neuvon annan vielä että jos välirikko tulee, keksi valmiiksi jo pari syytä puolituttujen uteluun. Minulta udeltiin usein että "kai menet jouluksi vanhempiesi luokse" tai "vietättekö kesäloman äitisi luona" tms. En aina jaksanut alkaa selittämään tilannetta (ja usein se tulkittaisiin väärin) joten piti keksiä pari yleispätevää syytä, vaikka "äitini on jo sairas eikä jaksa lapsia" tai "äitini haluaa viettää juhlapyhät aina itsekseen". Tuntemattomien kysely saattaa kääntyä syyllistämiseksi, mutta tästä ei pidä välittää.

Ihan vilpittömästi onnea :)

Olen vasta viimeisen vuoden, puolen vuoden aikana herännyt tajuamaan asian. Siihen saakka koko elämäni olen ollut "kiltti tyttö" enkä koskaan näyttänyt negatiivisia tunteitani äidilleni. Jo lapsena opetettiin ettei niin tehdä, jos tein, sain selkääni entistä enemmän. Kaikkea kamalaa on elämässäni äitini ansiosta ollut, jatkanut kiusaamista ja uhkailua milloin mistäkin asiasta aina näihin päiviin saakka. Toissapäivänä mulla tuli mitta täyteen, ja annoin lopultakin tulla. Ilmoitin äidilleni, että tämä on varmasti maailman paskin äiti enkä halua että se on enää missään tekemisissä mun tai mun lasteni kanssa. Sanoin, että sitten jos palaat järkiisi, voidaan keskustella uudelleen asiasta. Siihen saakka pysy loitolla meistä. Oli yllättävän helpottavaa ehkä ekaa kertaa elämässäni oikeasti tuntea viha äitiäni kohtaan, päästää se tunne oikeasti esiin ja tuntea se. Ilman häpeää tai hyssyttelyä. Vapauttavaa. Sen verran "tunnevammainen" kai olen edelleen, että olen nyt miettinyt tuon jälkeen teinkö sittenkään oikein. Miten "kiittämätön ja kamala" lapsi olenkaan.. Mutta toisaalta, tämä on MUN elämäni, enkä mä voi ikuisesti elää siten kuin äitini määräilee ja haluaa. Toivon todella, että äitini ei enää ikinä ottaisi minuun mitään yhteyttä. Ja ei, äitienpäivänä ei sitä mummoa muisteta. Mummoa, joka pahoinpiteli sekä oman lapsensa että lapsenlapsensa. Fyysisesti ja psyykkisesti.

Tyypillistä tunnevammaisuutta ja sodankäyneiden vanhempien perintötraumaa, suurilla ikäluokilla. Omat vanhemmat ihan samanlaisia, eivät ole kouluja käyneet joten eivät osanneet edes etsiä tietoa tai kyseenaaistaneet toimintamallejaan. Antoivat ehkä parhaansa mutta se paras oli surkea esitys. Hakkaaminen ja haukkuminen oli ainoa kasvatustyyli minkä osasivat ja tunsivat.

Paljon voimia!

t. 30

Ihan vilpittömästi onnea :)

Olen vasta viimeisen vuoden, puolen vuoden aikana herännyt tajuamaan asian. Siihen saakka koko elämäni olen ollut "kiltti tyttö" enkä koskaan näyttänyt negatiivisia tunteitani äidilleni. Jo lapsena opetettiin ettei niin tehdä, jos tein, sain selkääni entistä enemmän. Kaikkea kamalaa on elämässäni äitini ansiosta ollut, jatkanut kiusaamista ja uhkailua milloin mistäkin asiasta aina näihin päiviin saakka. Toissapäivänä mulla tuli mitta täyteen, ja annoin lopultakin tulla. Ilmoitin äidilleni, että tämä on varmasti maailman paskin äiti enkä halua että se on enää missään tekemisissä mun tai mun lasteni kanssa. Sanoin, että sitten jos palaat järkiisi, voidaan keskustella uudelleen asiasta. Siihen saakka pysy loitolla meistä. Oli yllättävän helpottavaa ehkä ekaa kertaa elämässäni oikeasti tuntea viha äitiäni kohtaan, päästää se tunne oikeasti esiin ja tuntea se. Ilman häpeää tai hyssyttelyä. Vapauttavaa. Sen verran "tunnevammainen" kai olen edelleen, että olen nyt miettinyt tuon jälkeen teinkö sittenkään oikein. Miten "kiittämätön ja kamala" lapsi olenkaan.. Mutta toisaalta, tämä on MUN elämäni, enkä mä voi ikuisesti elää siten kuin äitini määräilee ja haluaa. Toivon todella, että äitini ei enää ikinä ottaisi minuun mitään yhteyttä. Ja ei, äitienpäivänä ei sitä mummoa muisteta. Mummoa, joka pahoinpiteli sekä oman lapsensa että lapsenlapsensa. Fyysisesti ja psyykkisesti.